Vuorovaikutuksessa ja etäläheisyydessä


Miten olla näinä aikoina vuorovaikutuksessa etäläheisyydessä?

Tänään haravoin jo puutarhassa ja näin ensimmäiset kukat nousemassa mullan alta. Oma aikeeni ja tarkoitukseni tällä palstalla, tässä blogissa ja omassa työssäni, on välittää, mitä tiedän lähiympäristö-puutarhani hoitamisesta. Mitä voin tehdä tai olla tekemättä, jotta sekä puutarhani että oma luonnollinen floorani voi niin hyvin kuin mahdollista.

Ensimmäinen lähiympäristöni on aina sisälläni ja aina juuri sitä, mistä koostun nyt. Olen siis psykofyysinen yhtälö massaa eli ainetta ja energiaa eli elinvoimaa, myös toisin kutsuttuna löylyä, chi’tä, pranaa, sisälläni ja ympärilläni, juuri näin, juuri nyt.

Olemme yksilöinä ja maankansana hätätilanteessa. En lainkaan vähättele sen suhteellisen todellisuuden vakavuutta. Nykymaailmamme on keskellä katastrofia, ja kaikki menetämme jotakin, monet ehkä henkensä.

Katastrofi-sanahan alunperin kertoo tilanteestamme. Katastrofi on juoni, joka on tullut tiensä päähän; paluuta menneeseen ei ole. Siis PISTE. 

Juoni ohi, juonittelun aika on ohi. Olemme juonitelleet itsemme ja toisemme uskomuksiin, luuloihin ja suuriin harhoihin. Ilmeisesti viimeisimmät ja vaarallisimmat virukset ovat löytäneet tiensä ihmisen elimistöön muista kuin ihmiseläimistä. Olemme alistaneet muut luomakunnan osat, eläinkunnan, kasvikunnan ja kivikunnan jäsenet palvelemaan omaa ahneuttamme; riistäneet heiltä, kuten myös vähäarvoisemmiksi näkemiltämme muilta toisilta mahdollisuudet luoda ja toteuttaa elämän arvoista elämää omissa luonnollisissa elinympäristöissään.

Selviämme ihmiskuntana tästä pandemiasta ja tätä väistämättä seuraavista tapahtumaketjujen eteemme tuomista muutospaineista. Emme selviä juonesta, johon monet haluavat palata, vaiheeseen ihmisen tietoisuuden evoluutiossa, johon ei tosiasiassa ole paluuta, koska tähänastisen nykyihmisen juoni ei ole palvellut suurempaa tarkoitusta: tietoisen rakkauden, kaiken elävän yhteenkuuluvuuden ja oikeudenmukaisuuden tarkoitusta. Piste.

Toimimme aivan oikein ja vastuullisesti tällä hetkellä pitämällä toisiimme fyysistä etäisyyttä, sillä tämä virus on jo päässyt ihmisen sisään ja siirtyy ihmisestä toiseen valitsematta kohdetta. Luomme kukin parantavaa tilaa sisällämme ja ympärillemme, jotta yhdessä voimme siirtyä eteenpäin.

Muistathan silti, että yhteys elämään on aina ensimmäisenä sisäinen yhteys omaan tilaani, elinvoiman ja eloperäisen aineen yhtälöön tässä kokemuksen pisteessä, nykyhetken tilanteessa. Kantaako tämä koostumus sitten tätä virusta, jotain toista vammaa tai vaivaa oman luonnollisen flooransa lisäksi vai ei, on toisarvoista. Tämä tietoinen yhteys tekee parhaansa parantaakseen osasen palvelemaan kokonaisuutta juuri siellä, missä elämäni tilanteet avautuvat ja sulkeutuvat niiden toisten kanssa, jotka ovat osia puutarhani rihmastosta.

Sota, väkivalta, vihapuhe, koronavirus, huoli, ahdistus ovat kaikki epidemioita, jotka leviävät ihmismielen todellisen tiedonpuutteen, omaan kokemukseen luottamisen puutteen, läsnäolon puutteen, valheiden ja pelottelun virusten avulla omaan koostumukseeni ja kauttani toisille osasille tätä yhtä elävää maaplaneetan plasmaa. 

On vain yksi elämä maan päällä lukemattomissa muodoissa. Nyt on aika tietää, todeta ja todistaa tämä toimimalla tämän yhden elämän puolesta, yksilön, siis minun kauttani, kuka hyvänsä olenkin, sinun hyväksesi, kuka hyvänsä oletkin, ja samalla koko ihmiskunnan ja muiden maaplaneetan osasten tervehtymisen hyväksi.

Oma menetelmäni, eli se metodi, joka olen, on vetäytyä olemisen tilaan sisälläni nyt, syvään yhteyteen silkkaan olemiseen, kuolemaa pelkäämättömään tilaan kuolevaisessa ruumiissani. Tälloin ja tällä lailla yhdyn siihen elävään elämään, joka olen ja epäilemättä tiedän olevani juuri näin, juuri nyt. 

Tätä tietoa sen avautuessa rakastan, siihen yhdyn, sillä rakkaus on yhdistävä voima. Siis yhdyn ja hommiin ryhdyn.

Olen tätä nyt ja olemisen mahtavalla voimalla levitän, välitän yhteyttä elämän parantavaan voimaan itselleni kuin myös hänelle, jolla on omat hoksottimensa hereillä. Olethan hän?

Hoksottimet ovat kuin elävät henkselit: elävän ryhdikästä, tahdikasta, alati muuntuvaa rakennetta, voimaannuttavan rihmaston viimeisintä kuosia, muotia eli muottia omassa psykofyysisessä koostumuksessani. 

Henkseleitään on jokaisen hyvä lempeänlujasti paukutella ajoittain. 

Koska olet jo liittynyt mukaan tähän etäläheisyyden piiriin, niin paukutellaan hoksottihenkselimme yhdessä kevätkuntoon hiljaisesti, hauskuttelemalla lempeästi ja silti tositarkoituksella. Ja aina juuri siellä, missä olen, juuri näin, juuri nyt.

Pelko pois, kiire pois, 
jotta kevättuulet menneen 
talven pölyt puhaltaa 
taivaan tuuliin mielestäni vois.
Sitten selkein kirkkain päin, 
jalat tukevasti maassa, eteenpäin.

Hervannan henkselinpaukuttaja Lauri

 

Le chanson d’amour eli Unenkertojan aamuviesti

Le chanson d’amour – l’amour, mon amour!

Aamyön tunteina Unenkertojani usein lähettää tärkeitä viestejä elävän psyyken syvyyksistä. Hän ollut ahkera monina aamuna antaen usein hämmentäviä viestejä, jotta näkisin uudesta perspektiivistä uusin silmin, syvemmän tietoisuuden avautumisen tarpeen.

Tänä aamuna hyvän, syvän, pitkän yön jälkeen sain tämän nähdäkseni ja välitettäväksi. Olin suuressa huoneessa, jossa oli minua suurempia, vanhempia hahmoja, joiden sukupuolta tai kasvoja en voinut nähdä.

Marmorilattialla oli myös pieni musta, vilkas koiranpentu. Olin itse nelinkontin lattialla, kun tämä vilkas pentu alkoi leikkiä kanssani häntäänsä heiluttaen. Päälläni oli myös tumma kaapu, ja koiranpentu livisti sen alle ja taas ulos. Leikki tuntui jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Huomasin laulavani laulua ranskan kielellä, vaikka en sitä oikein edes osaa. ”Le chanson d’amour” olivat sanat, joita kertasin uudelleen ja uudelleen. Heräsin kumppanini viereen ja aloin laulaa samaa laulua, saaden kohtalaisen suloisen hymyn juuri heräävältä puolisoltani.

Olin myös edellisenä iltana sattumoisin törmännyt vanhan Raamatun sananlaskuun, käännös vuodelta 1861:”Säilytä sydämmesi enemmin kuin kaikkea varjeltavaa, sillä siitä käy elämä ulos”. 

Aamulla muististani nousi tieto, että seinälläni oli 70-luvulla ostamani maalaus, jossa oli teksti: ”Be of love more careful than of everything”, eli varjele rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Taulu on nyt jonkun toisen seinällä, mutta se elää selvästi yhä sisäisellä seinälläni ja muistuttaa, mikä on oleellista tämän viimeisimmän maankansaa horjuttavan vitsauksen keskellä. 

Käytän tarkoituksella myös tuota menneen ajan sanaa, sillä tämä vallitseva pandemia ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen. Kulkutautien, ruttojen, vitsausten, pandemioiden historia on yhtä pitkä kuin evoluution vana, joka ei ole ohi. Ne usein edeltävät siirtymää uuteen vaiheeseen ihmiskunnan tietoisuudessa.

Minulle tuo aamuinen viesti kertoo rakkaustarinasta, pyhiinvaelluksesta, alati uudistuvasta tietoisuudesta, rakkauden avautumisesta, niin omasta kuin yhteisestä elämästämme ja tarkoituksestamme maaplaneetalla. Se on tarkoitettu kaikelle elävälle maan alla, yllä ja ympärillä. Sen avautuminen on aina ensisijaisesti minusta, yksilöstä, kiinni – tai auki – siis sulkeutumassa, tai avautumassa, kaiken kattavaksi tietoisuudeksi omasta ja yhteisestä tarkoituksestamme. 

Tarkoitus ei ole sama kuin päämäärä, ja rakkauden, kuten tietoisuuden suhteen lopputulosta ei oikeastaan ole. Ihminen on elämän väline luomaan tietoa, kokemusta luovasta voimasta ja älykkyydestä, jota kutsumme rakkaudeksi.

Tässä evoluutiomme vaiheessa rakkauden avautuminen kattamaan koko luomakunnan ja sen kaikki osaset on vielä kovin alkutekijöissään. Rakkaus pyrkii yhtymään siihen, missä rakkauden tietoista taajuutta löytyy. Se on rakkauden tarkoitus. Rakkaus siis rakastaa rakkautta. Ei niin kuin kuvittelemme, uskomme tai toivomme, vaan niin kuin rakkaus ja elämä itse sen tietää, avautuessaan aina uudeksi, joka hetki. Rakkaus on metodi, jota kosminen elämä ja älykkyys käyttää luomaan lisää rakkautta maaplaneetan koostumukseen.

Olen osa tätä kuolematonta alati uudelleen kompostoituvaa koostumusta, kuten on jokainen tämän tiedostava yksilö. Tellus-planeetta on se, missä tätä suurta harjoitusta läpikäydään, uudelleen ja uudelleen ja sitten vielä uudelleen.

Kun tämän totean ja tiedän, miksi en tämän tiedon ja tietoisuuden alaisena myös toimisi, juuri näin, juuri nyt? 

Rakkaudelle on tilaa minussa, olen siis rakkauden tilus, rakkauden haltija, ja kutsun näille tiluksille, rakkauden tilalliseksi, jokaisen tätä tilaa arvostavan ja kaipaavan, siis sinut, kuka hyvänsä oletkin. Ole hyvä. Olet hyvä.

Tila on ilmainen eli ilmava, avara, rajaton ja rajoittamaton. Tätä ilmaista, rajoittamatonta rakkauden tilaa kutsun kutakin meistä kasvavasti haltuunottamaan.

Sinua, rakkautta, halajan, odotan ja kutsun luokseni. Tule, tule, tule – oveni on auki, kulje sydämeni lävitse!

Lauri, yhteistyössä Iinan kanssa

Mistä eristäydyn näinä päivinä?

Miten minä, 75-vuotias riskiryhmään kuuluva mies, tottelen viisasta kutsua karanteeniin?

Ensiksikin, täällä Hervannassa on aamu, linnut laulavat iloisesti ja noukkivat aamiaistaan kannon päältä, minne sitä aamukävelylläni vein. 

Kellonsoittaja siis sanoo: kello on yhdeksän, ja kaikki on hyvin, NYT.

Suurin karanteeni, johon olen itseni asettanut jo, on karanteeni ajatusten maailmasta, vetäytyminen olemiseen ja elämään nyt. Puhdas havainto, välitön yhteys elävään elämään sisälläni ja minua ympäröivän luonnon elämää pursuavat heijastuspinnat eivät vaadi yhtä ainoata mielenliikettä, pois nykyhetken voimasta. Saan jatkuvasti viestin, että kaikki on hyvin NYT.

Kipua en voi välttää, jos ja kun se ilmenee. Voin tehdä ja teen parhaani kokemukseni tietotaitopakin avulla kuunnellakseni vanhenevan elimistöni viestejä pysyä kuulolla sen tuntemuksien suhteen, levätä tarpeeksi, laittaa omat ’liike on lääke’ -taitoni käyttöön ja nauttia tämän maaliskuun aamun kauneudesta, tehdä sen mitä voin ja mikä on hyväätekevää NYT.

Jos tarve tulee, tiedän, että elän yhteisössä, jossa on mahdollisuus saada pätevää, välittävää ammattiapua. Olen siitä kiitollinen.

Suurin terveyteni vastustaja on hätä, paniikki, kaikki ahdistuksen aallot, jotka pyrkivät viruksen tavoin löytämään elollisen isännän,  koska ilman otollista elollista maaperää virus ei voi elää.

Olen elävä palanen maata, ihmiskuntaa maan päällä. Niin ovat myös kaikki muut elävät palaset, hiukkaset, hippuset tätä valtavaa luomakuntaa.  Käyn siis metsässä, heti pihapiiriäni ympäröivässä puutarhassa, lähisukulaisteni hiljaa humisevassa seurassa. Olen yksi, yksin ja syvässä, hyvässä yhteydessä metsän sinfonian sointiin ympärilläni, kuten myös sisälläni.

Tämä kaikki virpoo varpoo minut tuoreeks terveeks ja antaa minulle parhaan mahdollisen suojan, sekä itseni että koko maan kansan voimaannuttamiseksi yhden kautta, kaikkien hyväksi. Kohtaloani en voi välttää, kukaan ei voi. Olen selvinnyt toistaiseksi kaikista kohdalleni tulleista vitsauksista. 

Näin tehden en osaltani rasita itseäni enkä tätä parastaan tekevää yhteisöä.

Luottamukseni elämän itsensä hyvään tahtoon omaa muotoaan kohtaan ei horju, nytkään.

Tästä voin pitää huolen, en huolehtia.

Lauri metsän laidalla Hervannassa

 

Ihmettelyn aikaa

On se ihmeellistä vaan, että tämän talven yksi suurimmista lumisateista saapui maaliskuun toisen päivän yönä.

On se hyvä, että tämä mies nukkui hyvän pitkän yön vierailtuaan jälleen kerran aamuyön tunteina täysin absurdeista maisemissa, pöllistyneenä näkemästään jo ennen heräämistä.

Niinpä matka tyhjentämään pihan muiden eläjien ruokapaikat lumesta ja aamiaisen jakelu sujui samoissa ihmettelyn merkeissä.

Puhun ja kirjoitan usein ihmettelyn armollisesta viisaudesta. Ihmettely auttaa näkemään kauneutta joskus kauheudenkin keskellä. Se myös auttaa luopumaan mieleen pyrkivistä valituksen aihioista, puhumattakaan ihmisolennon koostumukseen piiloutuneisista ryöväreistä, jotka vievät hyvän elämästä.

Jokaiselle tämä on varmasti jollain tasolla tuttua maastoa.

Kaikki ihmiselämän hyvä, kaunis, oikeudenmukainen, eheyttävä,  yhdistävä, tietoisuuden taajuus,  jota kutsumme rakkaudeksi, saa alkunsa sisältäni ja sen kautta myös toisten elämän muotojen tarjoamista heijastimista, joita löytyy eri muodoissaan vaikkapa luonnosta, kuten linnunviserryksestä, lumikiteen kauneudesta, ventovieraan katseesta, uuden aamun ihmeestä.

Samassa sisäisessä maastossa piilevät kuitenkin myös omat ja yhteiset ryövärimme, joiden pyrkimys on syrjäyttää ihmettely valituksella ja sen järeämmillä aseilla, meille kullekin jokaiselle ominaisin tavoin.

Itsetuntemus on sitä, että tunnistan ja tunnen omat ryövärini lähietäisyydeltä omassa maastossani. En vastusta heitä, sillä vastustajat vain saavat voimaa vastustuksestani. 

Mikä ryövärien kanssa parhaiten toimii on se, että lakkaan yksinkertaisesti ruokkimasta heitä antamalla ajastusteni myöntää heille puheenvuoroja. Sen sijaan osoitan itselleni, että  mieleni minun tekevi elämän eloa ihmetellä, eläväksi ihmis-ihmeeksi herätä, tänäkin elämäni viimeisimpänä aamuna. Silloin tämä ihmis-ihmeen tietoisuuden lahja avaa erehtymättömän yhteyden elämän kuolemattomaan hyvään oman kokemukseni todistamana. Tiedän, tunnistan, yhdistyn – en anna tilaa epäilylle. Silloin on helppo jakaa, mitä mieleni minun tekevi, eli osoittaa aikeeni toimia elämän hyväksi, vaikkapa ensin oman pihan ystävilleni tinteille, oraville, lumen valkealle ihmeelle.

Ehkä voin sitten luomistyöhön yhtyä, kun kerran luoja ensin lumen loi, 
seuraavaksi voi olla lumenluomisen vuoro suotu minulle, ihmisihmeelle.

Näin ihmettelee elämää Tampereen Hervannassa

Lauri

P.S. Jos ihmettelyn taito sinuakin kiinnostaa, niin samalla tästä vielä kutsun saat. Ja jos vastaat ennen kuin yö vaihtuu perjantaiksi, sä alemman hinnan vielä itsellesi varmistat: 

PALANEN ELÄVÄÄ MAATA- PÄÄSIÄISRETRIITTI
10.-11.4. SOPUKAN KOULUTUSKESKUS, SIPOO

Mitä ravitsen?

Mitä ravitsen? Mikä ravitsee ja mitä – juuri näin, juuri nyt?

Olen kirjoitellut ja ehdottanut viimeksi kuluneen jakson aikana että kukin meistä tutkisi omaa kokemustamme nykyhetkessä erilaisilla teemoilla kuten ”Juuri näin, juuri nyt”, ”Välittäjäainetta”, ”Yhdistävä tekijä” ja ”Elävä palanen maata”. Nämä teemat puhuttelevat minua edelleen ja kuulette lisää niistä tämänkin vuoden aikana tilaisuuksissani ja kirjoituksissani, jos Luoja sallii.

Tänä aamuna sain vahvistuksen kaikkien näiden teemojen yhteenkuuluvuudesta omassa palasessani elävää maata. Kävin viemässä Iinan omiin hommiinsa, ja palasin itse omiini. Olimme välittäjäainetta toisillemme, juuri niin, juuri silloisessa hetkien jatkumossa. 

Palasin kotiin, ja istuin ikkunan eteen työskentelenään. Näin miten oravat, eläinkunnan lähitoverini, kaivoivat ruokaansa lumen alta. Huomasin tarpeeni vastata tilanteeseen puhdistamalla lunta pois ja viemällä vähän lisää murkinaa tämän saman luomakunnan toisille jäsenille, sillä he ovat osasia elävää maata, kuten minäkin. 

Huomasin jotain uutta, elävää itsessäni. Yhdistävä tekijä näyttäytyi, ilmeni omana tietonani yhteydestä rakkauteen. Jotain sisälläni avautui, humahti lävitseni, vahvistaen tietoani.

Tiedän, miten rakkaus on ensisijaisesti sisäinen yhteys, joka kutsuu minua luokseen. Samalla tämä on kutsu mahdolliseen toimintaan, vastaamaan hetkessä ilmenevään tilanteeseen. Tuo tilanne on tilaisuus palvella samasta maasta koostuvien luomakunnan toisten jäsenten tarvetta tulla ravituksi jollain rakkauden monista taajuuksista. Tulemme näin yhdistäviksi tekijöiksi rakkaudessa, yksi kaikkien ja kaikki yhden rakkauden ja sen tiedostamisen hyväksi. Rakkaus, mon amour, rakastettuni!

Sitten vielä kuulen ja tottelen sormieni kutsua näpytellä nämä sanat ruudulle, siirtää ne jollekin nykyajan lintulaudoista jakeluun toisille, ehkä sinulle.

Se ei ole henkilökohtaista. Pitäköön hyvänään, kuka sen hyväksi näkee, kokee, tietää ja mahdollisesti jatkojalostaa eteenpäin.

Aamun hyvien uutisten jakelija
Lauri hervantalainen

dig

Vuodenvaihteen tervehdys

Tervehdys! Olemme vastikään palanneet Sardinian vihreydestä ja valosta, jossa vietimme loppuvuoden kirjoittamassa, kulkemassa rannoilla ja istumassa appelsiini-puun alla. Siellä aamuisin usein lauloi paikallinen tintti, muistuttaen ajoittain meitä siitä, että kotimaani ompi Suomi.

Palattuani Suomeen jatkan jälleen yksityisohjausta nenätysten Tampereella, kuten myös videopuheluiden (Skype, Whatsapp, Messenger, FaceTime) välityksellä. Ajoittain käyn myös Helsingissä, ja ilmoitan siitä etukäteen yleensä ainakin Facebook-sivuillani. Voit varata minulta yksityisaikoja sähköpostilla info@laurisiirala.fi tai puh. 045 671 1303, jos koet kutsua tai tarvetta olla yhteydessä kanssani. Voit myös aina kirjoittaa tai soittaa minulle.

Tulen jatkamaan tätä pyhiinvaellusta maailman kautta ja halki, pysyen yhteydessä siihen yhdistävään voimaan, joka luo jotain elämän itsensä arvoista. Jatkan vaellusta kultaisella keskitiellä, elämän ja kuoleman välillä, sillalla, jolla tutustumme toisiimme läheisesti, rakkaudessamme tähän tietoiseen liittoon, laulaen sen kiitoslaulun viestiä mennen ja tullen. Tule mukaan, jos kutsun kuulet ja siihen vastaat.

Työ on äärettömän yksinkertaista mutta ei helppoa, sillä menneisyys on voima, joka pitää kynsin hampain kiinni omasta mahdottomuudestaan. Se on pelon voimaa. Syvällä alitajunnassamme tiedämme ne kauheudet, joita olemme toisillemme, eli itsellemme, tehneet ja silti selvinneet, joskus nipin napin. Pelko pitää kiinni noista nipeistä ja napeista, sillä ne ovat parempaa kuin ei mitään.

Ei-mitään on kuitenkin mistä kaikki on kotoisin. Palatessani kotiin, sinne, mistä todellisuudessa olen kotoisin, palaan tilaan täynnä elämää, ilman sanoin kuvattavaa muotoa, muotia, aikaa tai ainetta. Pyhiinvaellukseni tarkoitus on kulkea tämän vain suhteellisen todellisen maailman, aineen ja ajan maailman lävitse, luoden siltoja, maamerkkejä, jälkiä todelliseen, kuolemattomaan elämään, rakkauteen. Teen sen rakkauden, kauneuden, totuuden hengen hyväksi, omaksi ja kaikille yhteiseksi.

Pyhiinvaellus on oppimatkaa jälkienlukutaitoon. Jokainen hetki ja tilanne on räätälöity kutakin pyhiinvaeltajaa varten. Juuri tässä, missä olen, nyt, minulla on ainoa ja viimeisin mahdollisuus olla uskollinen tarkoitukselleni, ottaa vastaan se mitä vaelluksellani kohtaan, antaa parhaani, uudelleen ja uudelleen ja parastella antiani. Giving is living, living is giving, now.

Elämä antaa, ja eläminen on tuon annin jatkojalostusta ja jakelua, yhden kautta, kaikkien hyväksi.

Ohjelmamme tulevalle vuodelle ilmenee vähän kerrallaan, kun sen aika on, joten pysy kuulolla. Voit myös liittyä postituslistalleni kotisivuilta www.laurisiirala.fi

Oikeastaan ohjelmani on se, mitä olen. Ohjelma tulee sanasta ohje. Saan jatkuvasti etäohjeistusta siltä suurelta voimalta, jota rakastan, seuraan ja jonka tahtoa toteutan, lähietäisyydellä, käden ulottuvilla, kuten parhaaksi näen ja koen, hetki hetkeltä eespäin teillä maailman, patikoiden käsikynkkää kanssa läheisen ystäväni, rakkaani, kuoleman.

Ja matka jatkuu, niin kauan kuin olen täällä maan päällä. Työni tarkoitus on ilmiselvä: luoda ja auttaa luomaan yhteyksiä siihen elämään, joka on rakkauden itsensä, elämän itsensä, tietoisuuden itsensä arvoista, kun vaellan tätä ihmeellistä patikointimatkaani tällä yhdellä, yhteisellä, hienolla maankamaralla. Mitä teen ja tarjoan, on jotain sellaista, joka ei seuraa ennalta ohjelmoituja polkuja. Tarjoan sen, mitä olen, käytettäväksi hyväksesi.

Tervetuloa patikoimaan kanssani ennemmin tai myöhemmin.
Hyvää uuden vuosikymmenen alkua!

Lauri Siirala

 

 

Arjen astrologiaa

Juuri eilen illalla
auringonlaskun aikana
kulki kaksi ihmislasta,
aikuista ja silti nuorta
käsi toisen kädessä,
kohti pizzeriaa läheistä,
taivaan rantaa tutkien,
liittoa Jupiterin, Venuksen
sieltä etsien.

Eivät löytyneet ne
pilvisenä iltana
taivaalta tai sen rannalta,
vaikka tarkkaan katsoimme,
taivaankaaren tutkimme
sen alla kulkeissamme.

Mutta pizzauunin loisteessa
capricciosaa ootellessa
katse eläväinen
välillemme syttyi
Jupiter siis Venukseen,
Venus Jupiteriin, yhtyi.

Pizzojamme syödessämme
jatkui sama yhtymä,
sanat soljui lihaksi,
talon viini punainen
rakkauden vereksi
eläväksi myöskin muuttui
ehtoollisella tällä
tavernassa eräässä
lähes typötyhjässä.

Astrologiaa arkipäivän
onkin tämä lukeminen,
yhtymien näkeminen
tavallisen elämän
elävässä maastossa,
ei vain astrokartalla,
henkisillä poluilla
tai kaukaisina valoina
jossain taivaalla.

Aamuisella
kävelylläin leipomoon
hakemaan lahjaa
leivän, tuoreen
jokapäiväisen,
kävelin lähes
sumupilves kotiin
tietä etsien.

Leipä lähes uunituore
edessäni rapeena,
kävelyni sateisilla
sumuisilla kaduilla,
yhteyden hyvään
huomeneen ne luo,
voimaa päivään
kanssa toisten suo,
kulkemaan aina vaan
läpi talon, huoneiden,
tilanteiden kaikkien,
niin kuin kulkee
jokainen ihminen.

Suora, selvä katsastus
päiväni kun avaa saa,
auttaa turhat
höpötykset sulkemaan
pyhiinvaellusta omaa,
yhteistäkin jatkamaan,
askel, hetki,
ikuinen, kerrallaan.

Nuohoojan tarina

Joka-aamuisella
matkallani leipomoon
kohtaan savupiippuja
niin erilaisia ja monia.

Myös piippu kodin
savut uunist ilmaan
tupruttaa,
ja taivaan tuuliin
savu hajoaa.

Uuni polttaa
pellettejä Mefiston,
jotka mukaan nimensä
palaa tulessa niin kuumassa,
ettei juuri mitään jää
saastuttamaan ilmaa,
maata, jäämillään.

Yksi savupiippu yli muiden
huomioni sai,
ja kuvaan tallentui
se mua muistuttain,
miten kauneuden voima
kaiken puhdistaa,
auttaa piippuakin vanhaa
tulla mukaan
tähän tarinaan.

Sillä piippu omani,
nuohoojan myös
musta tekevi,
kun hengittäessäni
hetkeä näin uutta
ulos puhallan sen
edesmenneen,
vanhentuneen
kautta kierroksensa
uunissani omassa
pois polttavan.

Mun päälaeltain ei
kaktus ilmene,
mut latvustoni näkymättömät,
ilmajuureni niin elävät
ne korkeuksiin
myöskin kohoaa
nuuhkimaan,
mikä hetkestä
ain uudesta voi
vanhenevaa uunia
ja piippuani ravita,

auttaa matkaa jatkamaan
ja nuohouksen
sisäisenkin taitoa
tän matkan varrella,
kisälleille toisille ain
tarpeen tullen jakamaan.

Perinne tuo kiltojen
niin monimuotoisten
on seurausta
pyhiinvaellusten lukuisten.

Oppiminen lukemaan
oman vaelluksen tarinaa,
on matka aina uuteen,
usein outoon, kutsuun,
tutkia ja löytää
tarvittava tieto, taito,
ehkä taiteen lahjakin
tämän matkan varrella,
jonkun toisen avulla.

Tuli uunin, nuotion,
jano tiedon taikka taidon
syttyvä on kipinä,
kutsuun rakkauden,
hetkeen elämän
ain yhtymään.

Sen tietää tääkin sälli
liittyessään kisälliksi
kiltaan toisten samanmoisten,
pyhiinvaeltajain työhön
ikuiseen taas ryhtyissään.

Nuohoojakisälli Lorenzo di Scano

 

Kirjurin tervehdys

fullsizeoutput_3e

O sole mio”,
aurinkoni kultainen,
täällä maalla sardojen
tervehdin sua kiittäen,
linnun lauluun, viserrykseen
niin rikkaan raikkaaseen
oman äänenikin
hieman liittäen.

Istun tässä,
alla taivaan kirkkaan,
kirjon pienten pilvien,
päällä kosteuden maan
aamukahviani siemaillen,
päivän askareisiin moniin
jälleen kohta ryhtyen.

Aamuvarhain, vielä
pimeässä menneen yön
olen herännyt, hiljaa
aamun asuun pukeutunut,
läpi huoneen tassutellut,
nurkkaan kirjoittajan astunut
ja suonen sanojen
mä jälleen avannut.

Työ kirjurin on muinainen.
Joukkoon heidän
kutsuu minut Hän,
joka minut, meidät, heidät,
myöskin teidät,
vielä tuntemattomat,
vaellukseen tähän
ikuiseen ja pyhään
yhdistää ja työhön
tähän meidät ryhdistää.

Iltapäivään mennessä
on tuulet
tilan koostumuksen
uusiks monta kertaa
muokanneet,
osaset niin suuret
kuin myös pienen pienet
mukaan kutsuneet.

Saattaa sadepilvet, ukkoset
valon auringonkin peittää,
kirjurille tälle uutta
kirjattavaa heittää,
kun mukaan
vaelluksen muutoksen,
ikuisen,
kutsuu, käskee Hän,
ken kaiken luo,
ja kutsun
tähän leikkiin suureen
joka hiukkaselle suo.

Lauri Aarnen-ja Kaisanpoika Siira
Scano di Monteferrosta.