Mihin arvoon investoit, mihin asuun pukeudut?

Investoimisen korruptio eli turmeltuminen alkoi ehkä siitä, kun joku sai vallan käyttää yhteistä varallisuutta oikeudellaan pukeutua virka-asuun, sekä jaella viran antamia oikeuksia itselleen, sukulaisilleen, ystävilleen ja vihamiehilleen.

Eriarvoisuudella on pitkä historia. Olemmeko valmiit rikkomaan tämän kuvion tuhoisat rajat, riisuutumaan vanhasta ja pukeutumaan uusiin kuoseihin? Olen katsellut ihmetellen ja ihaillen nuoria, jotka suunnittelevat ja rakentavat viehättäviä myyttisiä rooliasuja. Mikään niistä ei näytä investointipankkiirin kuosilta tai EU-virkamiehen puvulta vaikka nekin roolit voivat parhaimmillaan toimia yhteisen hyvän puolesta. Vanhat rakenteemme, asumme, natisevat liitoksissaan ja ratkeavat saumoistaan, koska emme enää mahdu keisarien vanhoihin vaatteisiin. Näemme yhä nopeammin näiden keikarien esittelemien uusien vaatteiden lävitse. Olemmekohan tulossa jälleen lapsenkaltaisiksi, viattomiksi, tietoisemmin?

Laskenko oman arvoni ja toisen arvon sen mukaan, mitä itse ansaitsen ja mitä toiset ansaitsevat? Vai onko todellinen arvomme siinä, mitä annamme yhteisen hyväksi? Tuota yhteistä antia saamme yhtä lailla ottaa vastaan, kunhan olemme jokainen tasa-arvoisisia osasia kokonaisuutta. Aito antaminen nousee rakkaudesta oman luovuuteni voimaan ja iloon, ja sen aikaansaaminen ilmaisuna, kylvönä, luo aina uutta satoa, jossain. Jokaisella on annettavaa, kunhan investoin omaan todelliseen arvooni, antini avautumiseen, ja näen toisen ainutkertaisena yksilönä, osana yhtä elämän kokonaisuuden luovaa rihmastoa ja yhtä kuolematonta elämää vaikkakin väliaikaisessa muodossa.

Mihin investoimme, jokainen yksin ja kaikki yhdessä? Tällä hetkellä investoimme materiaan, esineisiin, osakesalkkuun, asemaan, maineeseen, kaikkeen katoavaan ja vielä sen lisäksi oikeuteemme syyllistää, vihata itseämme ja toisia, meistä erilaisia. Jokainen investoi johonkin, ja jokainen muoto voi olla luova tai tuhoisa tai vuorotellen molempia. Kaikella on paikkansa ja aikansa mutta tiedänkö omani?

Minua paljon vanhemmilta, 90-vuotiailta, on kyselty mitä he tekisivät toisin, jos voisivat? Moni heistä jollain tavalla katuu, ettei uskaltanut elää omaa luovuuttaan, rakkauttaan, tutkimisen haluaan, vaan asettui johonkin valmiiseen muottiin, ennalta räätälöityyn ja sovitettuun kuosiin, josta ei osannut elämänsä aikana riisuutua. Kuolema hoitaa kuitenkin lopulta riisumisen meidän kaikkien puolesta. On hyvä muistaa, että yli 95 % kaikista eläneistä muodoista on kuollut sukupuuttoon palveltuaan muuttuvan elämän tarkoitusta aikansa. Onkohan hieman ylimielistä olettaa, että oman lajimme kulttuurien ja kuosien muodot, omat investointimme, olisivat yhtään kestävämpiä?

Elämä itse investoi elämä-kuoleman yhtälöön, muutoksen luovaan ja tuhoavaan voimaan! Elämä itse ei myöskään tunne eläköitymisen käsitettä! Tämä yksi elinkautinen harjoituselämä, suuri sopeutumisharjoitus, tutkimusmatka, jatkuu aina viimeiseen henkäykseen saakka, ja sitten vielä sen lävitse suureen, vielä tuntemattomaan. Syvin osa ihmiskunnan yhteistä psyykeä tietää tämän. Tarpeeksi moni yksilö on onneksi tämän oivaltanut, todeksi elänyt ja jättänyt tämän tietotaidon siemenet perinnöksi meille muille.

Miten olisi, jos investoisimmekin vaihteeksi ihmiseen? Kylvetään uutta rairuohoa itseemme ja toisiimme, niin kohta vihertää!

Lauri Siirala