Löysin taannoin oman aikamme torilta, kasvokirjasta, jossa emme tapaa enää kasvottain niin kuin aiemmilla toreilla ja turuilla, viikon suosituimman puheenaiheen aidoista ja vale-työprofiileista. Tämähän kirvoitti minua katsomaan aika syvälle tähän ansiotyön aiheeseen. Oivalsin sitten yövuorossani monia teemoja, joita lähdin seuraamaan.
Yöllä lävitseni kulki oman työkokemukseni vana ja aikajana. Jokainen työ myös linkitti minut johonkin aikaan, paikkaan, tilaan ja tilanteeseen, joissa olen kohdannut minulle merkittäviä toisia. Jokainen niistä myös näytti, mitä olin saanut, antanut, oppinut sekä mistä olin myös poisoppinut.
Maatessani näin ylläni tähtitaivaan, jossa vilkkui lukemattomia tähtiä ‘egyptiläisen Nuit-jumalattaren iholla’, suuren taivaankaaren pinnalla. Jokainen niistä tähdistä edustaa minulle jotain toista, sinua, häntä, jonka kautta olen saanut nivoutua tähän suureen voimaan ja elävään kokonaisuuteen. Tuona yönä koin myös oman koostumukseni tummana, virtaavana, laavana, täynnä kuhisevaa ja mieletöntä elämän virtaa, rakkauden voimakasta lemmenjokea.
Olen elämässäni tavannut, kohdannut, ihastunut, vihastunut, lähestynyt, etääntynyt, rakastunut ja liittynyt lukemattomiin osiin ihmiskunnan rihmastoa ja sen toimintoja työkokemukseni kautta. Minut on kutsuttu, valittu, värvätty, erotettu, otettu mukaan, syrjitty, haastettu, kannustettu, häpäisty, lannistettu, palkittu, parjattu, ylennetty, alennettu.
Voi mikä rikas kokemuksen kirjo elämäni onkaan!
Nykyiseltä aitiopaikaltani näen, miten kaikki mitä olen tehnyt, jättänyt tekemättä, kokenut, jättänyt kokematta on osa tätä vanhaa viestiä: ora et labora, rukoile ja työtä tee. Se kattaa kaiken.
Minun kielelläni rukous on avunpyyntöä ja kiitosta. Aivan kuten rukoilivat vanhan kansan ihmiset, siis me aiemmassa ihmiskunnan kehitysvaiheessa, kun pyysimme eli pyydystimme jokapäiväistä leipäämme luonnon, metsän, maameren ja ilman tarjoamasta annista, muiden jäsenten suostumuksella. Saadessamme saaliin me kiitimme niitä maan olentoja, jotka suostuivat meitä ruokkimaan uhraamalla itsensä. Me myös uhrasimme omastamme muille luomakunnan osille, jotta kokonaisuus pysyisi eheänä.
Kuolema on yhä suuri taseen korjaaja, elämänkumppani, muodon ja muodottoman välinen silta, jonka kautta jokainen saa ja joutuu kulkemaan.
Eri aikakausien hurjat pandemiat ovat muuttaneet vaelluksemme kulkua sekä tuhoten että myös luoden tilaa uudelle. Nämä moniulotteiset seuraukset muuttavat jatkuvasti kokonaisuuden kaikkien osien suhdetta toisiinsa. Jokainen katastrofi on lopettanut jonkin olemassa olevan kehityskulun ja löytänyt tai luonut uusia reittejä ja reitittimiä kantamaan viestejä väistämättömästä muutoksesta yhden kautta toisille.
Miten saada kaikki osaset nivoutumaan yhdeksi kaikensisältäväksi kokonaisuudeksi on ollut ja on yhä alkumyyttimme, alkuräjähdyksemme, haaste.
Ilmeisesti on niin, että ihminen kohtaa todellisuuden ja muuttuu itse todelliseksi vasta väistämättömän shokin, kriisin, suuren rakkauden tai kuoleman läheisyyden kohdatessaan. Muuten näytämme tyytyvän vain suhteellisen todelliseen elämiseen, jota kutsumme elämäksi, vaikka sisimmässämme tiedämmekin valehtelevamme itsellemme ja toisillemme.
Nykyihmisen viimeisimmän muutoksen aiheuttama shokki, kriisi, eli katastrofi näyttää tämän vain suhteellisen todellisen vaiheen mahdottomuuden. Olemme eläneet yhden juonen sen läpipääsemättömään umpikujaan asti.
Se ei ole ensimmäinen kerta. Ihmisihme on lähes tuhoutunut useamman kerran vaelluksemme aikana. Useat kulttuurit ovat tuhoutuneet omien turhuuksiensa rovioilla luoden tilaa uusille kokeiluille.
Ennen kuin näemme paikkamme osana koko luomakuntaa ja vielä laajempaa kosmosta aivan uudesta perspektiivistä käsin, tulemme luomaan, tuhoamaan ja tuhoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen. Tämä on myyttistä kosmologiaa, hengen tiedettä, jota ihmiskunta on synnytetty tutkimaan koko luomakunnan puolesta.
Jokainen aalto syntyy, luo oman osuutensa ja luopuu, antaa kantamaansa viestikapulaan tallentuneen tiedon seuraavalle sukupolvelle jatkamaan matkaa, uudelleen ja uudelleen.
Muistan nuoruudessani nähneeni koulun seinillä opetusvälineenä taulun, jossa länsimainen valkoihoinen mies, vähän ‘jeesuksennäköinen’ heppu hienossa päähineessä, ehkä brittiläinen herrasmies, esiintyi taulun keskellä. Häntä ympäröivät kaikki muut ‘rodut’, enemmän tai vähemmän alkeelliset, kummallisesti pukeutuneet, usein enemmänkin jonkun toisen kädellisen lajin näköiset, jokainen pienempänä kuin tämä kuvan keskellä sijaitseva ‘ihmiskunnan herra’. Ei siis ole ihme, että rotuopit levisivät ja johtivat vielä yhä jatkuvaan muukalaisten pelkoon, vihaan ja alistamiseen.
Tietomme, eli tieteemme työ on näyttänyt, ettei rotuja ole, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. On vain erilaisuutta, kehittyvää, avautuvaa erilaisuutta siihen pisteeseen saakka, ettei ole kahta samalaista ihmisyksilöä.
Tämän tiedon avautuminen ja muuttuminen tietoisuudeksi on minulle rakkauden ydintiedettä. Jokainen toinen olenkin minä, ihmis-ihme omassa kuolemattomassa totuudessaan, juuri näin, juuri nyt. Tämän tiedostaminen ja sen tietoinen toteuttaminen omassa elämässäni joka hetki, jokaisen toisen kohdatessani, on rakkauden oma keino, sen menetelmä eli metodi, jota olen toteuttamassa parhaan kykyni ja tietoisuuteni mukaan.
Jokainen meistä on oma metodinsa. Jokainen saa omanlaisensa mahdollisuuden ja tavan nähdä toisessa olennossa elämän yksi kokonaisuus, erilaisena ja kuitenkin samana ja yhteisenä. Meitä on lukemattomia jatkuvasti muuttuvia palasia ja silti vain yksi kokonaisuus, täydellisyys.
Tästä havainnosta syntyy se työ ja rukous, jolla kiitän tätä yhdistävää voimaa suuresta rakkaudesta, joka yhdistää kaiken. Jakautumattoman elämä-kuoleman ihme paljastuu minulle askel kerrallaan. Siinäpä se!
Olemme kuitenkin ottaneet myös eläinkunnan, kasvikunnan, kivikunnan, veden, ilman ja oman elintilamme itsestäänselvyytenä ja pitäneet niitä ensisijaisesti raaka-aineena ihmiskunnan ehtymättömän ahneuden tyydyttämiseksi. Tämä vaihe on nyt tullut tiensä päähän. Tätä ahneuden ja itsekkyyden kulttuuria emme saa enää levittää emmekä siirtää toisiin osiin aurinkokuntaamme. Aikamme viimeisin kriisi näyttää selvästi, ettemme ole erillisiä toisistamme vaan yhteydessä toisiimme aina pienimmästä hiukkasesta suurimpaan aineen ja energian yhtälöön.
Mikään ei ole mahdotonta tässä kosmisessa kokeilussa, paitsi kokeilut, jotka eivät noudata kosmisen älykkyyden ja maaplaneetan luovuuden yhteisiä tarkoitusperiä: luoda elämää, joka on oikeudenmukaista, tasa-arvoista, rakastavaa.
Rakkauden kehitys on ehkä suurin Tellus-planeetan lahja kosmiselle perheellemme. Sellainen kokeilu voi elää, elättää ja omalla tarkoituksellaan luoda uutta kulttuuria, kuoleman ja elämän yhdistävää taidetta.
Historiankirjamme kertovat, miten kuuluisasta alkuräjähdyksestä tähän päivään saakka on kulunut sellainen aikajana, jota ihmismieli ei voi ymmärtää muuten kuin abstraktiona, numerosarjana, jossa on liian monta numeroa. Miljoonat ja miljardit ovat meille todellisuudessa käsittämättömiä lukuja.
Jollain tasolla tajuamme kuitenkin vuosia, päiviä ja sekunteja. Tieteen mukaan ihmislaji on nähtävästi niin uusi maapallon historiassa, että olemme olleet täällä vain joitakin sekunteja tuolla pitkällä elollisen elämän aikajanalla. Meidän ajanlaskussamme noihin sekunteihin sisältyvät ihmislajin kehityksen kaikki vaiheet, jolloin aikajana Kristuksen jälkeisestä ajasta vuoteen 2020 näyttää jo mitättömältä, osana suurempaa kokonaisuutta.
Mitä tämän jälkeen seuraa, riippuu yksilön tietoisesta kyvystä yhtyä elämän-kuoleman rihmastoon, aineen ja elinvoiman, näkyvän ja näkymättömän liittoon, suostumaan siihen suureen voimaan, joka on todellisinta ja samalla meille määrittelemätöntä ja täysin käsittämätöntä.
Miksi hyvänsä nykyistä kulttuuriamme kutsuisimmekaan, sen aika on pian ohi. Uusi ihminen on jo synnytyskanavassa jokaisessa meissä. Meissä kaikissa sen on tarkoituskin syntyä, sillä ihminen ja ihmisen ihmeellinen mahdollisuus elävään kulttuuriin ei saa kuolla. Elämällämme on tarkoitus, joka on etsimässä kantoalustaa: tietoista, oikeudenmukaista, kuolemattomaan elämään yhteydessä olevaa, silti kuoleman kautta kulkevaa, kokonaisuutta rakastavaa ja sitä vaalivaa ihmis-ihmettä.
Kaikki alkaa yksikössä; yhdessä yksilössä, joka tämän erehtymättömästi tajuaa, tiedostaa, tietää, taitaa ja toteuttaa parhaansa mukaan – välittäen ja viestittäen tätä tietoa tai taitoa ensin itselleen ja sitten jokaiselle kohtaamalleen toiselle omalla tavallaan, oli se toinen kuka, mitä, tai missä hyvänsä.
Tämä on tietoisen elämän taidetta, sitä uutta kulttuuria, jota olemme toivoakseni ja nähdäkseni vähitellen synnyttämässä maan päälle.
Palaan vielä hetkeksi takaisin siihen, mistä aloitin.
Olen jo eläkkeellä, virallisesti. Mutta ‘ora et labora’ jatkuu, 24/7. Työ on päivätyötä, mutta se on myös yötyötä elämä-kuoleman voiman ja rakkauden kulkiessa lävitseni. Elämä itse ei tunne eläkkeellä olemisen käsitettä. Elämä ei ole käsitteellistä vaan käsityötä, sillä olenhan kädellinen ihmis-ihme.
Nykyhetken mahdollisuus on luoda tietoisuuden silta elämän ja kuoleman, muodon ja muodottoman välille.
Juuri nyt meillä on uusi mahdollisuus nähdä yhteenkuuluvuutemme, yhtyä kiittämään, rukoilemaan ja tekemään työtä, jokaisen avulla kokonaisuuden hyväksi.
Siispä rukoilen ja työtä teen, uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen, tarpeen tullen leväten, ja sitten taas heräten.
Lue myös aikaisempi Ora et labora-kirjoitukseni tästä.
Lauri Siirala 