”Kello 11.09 pureskelen ruisleipää. Olen avannut noin viikon ajan aamuni kävelyllä tai chi-harjoituksella, kupilla maitokahvia ja lautasellisella hedelmiä inkiväärin, kurkuman ja vaahterasiirapin kera. Nämä kaikki jossain seitsemän ja kahdeksan välillä pakkasen paukkuessa ulkona ja aamuauringon noustessa. Kaikki tämä on silkkaa herkkua, kiireetöntä ja kotimaisemissa täällä Herwoodissa omassa lämpimässä asunnossamme, jossa mikään pakkanen ei pauku. Aamun avaaminen, herääminen toisen vieressä, ihonpintojen kosketuksessa on todiste yhteydestä. Olen kosketuksessa!

Kokonaiseen viikkoon en ole poistunut Tampereelta; en edes paljon Herwoodista. Lumi, auringon kirkkaus, jäälyhtyjen väsääminen, kotikeittiön liedellä hyvän ruoan laitto hyvistä aineista ja lopputulosten yhteinen nauttiminen Iinan kanssa hitaasti ja hartaasti keittiöpöytämme äärellä – näistä koostuu elämäni manna näinä tammikuun päivinä. Tästä nautin, tästä kiitän.

Astrologinen aurinkoni sopivasti kulkee omaa rataansa oman neloshuoneeni, siis kodin huoneen alati muuttuvien asteiden kautta kohti seuraavaa vaihetta, mikä se sitten onkin ja miten se ilmeneekin tässä ikuisessa nykyhetkessä. Kiireettä vaellan. Miksi kiirehtisin; olisikohan siitä mitään hyötyä?

Olen kokeilemassa monia pieniä askelia, kiireettömästi ja tietämättä mitä ne tuovat. Jokin uusi kutsuu sisälläni, ja aina se, joka avautuu sisältä käsin, ilmenee myös ulkoisessa jotenkin, jossakin, joskus kun aika, hetki ja tuulensuunta ovat juuri oikeat. Katson molempiin suuntiin.

Rajapinta sisäisen ja ulkoisen välillä on ohut, parhaimmillaan läpinäkyvä tai läpikuultava, elävä vain hetkessä, siis juuri nyt. Sekä sisäinen että ulkoinen todellisuus ovat painekenttiä, jotka kohtaavat tällä rajapinnalla tai kalvolla jossa olen tasapaineistettu ja tasapainoisesti elävä juuri nyt. Tässä kohtaavat vitaalinen eli elävä sekä käytännöllinen, konkreettinen eli muoto, aika ja muuttuvat tilanteet ja tapahtumat. Ollessani jakautumaton (ei kaksi) nämä näennäisesti erilaiset taajuudet tai ulottuvuudet ovat se, mitä olen, integroituneena eli eheänä jonkin suurensuuren elinvoiman, viisauden, luovuuden ja armon ohjauksessa. Nyt.

Mitä syvemmässä sisäisessä yhteydessä olen siihen, mitä kutsun ydinolemisen voimalaksi, sitä eheämpi ja ongelmattomampi on ulkoisessa ulottuvuudessa ilmenevä olemassaolevan elämäni kulku täällä maankuorella. Eläminen täällä kuorella, maanpinnalla, oman avaruuspukuni ulkoisimmassa ulottuvuudessa, on haastavaa, haavoittuvaa, jatkuvan muutoksen ja kaikennäköisten epävarmuustekijöiden kentillä.

Menen kohta kävelemään, omin jaloin pakkaslumen natisemisen äänet säestäen kulkuani. Jalat tietävät minne menen, milloin käännyn takaisin puolimatkan saavutettuani. Muuta en juuri nyt tiedä, ja tämäkin saattaa olla vain suuntaa antavaa. Ennen kuin saan puettua itseni kunnolla, kengät jalkaan, susihatun päähän ja oikeat nutut päälle, jotain saattaa ilmetä, mikä muuttaa suuntaani.

Näin on näreet torstaina juuri ennen puoltapäivää Hervannassa.”