Joka hetkessä on kysymys mahdollisuuksista, joko uusista tai vanhoista. Jokainen hetki on mahdollisuuksien hetki. Tarjolla on koko ajan se, mikä on uutta ja vielä tuntematonta tai sitten kaikkien vanhojen mahdollisuuksien kertauma. Ei vanhassa mitään vikaa ole. Siitähän uusi syntyy. Uusi syntyy osittain vanhasta, ja kuolema vanhalle on aina uudeksisyntymisen merkki.

Olen juuri katsomassa tätä ihmeellistä tilaa ja tilannetta omassa vanhenevassa mutta yhä elävässä ruumiissani. Vietän useita hetkiä päivässä virittämässä instrumenttiani, ruumistani, uuteen, elävämpään taajuteen. Yhteyteni todelliseen, elävään, ongelmattomaan katkeilee kuitenkin ajoittain samalla tavoin kuin ajoittain katkeilevat kentät meille niin rakkaissa tekoälylaitteissa.

Yhteys todelliseen maastoon ja vain suhteellisen todellisen kenttään tulee ja menee.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki totuudellinen aina on. Avautuminen uudelle elinvoimalle tapahtuu tietoisesti aina, kun olen läsnä tässä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin vanhoille raiteille.

Huomaan nykyisen pandemiamme epävarmuuden ja muuttuvien ohjeiden keskellä, miten elämme radikaalin epävarmuuden aikaa. Oma työni, niin sisälläni kuin ihmisten parissa on avautunut taas jollekin
uudelle taajuudelle ja ulottuvuudelle tilanteen sitä vaatiessa. Näen uusia mahdollisuuksia ja lähden kokeilemaan niitä, missä ne sitten ilmenevätkin.

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen.

Olen jo vuosikymmeniä todennut, miten intensiivisten retriittien, meditaatiokokemusten tai minkä hyvänsä vahvan ja elävän kokemuksen jälkeen paluu maailman arkeen on usein kuin vaeltamista märässä savisessa pellossa.

Maailman ja jokapäiväisen elämämme nurjien puolien, kiireen, huolen, riitelyn, valituksen, negatiivisuuden, ahdistuksen ja muiden Pandoran laatikosta nousevien vitsausten seuraus on siirtää minut elämisen tahmeampaan taajuuteen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä välttää ja jollain uudemmalla tiedon ulottuvuudella vastuuni on tietoisesti kestää, sietää ja hallinnoida sitä omassa sisäisessä tilassani. Vastuuni on samalla myös löytää uusia elivoiman tiehyitä, luovia voimia ja rakenteita ohjaamaan tietäni, ja yhteistä tietämme, vapauteen sisäisistä taakoista, kulkemalla avaramman, syvemmän tiedon, taidon ja taiteen väyliä tässä elävässä metodissa, joka minä – jokainen minä – olen.

Huomaan näinä päivinä ottavani enemmän aikaa pysähtymiseen, hiljentymiseen jonkin todellisen ääreen. Teen chi kung-liikkeitäni sekä erillisinä harjoituksina että myös pestessäni tiskejä, kävellessäni tai jopa istuessani. Vietän aikaa kuunnellen, katsastaen puutarhamme kuhisevaa elämää, jutustellen tämän elämän kanssa, joskus laulaen. Kauneus on minulle lähellä rakkautta, ja elävä, luonnon oma muuntuva näyteikkuna on aina edessäni, kutsuen minua yhteyteen.

Tuon oman työni piiriin jotain siitä uudesta, jota maiskuttelen, ja jaan sen toisten kanssa havainnoiden löytyykö sille resonanssia. Lepään paljon. Huomaan, että voin kokeilla jatkuvasti jotain uutta, mikä virkistää ja ilahduttaa minua suuresti. Herääminen henkiin, uuteen, ja henkeen, on aina kokemus rakastumisesta; rakastanhan tätä elävää jotakin, joka minut elävöittää ja josta riittää naapurillekin. Naapureista kun ei koskaan ole
puutetta elämän puutarhassa!

Joskus tämä uudelleenvirittäytymisen vaihe saattaa puolestaan ilmetä flunssan kaltaisina oireina, määrittelemättöminä kipuina tai vain suruna tai kyynelinä, joilla ei ole mitään erityistä syytä.

Kaikki menee ohi, muuttuu, antaa aina uuden mahdollisuuden olla tässä elävän elämän, puhtaan havainnon ja lukemattomien mahdollisuuksien kentässä, tutkien niitä koreografioita, jotka kutsuvat minua liittymään johonkin uuteen tanssiin. Tanssiminen, hyppelehtiminen, hymyileminen, iloitseminen, ollen samalla tietoinen turvaetäisyyksistä, on myös hyvä tietoisuusharjoitus.

Ollessani läsnä avartuvalle aistimukselleni ja yhä selkeämmälle havainnon tilalle olen kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujeni seuraavia nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Todistuksena tästä sain vuosia sitten esimerkin syksyisellä aamutorilla. Kävelin perunamieheni luo ostamaan pottuja, ja samalla vaihdoimme kuulumisia. Hän käytti sanaa, jota en ollut koskaan kuullut, puhuen siitä, miten vaikka oli satanut kaatamalla osan päivää, hänen ”perunannostoaan ei häirinnyt pieni suhju”.

Tuo uusi sana maistui suussani niin hyvältä. Hymyilin koko matkan kotiin kertomaan suhjusta Iinalle.

Se oli minulle merkki uudesta. Elämä jakelee niitä merkkejä anteliaasti sille, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla ja kyky ottaa vaarin, miten toimia erilaisten suhjujen keskellä. Oma suhjumme näinä päivinä on ilmiselvä. Koronapandemian keskellä virustartunnan riski on varteenotettava tekijä, joka vaatii myös uutta läsnäoloa, etäisyyttä toisiin jokapäiväisen elämän kaikilla näyttämöillä. Vallitseva tilanne on oivallinen tietoisuustaitohaaste ja -harjoitus! Pandemian suhju vaatii tarkkaa kulkua, jotta voimme korjata yhteisen elämämme hyvää satoa ja jakaa siitä toisillemme.

Lauri