Benedictuksen ehkä yli 1500 vuotta vanha kehoitus on lienee syytä kääntää nykyajan kieleen, jotta se voisi olla todellinen omassa ajassamme. Suomeksi tuo latinankielinen lause tarkoittaa ’rukoile ja tee työtä’.
Tämä kehotus annettiin niille miehille ja naisille, jotka vetäytyivät sen aikaisen maailman hulluudesta luostareihin hiljentymään ja tekemään työtä.
Kerron, mitä tämä minulle merkitsee, ja miten harjoitan lauseen ydintä omassa elämässäni, omassa luostarissani. Sillä luostaria tarvitsen itsekin yhtä lailla tämän aikamme hulluuden keskellä. Oma luostarini on sisälläni, ja tänne vetäydyn pysähtymään nykyhetkeen, aina kun kuulen kutsun olla läsnä tälle elävälle todellisuudelle, josta olen kotoisin. Täällä ollessani ja samalla kuollessani oman mieleni ja maailman mielen hulluudelle, vapaudun heti, kun tätä kutsua tottelen.
Rukoilen aina silloin, kun kiitän kaikesta siitä hyvästä, minkä saan osalleni jokapäiväisen elämäni lukemattomissa hetkissä. Usein unohdan sen, ja sitten taas muistan. Rukoilen aina, kun pyydän apua nöyrästi siltä joltakin suurensuurelta, josta kaikki on kotoisin. Tuo jokin on nimetön, muodoton, paitsi silloin, kun se ilmenee jonkin ohikiitävän muodon kautta. Se on ei-henkilökohtainen, ja kuitenkin se ohjaa minua yksilönä, ollessani kuulolla. Siis rukoilen olemalla kuulolla.
Rukoilen, että pysyisin niin ei-reaktiivisena kuin vain voin, tämän ristiriitaisen, jakautuneen maailman ja sen usein epäoikeudenmukaisten olosuhteiden keskellä. Teen mitä teen, vastaan tilanteeseen hetken tarpeen ja oman kokemukseni ohjaamana, ja kun hetki on mennyt, päästän irti.
Rukoilin äänettömästi juuri äskettäin, kun kaupassa näin kauniin vanhan naisen tarkkaavaisesti valitsevan leipää. Puhdas havainto, kauneuden tai kaiken todellisen todistaminen, on rukoustani ja työtäni.
Aina kun havahdun oman mieleni kurittomaan liikkeeseen, arvosteluun, tuomioon, vertailuun, mitätöintiin minkään suhteen, olen rukoilemassa eli parhaani mukaan sietämässä oman mieleni hulluuden ja samanaikaisesti kiitollinen siitä, että havahdun, herään, vapaudun ihmismielen orjuudesta ainakin hetkeksi. Kun muistan kiittää kaikkia minua ohjanneita toisia yksilöitä, olen lähettämässä kiitosrukouksen ja tekemässä työtä.
Teen työtä. Työttömiä ei tällä saralla ole. Mitä kutsumme työttömyydeksi on erittäin vaativaa työtä, jota lukemattomat miehet ja naiset tekevät tämän yhteisen elämämme hyväksi. Kaikki, mitä teen jokapäiväisen elämäni puitteissa, on työtäni, kuten myös se, mitä tekemättä jätän – se mikä palaa eteeni kutsuen johonkin uuteen toimintaan, oli se vaikka vain olemista läsnä, tietoisesti. Se muuten vasta onkin haastavaa työtä! Se mitä kutsumme työksi on näinä päivinä mahdotonta monille, ja työn tuoma taloudellinen hyöty on yhä epäoikeudenmukaisemmin jaettuna kaikkien hyväksi. Kun katson mahdollisuuksiin, joita omien tilusteni kirjo minulle tarjoaa, olen kuulolla, tartun hetken mahdollisuuksiin, otan vastaan pienenkin tarjotun työn eli tehtävän, jossa on tarkoitusta, ja olen silloinkin sekä tekemässä työtä että rukoilemassa.
Sitten vain olen, yhtä tyhjän kanssa. Tyhjenen tämän olemassaolon rasitteista, vaatimuksista ja odotuksista. Se on sekä työtä että kiitosrukousta.
Siis ”ora et labora” pätee edelleen, minulle.
Lauri
Lauri Siirala 