Lähdin kävelemään
metsätietä, täältä
kotijärven rannalta
kohti tietä suurempaa,
lähempänä maailmaa.

Kuljin matkaa verkkaisesti
mielessäni pitäen
ohjeen Buddhan,
kävelevän kerjäläisen
muinaisen.

Otin vaarin neuvostaan,
jonka Intiassa aikanaan
sisäistin, ja mukanani
matkaan suureen maailmaan
mä toin ja siitä sovelluksia
monimuotoisia loin,
ja yhä luon, kun sisältäni
saan viestin tuon.

Siis nostin jalkaa, siirsin sen
ja laskeutua annoin samalla,
kun toinen jo alkoi noston,
siirron laskeutumisen rytmin
niin luontevan ja helpon.

Jalkapohjani, joka pienen
kummun vastaanotti,
ja tahdissa tuon kumisevan
maaäidin suuren rummun
kulkuani tahditti.

Joka nousun, laskun rytmissä,
kiireestäni, laelta mun pääni,
mä löysin tieni pintaan maan,
kautta kantapääni
matkaa jatkamaan.

Hiljaa kulkiessani 
ympäriltä kuulin kutsun
katsomaan, nuuhkimaan,
kuulemaan ja tutkimaan
kaikkea havaintoni piiriin
saapuvaa.

Kuulin, näin ja tuoksun
sieraimiini sain,
ikivanhan ystäväin,
ahomansikan niin suloisen
loistossa iltapäivän auringon
niin kypsän punaisen.

Myös kaksi perhosta
eri väristä, käsivarrelleni
laskeutui ja hetken siinä
kohteina katseeni
siipiänsä liikutti.

Ympärillä kaikki muu
huokui päivää kesän:
heinät huojui, kukat kukki,
perhoset ja muut
lensi kukin matkaansa
tahdissa, kaikki yhdessä,
hiljaisessa äänessä ja rytmissä,
kaiken yhdistävässä.

Siinä kuljin minäkin
osasena kaikkea,
ja nuuhkiessain tuoksua
mansikoiden hehkuvaa
elin tilassa, iki-iki-vanhassa,
olemassa vaan,
tällä ikuisella keitaalla,
väylällä,
elävän,
elämän,
päällä maan.

Mansikannuuhkija Lauri

 

Ei mitään ala, kestä, lopu.
Näin aamutuimaan
näin, miten vaiheet
elämisen eri muodoissaan,
aina muuttuu, siirtyy
eteenpäin.

Nähtävästi, jotain, jostain
aina näyttää alkavan, sitten hetkensä, omansa,
kestävän ja jälleen eteenpäin,
vaiheeseen, viimeisimpään siirtyvän.

Ja kun tätä kaikkea huomioin,
katselen, kuulostelen sisälläin,
mä näen, kuulen, huomaan,
havaitsen, miten kaikki yksi
liukuu, virtaa eteenpäin.

Ei mitään ala, kestä, lopu!

Vaiheet vain vaihtuu, liukuu
muotoon, kaareen, virtaan
uuteen, yhtyen johonkin,
näkymättömään ja suuren
suureen yhteen yhtälöön,
jossa jokainen, aalto, hiukkanen
kulkuansa kulkee.

Siemenessä muotonsa
muuttavan, vanhenevan,
näennäisesti jo kuolevan
muhii mahdollisuus uusi
vielä tuntematon, hetkessä,
juuri oikeassa vaiheessa
tarvettansa siirtymään
seuraavaan odotellessa.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Vain ihmismielessä on hoppu
nimetä ja jaoitella
tätä yhtä virtaa elämän,
mielettömän, ikuisesti
aina uuteen nykyhetkeen
syntyvän, ja puolelle
toiselle, tämä yksi virta
suostuu kaiken
läpikulkeneen, menevän.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Sinne meni hoppu!

Hoputon Lauri

Mitä kertoo, näyttää,
heijastuma tämä
pinnalla, vihreällä,
elävällä lehdellä
tänä elämäni viimeisimpänä
varhaisena aamuna?

On pisaroina vesi,
helminä, kirkkaina,
kuin linssit, lasit, kirkkaat,
radoilla, suonilla, joista jokainen,
keskustasta yhdestä, johtaa
omaan suuntaansa.

Siis katson myöskin sisäänpäin
kohti sitä yhtä lähdettä,
syvällä, psyykessä,
yhteisessä, omassa,
josta jokainen, mahdollinen
pisara ja suunta
saa oman osuutensa
yhdestä ja yhteisestä
voimasta, elävästä virrasta.

Tämä yhteys oleellinen on,
jotta osaa ottaa voin,
tähän yhteen virtaan elävään
aina uutta kohti vetävään.

Ja vanhat, suonet, rihmastot
sisältäni aukeavat ja suuntaani
tänäkin päivänä ja hetkenä
ravitsevat, ohjaavat,
kohti lähdettä ja sen virtaa,
sen uutta vanaa suuntaavat;
antamaan, mitä sieltä saan
jonnekin, jollekin,
sen ravintoa kaipaavaa.

Pisara, jokainen, on mahdollisuus
uusi, elävä ja suuri
avautua, selkeytyä, nähdä
heijastaa ja antaa
mitä olen, mitä koen
tähän yhteen virtaan.