Retriitin viimeisin aamu

Lauantaiaamu, neljästoista aamu omassa vapaaehtoisessa retriitissäni. 

Vuosien ajan olemme retriiteissämme käyttäneet paljon diadi-nimistä menetelmää. Diadi tarkoittaa kaksi, eli minä ja toinen. On tämä kokemuksen piste, joka olen, ja josta käsin kommunikoin kohtaamalleni toiselle, joka on läsnä minulle eikä reagoi. Sitten hän puolestaan kommunikoi minulle, ja minä kuuntelen, enkä reagoi. Retriiteissä olemme tehneet pitkiä pätkiä näitä harjoituksia jossa kohtaamme ’minä ja toinen’, mutta ilman sosiaalista kanssakäymistä. Tuo harjoitus on eräänlainen kommunikaatioharjoituksen ja meditaation yhdistelmä. Se on voimakas, hieno harjoitus, joka tuo minua enemmän yhteyteen siihen, mitä elämä on, tässä, nyt. 

Herätimme aikanaan osallistujat klo 6 aamulla kellonsoitolla ja aamukutsulla: ”Retriitin kolmas aamu, hyvää huomenta – kanna kysymystä!” Kysymyksen kantaminen ei ole ajattelua vaan pohtimista, jonka avulla erotan todellisen siitä, mikä on vain suhteellisen todellista. 

Kysymys, mitä kannan näinä päivinä omassa retriitissäni on: ”Mitä minä, elämä, olen juuri näin, juuri nyt, ja mikä on tarkoitukseni?” Olen diadissa ajan ja tilan risteyksessä, joka hetki.  Ollessani läsnä hetkessä, tilassa ja tilanteessa kuin tilanteessa, pohtimiseni paljastaa vastuuni ja kykyni vastata tilanteen tarpeeseen ja tarkoitukseen.

Oma tarkoitukseni on ensisijaisesti olla yhteydessä sisäisen tilannetajuni ja kokemukseni välittämään tietoon, että olen elävä olento, tajuissani, juuri sellaisena kuin olen, nyt. Omassa koostumuksessani ei ole vaaran merkkejä nyt, enempää kuin iän ja ajan tuomaa vaivaa ja lepän siitepölyn pieni reaktio silmissä ja nenässä. Olen kiitollinen ollessani näin vaivaton. 

Tiedän, että on lukemattomia toisia, jotka ovat keskellä pandemiaa, jonka vaikutuksilta ja haitoilta pyrin nyt eristämään itseni retriittini avulla ja samalla suojaamaan omaa yhteisöäni.

Palvelen pysymällä terveenä, etten rasita itseäni enkä toisia. Samalla pyrin välittämään tietotaitoa siitä, miten poistaa turhan huolen rasite ihmismielestä, eli omasta mielestäni.

Kannan myös tietoa siitä, miten kriisitilanteen tarkoitus on paljastaa yhteinen tarkoitus palvella jollain tavalla toisiamme, kokonaisuutta. Yhteinen nimi sille on rakkaus elämän jakautumattomaan hyvään, missä hyvänsä tämä tarve ilmenee edessäni.

Edessäni on lautasellinen ohrauunipuuroa voisilmän kera. Se tuoksuu hyvältä, näyttää hyvältä, maistuu hyvältä. Se on hyvää. Vierelläni istuu Iina, joka parasteli ohrapuuroa, kun olin unohtanut, osan, mikä siitä puuttui. Edessäni katson, miten linnut noukkivat siemeniä, oravat hyppivät iloisesti, puut huojuvat verkkaisesti. Siis kaikki on hyvin, nyt.

Olen ja olemme kaikki yhdessä suuren muutosaallon keskellä. Maailma, jonka tunsimme, ei tule olemaan entisensä, kun tämä vallitseva aalto on kulkenut lävitsemme. Vanhojen mallien kuollessa mahdottomuuteensa uusi on jo synnytyskanavassa. Tämän näen ja tiedän, kun seuraan yhteisen pohdinnan tuomia viestejä uusista ideoista, avuliaisuudesta ja alttiudesta palvella yhteistä hyvää.

Sisältäni nousee myös muisto kokemuksestani oman suuren kriisini keskeltä, herätessäni teho-osastolla auto-onnettomuuden jälkeen. Olin ensimmäiseksi kiitollinen siitä, että olin hengissä, mutta heti toiseksi siitä, että osaan yhtyä tilaan mieleni tällä puolen. En ole hätä, huoli, ahdistus – olen elämä kivunkin taustalla. Sitten kolmas syvä kiitollisuus, kun sairaanhoitaja pisti piikin suoneen ja kipu lievittyi. 

Voin olla itse tuo piikki jollekin toiselle nyt. Se on retriitin, eli vetäytymisen tarkoitus. Ja nyt on oikea hetki harjoittaa.

Lisään tähän videolinkin lyhyeen hiljentymisharjoitukseen. Harjoitan jotain tällaista itse päivittäin. Tervetuloa harjoittamaan kanssani.

Lauri

https://youtu.be/6V6lEOkNVhU

Metsänvartija metsän varjeluksessa

Ehkä yksi ensimmäisistä tietoisuuden avautumisen kokemuksesta oman vaellukseni aikana tapahtui kesällä 1964, kun vietin noin neljä kuukautta palovartijana Pohjois-Kanadassa. Olin silloin myös metsänvartija – titteli, jonka olen omaksunut viime aikoinakin vartioidessani, ettei frisbegolf-rataa rakenneta lähimetsääni ilman lupaa täällä Hervannassa.

Viimeisen viikon aikana olen noudattanut tarkkaan ohjetta välttää lähietäisyyttä ihmislajitovereihini. Puut ja muut metsänelävät, niin näkyvät kuin myös näkymättömät, ovat olleet jo pitkään minulle hyvin läheisiä. Heidän luokseen olen löntystellyt läsnäoleskelemaan päivittäin.


Mikä lahja, mikä rauha, mikä rakkaus huokuu lävitseni kaiken tämän elävän voiman läheisyydessä. Olen yhteydessä siihen, mitä rakastan, mistä koostun, elämän omaan voimaan ja luovuuteen, juuri sellaisena kuin olen kunakin hetkenä, juuri siellä missä olen ja kaikki ilmenee. Olen siis yhteydessä elävään elämään – tilassa sisälläni ja sen luonnollisessa peilissä, luomakunnassa.


Eräänä hetkenä tapahtui outo ja hämmentävä siirtymä. Havahduin, heräsin erehtymättömään tietoon ja yhteyteen. En ollutkaan enää metsänvartija vaan metsän varjeluksessa. Pieni osanen luomakuntaa suuren puutarhan keskellä, sen kokonaisuuden keskellä, sen varjelemana.


Vanha Lauri on edelleen vanha, jopa vanheneva, ja samalla pikku pikku Lauri on edelleen pieni osanen suuren suurta ääretöntä tilaa maan ja taivaankaaren välissä.


Jälleen kerran uusi syvenevä tieto, tietoisuuden taajuus, oleellinen tässä ihmiskunnan viimeisimmän kriisin tilanteessa.


Emme näytä oppivan tai poisoppivan ilman kriisien herätyskelloja.


Vanheneva Lauri metsän varjeluksessa.

Vuorovaikutuksessa ja etäläheisyydessä


Miten olla näinä aikoina vuorovaikutuksessa etäläheisyydessä?

Tänään haravoin jo puutarhassa ja näin ensimmäiset kukat nousemassa mullan alta. Oma aikeeni ja tarkoitukseni tällä palstalla, tässä blogissa ja omassa työssäni, on välittää, mitä tiedän lähiympäristö-puutarhani hoitamisesta. Mitä voin tehdä tai olla tekemättä, jotta sekä puutarhani että oma luonnollinen floorani voi niin hyvin kuin mahdollista.

Ensimmäinen lähiympäristöni on aina sisälläni ja aina juuri sitä, mistä koostun nyt. Olen siis psykofyysinen yhtälö massaa eli ainetta ja energiaa eli elinvoimaa, myös toisin kutsuttuna löylyä, chi’tä, pranaa, sisälläni ja ympärilläni, juuri näin, juuri nyt.

Olemme yksilöinä ja maankansana hätätilanteessa. En lainkaan vähättele sen suhteellisen todellisuuden vakavuutta. Nykymaailmamme on keskellä katastrofia, ja kaikki menetämme jotakin, monet ehkä henkensä.

Katastrofi-sanahan alunperin kertoo tilanteestamme. Katastrofi on juoni, joka on tullut tiensä päähän; paluuta menneeseen ei ole. Siis PISTE. 

Juoni ohi, juonittelun aika on ohi. Olemme juonitelleet itsemme ja toisemme uskomuksiin, luuloihin ja suuriin harhoihin. Ilmeisesti viimeisimmät ja vaarallisimmat virukset ovat löytäneet tiensä ihmisen elimistöön muista kuin ihmiseläimistä. Olemme alistaneet muut luomakunnan osat, eläinkunnan, kasvikunnan ja kivikunnan jäsenet palvelemaan omaa ahneuttamme; riistäneet heiltä, kuten myös vähäarvoisemmiksi näkemiltämme muilta toisilta mahdollisuudet luoda ja toteuttaa elämän arvoista elämää omissa luonnollisissa elinympäristöissään.

Selviämme ihmiskuntana tästä pandemiasta ja tätä väistämättä seuraavista tapahtumaketjujen eteemme tuomista muutospaineista. Emme selviä juonesta, johon monet haluavat palata, vaiheeseen ihmisen tietoisuuden evoluutiossa, johon ei tosiasiassa ole paluuta, koska tähänastisen nykyihmisen juoni ei ole palvellut suurempaa tarkoitusta: tietoisen rakkauden, kaiken elävän yhteenkuuluvuuden ja oikeudenmukaisuuden tarkoitusta. Piste.

Toimimme aivan oikein ja vastuullisesti tällä hetkellä pitämällä toisiimme fyysistä etäisyyttä, sillä tämä virus on jo päässyt ihmisen sisään ja siirtyy ihmisestä toiseen valitsematta kohdetta. Luomme kukin parantavaa tilaa sisällämme ja ympärillemme, jotta yhdessä voimme siirtyä eteenpäin.

Muistathan silti, että yhteys elämään on aina ensimmäisenä sisäinen yhteys omaan tilaani, elinvoiman ja eloperäisen aineen yhtälöön tässä kokemuksen pisteessä, nykyhetken tilanteessa. Kantaako tämä koostumus sitten tätä virusta, jotain toista vammaa tai vaivaa oman luonnollisen flooransa lisäksi vai ei, on toisarvoista. Tämä tietoinen yhteys tekee parhaansa parantaakseen osasen palvelemaan kokonaisuutta juuri siellä, missä elämäni tilanteet avautuvat ja sulkeutuvat niiden toisten kanssa, jotka ovat osia puutarhani rihmastosta.

Sota, väkivalta, vihapuhe, koronavirus, huoli, ahdistus ovat kaikki epidemioita, jotka leviävät ihmismielen todellisen tiedonpuutteen, omaan kokemukseen luottamisen puutteen, läsnäolon puutteen, valheiden ja pelottelun virusten avulla omaan koostumukseeni ja kauttani toisille osasille tätä yhtä elävää maaplaneetan plasmaa. 

On vain yksi elämä maan päällä lukemattomissa muodoissa. Nyt on aika tietää, todeta ja todistaa tämä toimimalla tämän yhden elämän puolesta, yksilön, siis minun kauttani, kuka hyvänsä olenkin, sinun hyväksesi, kuka hyvänsä oletkin, ja samalla koko ihmiskunnan ja muiden maaplaneetan osasten tervehtymisen hyväksi.

Oma menetelmäni, eli se metodi, joka olen, on vetäytyä olemisen tilaan sisälläni nyt, syvään yhteyteen silkkaan olemiseen, kuolemaa pelkäämättömään tilaan kuolevaisessa ruumiissani. Tälloin ja tällä lailla yhdyn siihen elävään elämään, joka olen ja epäilemättä tiedän olevani juuri näin, juuri nyt. 

Tätä tietoa sen avautuessa rakastan, siihen yhdyn, sillä rakkaus on yhdistävä voima. Siis yhdyn ja hommiin ryhdyn.

Olen tätä nyt ja olemisen mahtavalla voimalla levitän, välitän yhteyttä elämän parantavaan voimaan itselleni kuin myös hänelle, jolla on omat hoksottimensa hereillä. Olethan hän?

Hoksottimet ovat kuin elävät henkselit: elävän ryhdikästä, tahdikasta, alati muuntuvaa rakennetta, voimaannuttavan rihmaston viimeisintä kuosia, muotia eli muottia omassa psykofyysisessä koostumuksessani. 

Henkseleitään on jokaisen hyvä lempeänlujasti paukutella ajoittain. 

Koska olet jo liittynyt mukaan tähän etäläheisyyden piiriin, niin paukutellaan hoksottihenkselimme yhdessä kevätkuntoon hiljaisesti, hauskuttelemalla lempeästi ja silti tositarkoituksella. Ja aina juuri siellä, missä olen, juuri näin, juuri nyt.

Pelko pois, kiire pois, 
jotta kevättuulet menneen 
talven pölyt puhaltaa 
taivaan tuuliin mielestäni vois.
Sitten selkein kirkkain päin, 
jalat tukevasti maassa, eteenpäin.

Hervannan henkselinpaukuttaja Lauri

 

Le chanson d’amour eli Unenkertojan aamuviesti

Le chanson d’amour – l’amour, mon amour!

Aamyön tunteina Unenkertojani usein lähettää tärkeitä viestejä elävän psyyken syvyyksistä. Hän ollut ahkera monina aamuna antaen usein hämmentäviä viestejä, jotta näkisin uudesta perspektiivistä uusin silmin, syvemmän tietoisuuden avautumisen tarpeen.

Tänä aamuna hyvän, syvän, pitkän yön jälkeen sain tämän nähdäkseni ja välitettäväksi. Olin suuressa huoneessa, jossa oli minua suurempia, vanhempia hahmoja, joiden sukupuolta tai kasvoja en voinut nähdä.

Marmorilattialla oli myös pieni musta, vilkas koiranpentu. Olin itse nelinkontin lattialla, kun tämä vilkas pentu alkoi leikkiä kanssani häntäänsä heiluttaen. Päälläni oli myös tumma kaapu, ja koiranpentu livisti sen alle ja taas ulos. Leikki tuntui jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Huomasin laulavani laulua ranskan kielellä, vaikka en sitä oikein edes osaa. ”Le chanson d’amour” olivat sanat, joita kertasin uudelleen ja uudelleen. Heräsin kumppanini viereen ja aloin laulaa samaa laulua, saaden kohtalaisen suloisen hymyn juuri heräävältä puolisoltani.

Olin myös edellisenä iltana sattumoisin törmännyt vanhan Raamatun sananlaskuun, käännös vuodelta 1861:”Säilytä sydämmesi enemmin kuin kaikkea varjeltavaa, sillä siitä käy elämä ulos”. 

Aamulla muististani nousi tieto, että seinälläni oli 70-luvulla ostamani maalaus, jossa oli teksti: ”Be of love more careful than of everything”, eli varjele rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Taulu on nyt jonkun toisen seinällä, mutta se elää selvästi yhä sisäisellä seinälläni ja muistuttaa, mikä on oleellista tämän viimeisimmän maankansaa horjuttavan vitsauksen keskellä. 

Käytän tarkoituksella myös tuota menneen ajan sanaa, sillä tämä vallitseva pandemia ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen. Kulkutautien, ruttojen, vitsausten, pandemioiden historia on yhtä pitkä kuin evoluution vana, joka ei ole ohi. Ne usein edeltävät siirtymää uuteen vaiheeseen ihmiskunnan tietoisuudessa.

Minulle tuo aamuinen viesti kertoo rakkaustarinasta, pyhiinvaelluksesta, alati uudistuvasta tietoisuudesta, rakkauden avautumisesta, niin omasta kuin yhteisestä elämästämme ja tarkoituksestamme maaplaneetalla. Se on tarkoitettu kaikelle elävälle maan alla, yllä ja ympärillä. Sen avautuminen on aina ensisijaisesti minusta, yksilöstä, kiinni – tai auki – siis sulkeutumassa, tai avautumassa, kaiken kattavaksi tietoisuudeksi omasta ja yhteisestä tarkoituksestamme. 

Tarkoitus ei ole sama kuin päämäärä, ja rakkauden, kuten tietoisuuden suhteen lopputulosta ei oikeastaan ole. Ihminen on elämän väline luomaan tietoa, kokemusta luovasta voimasta ja älykkyydestä, jota kutsumme rakkaudeksi.

Tässä evoluutiomme vaiheessa rakkauden avautuminen kattamaan koko luomakunnan ja sen kaikki osaset on vielä kovin alkutekijöissään. Rakkaus pyrkii yhtymään siihen, missä rakkauden tietoista taajuutta löytyy. Se on rakkauden tarkoitus. Rakkaus siis rakastaa rakkautta. Ei niin kuin kuvittelemme, uskomme tai toivomme, vaan niin kuin rakkaus ja elämä itse sen tietää, avautuessaan aina uudeksi, joka hetki. Rakkaus on metodi, jota kosminen elämä ja älykkyys käyttää luomaan lisää rakkautta maaplaneetan koostumukseen.

Olen osa tätä kuolematonta alati uudelleen kompostoituvaa koostumusta, kuten on jokainen tämän tiedostava yksilö. Tellus-planeetta on se, missä tätä suurta harjoitusta läpikäydään, uudelleen ja uudelleen ja sitten vielä uudelleen.

Kun tämän totean ja tiedän, miksi en tämän tiedon ja tietoisuuden alaisena myös toimisi, juuri näin, juuri nyt? 

Rakkaudelle on tilaa minussa, olen siis rakkauden tilus, rakkauden haltija, ja kutsun näille tiluksille, rakkauden tilalliseksi, jokaisen tätä tilaa arvostavan ja kaipaavan, siis sinut, kuka hyvänsä oletkin. Ole hyvä. Olet hyvä.

Tila on ilmainen eli ilmava, avara, rajaton ja rajoittamaton. Tätä ilmaista, rajoittamatonta rakkauden tilaa kutsun kutakin meistä kasvavasti haltuunottamaan.

Sinua, rakkautta, halajan, odotan ja kutsun luokseni. Tule, tule, tule – oveni on auki, kulje sydämeni lävitse!

Lauri, yhteistyössä Iinan kanssa

Mistä eristäydyn näinä päivinä?

Miten minä, 75-vuotias riskiryhmään kuuluva mies, tottelen viisasta kutsua karanteeniin?

Ensiksikin, täällä Hervannassa on aamu, linnut laulavat iloisesti ja noukkivat aamiaistaan kannon päältä, minne sitä aamukävelylläni vein. 

Kellonsoittaja siis sanoo: kello on yhdeksän, ja kaikki on hyvin, NYT.

Suurin karanteeni, johon olen itseni asettanut jo, on karanteeni ajatusten maailmasta, vetäytyminen olemiseen ja elämään nyt. Puhdas havainto, välitön yhteys elävään elämään sisälläni ja minua ympäröivän luonnon elämää pursuavat heijastuspinnat eivät vaadi yhtä ainoata mielenliikettä, pois nykyhetken voimasta. Saan jatkuvasti viestin, että kaikki on hyvin NYT.

Kipua en voi välttää, jos ja kun se ilmenee. Voin tehdä ja teen parhaani kokemukseni tietotaitopakin avulla kuunnellakseni vanhenevan elimistöni viestejä pysyä kuulolla sen tuntemuksien suhteen, levätä tarpeeksi, laittaa omat ’liike on lääke’ -taitoni käyttöön ja nauttia tämän maaliskuun aamun kauneudesta, tehdä sen mitä voin ja mikä on hyväätekevää NYT.

Jos tarve tulee, tiedän, että elän yhteisössä, jossa on mahdollisuus saada pätevää, välittävää ammattiapua. Olen siitä kiitollinen.

Suurin terveyteni vastustaja on hätä, paniikki, kaikki ahdistuksen aallot, jotka pyrkivät viruksen tavoin löytämään elollisen isännän,  koska ilman otollista elollista maaperää virus ei voi elää.

Olen elävä palanen maata, ihmiskuntaa maan päällä. Niin ovat myös kaikki muut elävät palaset, hiukkaset, hippuset tätä valtavaa luomakuntaa.  Käyn siis metsässä, heti pihapiiriäni ympäröivässä puutarhassa, lähisukulaisteni hiljaa humisevassa seurassa. Olen yksi, yksin ja syvässä, hyvässä yhteydessä metsän sinfonian sointiin ympärilläni, kuten myös sisälläni.

Tämä kaikki virpoo varpoo minut tuoreeks terveeks ja antaa minulle parhaan mahdollisen suojan, sekä itseni että koko maan kansan voimaannuttamiseksi yhden kautta, kaikkien hyväksi. Kohtaloani en voi välttää, kukaan ei voi. Olen selvinnyt toistaiseksi kaikista kohdalleni tulleista vitsauksista. 

Näin tehden en osaltani rasita itseäni enkä tätä parastaan tekevää yhteisöä.

Luottamukseni elämän itsensä hyvään tahtoon omaa muotoaan kohtaan ei horju, nytkään.

Tästä voin pitää huolen, en huolehtia.

Lauri metsän laidalla Hervannassa

 

Ihmettelyn aikaa

On se ihmeellistä vaan, että tämän talven yksi suurimmista lumisateista saapui maaliskuun toisen päivän yönä.

On se hyvä, että tämä mies nukkui hyvän pitkän yön vierailtuaan jälleen kerran aamuyön tunteina täysin absurdeista maisemissa, pöllistyneenä näkemästään jo ennen heräämistä.

Niinpä matka tyhjentämään pihan muiden eläjien ruokapaikat lumesta ja aamiaisen jakelu sujui samoissa ihmettelyn merkeissä.

Puhun ja kirjoitan usein ihmettelyn armollisesta viisaudesta. Ihmettely auttaa näkemään kauneutta joskus kauheudenkin keskellä. Se myös auttaa luopumaan mieleen pyrkivistä valituksen aihioista, puhumattakaan ihmisolennon koostumukseen piiloutuneisista ryöväreistä, jotka vievät hyvän elämästä.

Jokaiselle tämä on varmasti jollain tasolla tuttua maastoa.

Kaikki ihmiselämän hyvä, kaunis, oikeudenmukainen, eheyttävä,  yhdistävä, tietoisuuden taajuus,  jota kutsumme rakkaudeksi, saa alkunsa sisältäni ja sen kautta myös toisten elämän muotojen tarjoamista heijastimista, joita löytyy eri muodoissaan vaikkapa luonnosta, kuten linnunviserryksestä, lumikiteen kauneudesta, ventovieraan katseesta, uuden aamun ihmeestä.

Samassa sisäisessä maastossa piilevät kuitenkin myös omat ja yhteiset ryövärimme, joiden pyrkimys on syrjäyttää ihmettely valituksella ja sen järeämmillä aseilla, meille kullekin jokaiselle ominaisin tavoin.

Itsetuntemus on sitä, että tunnistan ja tunnen omat ryövärini lähietäisyydeltä omassa maastossani. En vastusta heitä, sillä vastustajat vain saavat voimaa vastustuksestani. 

Mikä ryövärien kanssa parhaiten toimii on se, että lakkaan yksinkertaisesti ruokkimasta heitä antamalla ajastusteni myöntää heille puheenvuoroja. Sen sijaan osoitan itselleni, että  mieleni minun tekevi elämän eloa ihmetellä, eläväksi ihmis-ihmeeksi herätä, tänäkin elämäni viimeisimpänä aamuna. Silloin tämä ihmis-ihmeen tietoisuuden lahja avaa erehtymättömän yhteyden elämän kuolemattomaan hyvään oman kokemukseni todistamana. Tiedän, tunnistan, yhdistyn – en anna tilaa epäilylle. Silloin on helppo jakaa, mitä mieleni minun tekevi, eli osoittaa aikeeni toimia elämän hyväksi, vaikkapa ensin oman pihan ystävilleni tinteille, oraville, lumen valkealle ihmeelle.

Ehkä voin sitten luomistyöhön yhtyä, kun kerran luoja ensin lumen loi, 
seuraavaksi voi olla lumenluomisen vuoro suotu minulle, ihmisihmeelle.

Näin ihmettelee elämää Tampereen Hervannassa

Lauri

P.S. Jos ihmettelyn taito sinuakin kiinnostaa, niin samalla tästä vielä kutsun saat. Ja jos vastaat ennen kuin yö vaihtuu perjantaiksi, sä alemman hinnan vielä itsellesi varmistat: 

PALANEN ELÄVÄÄ MAATA- PÄÄSIÄISRETRIITTI
10.-11.4. SOPUKAN KOULUTUSKESKUS, SIPOO