Elämme maailmassa, jossa karttoja riittää. On tietoa, teorioita, menetelmiä, asiantuntijoita, ennusteita ja valmiita tapoja ymmärtää itseämme ja elämää. Niistä voi olla paljon hyötyä. Mutta mikään kartta ei ole sama kuin maasto.

Ja silti elämme helposti kartan mukaan.

Kannamme mukanamme menneisyyttä, opittuja käsityksiä, uskomuksia, oletuksia ja ennakointeja. Mielemme tekee jatkuvasti karttoja siitä, mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tapahtua. Se nimeää, luokittelee, vertaa ja tulkitsee. Myös tunteet voivat vetää meidät mukaansa omaan todellisuuteensa. Vähitellen voimme alkaa pitää tätä kaikkea itse maastona.

Mutta todellinen maasto on jotakin muuta.

Se on se, mikä on tässä ennen kuin ehdin tehdä siitä ajatuksen. Se on nykyhetken todellisuus sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin ennakoin sen olevan tai sellaisena kuin toivon, pelkään tai oletan sen olevan.

Kartalta maastoon laskeutuminen on luopumista tarpeesta tietää etukäteen. Se on laskeutumista kiireestä kantapäähän, pois käsitteiden ja selitysten maailmasta, kohti välitöntä havaintoa.

Mitä tapahtuu, jos en tulkitse sitä, mitä havaitsen? Jos en kiirehdi nimeämään, ratkaisemaan tai selittämään? Jos olen, ainakin hetken, vain kuulolla?

Silloin voin ehkä huomata jotakin, mikä on ollut koko ajan läsnä.

Ajatusten ja tunteiden alla, välissä ja ympärillä on tila – olemisen tila. Se ei ole tyhjä tila. Se on elävä tila, jossa ei vielä tarvitse tietää, mitä jokin merkitsee tai mitä siitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Siinä voin olla yhteydessä puhtaaseen havaintoon, siihen mikä tässä hetkessä todella on.

Tämä tila on helposti katoava. Maailma on täynnä asioita, jotka kutsuvat minua pois siitä: tietoa, kiirettä, ärsykkeitä, tulkintoja ja alituista tarvetta muodostaa mielipiteitä. Myös oma mieleni tekee sitä lakkaamatta. Se tarjoaa karttaa, vaikka maasto olisi aivan käsillä.

Siksi hiljentyminen ei ole vain lepoa ajatuksista. Se on mahdollisuus palata maastoon.

Kun en yritä ennakoida nykyhetkeä, voin kuulla sen. Kun en yritä tietää valmiiksi, voin havaita. Kun en pidä kiinni siitä, minkä juuri äsken luulin tietäväni, voin antaa uuden tulla näkyviin.

Voin tietää sen, minkä tiedän nyt.

Ja se on tarpeeksi.

Elämä tapahtuu tässä, ei kartassa. Se muuttuu koko ajan. Jokin tulee näkyväksi, jokin menettää merkityksensä, jokin päättyy ja jokin uusi alkaa. Minun tehtäväni ei ole hallita tätä muutosta etukäteen, vaan opetella olemaan sen kanssa kuulolla.

Tämä ei tarkoita toimettomuutta. Päinvastoin. Kun olen yhteydessä siihen, mitä tässä hetkessä tapahtuu, voin vastata tarkemmin ja elävämmin. En reagoi vain vanhan kartan perusteella, vaan annan nykyhetken todellisuuden vaikuttaa siihen, mitä teen seuraavaksi.

Kyse on ennen kaikkea luopumisesta. Luopumisesta siitä, minkä jo tiedän, silloin kun se ei enää vastaa maastoa. Luopumisesta tarpeesta tietää, mihin olen menossa, ennen kuin seuraava askel on edes näkyvissä.

Olemisen tilassa ei tarvitse vielä tietää.

Voi vain olla kuulolla.

Ja ehkä juuri siinä, missä kartta hetkeksi väistyy, alkaa näkyä jotakin olennaista.

Tätä voimme tutkia yhdessä. Ei minään menetelmänä eikä uutena karttana, vaan mahdollisuutena laskeutua omaan elävään maastoon: tähän hetkeen, tähän havaintoon, tähän todellisuuteen.

Mitä tapahtuu, kun en yritäkään löytää tietä kartalta, vaan pysähdyn kuuntelemaan, missä olen juuri nyt?

Ehkä maasto kertoo enemmän kuin kartta.

Lauri