Olemassaolon veteraani

On maanantai, 27. huhtikuuta – kansallinen veteraanipäivä. Istun ikkunan ääressä ja katselen maisemaa, joka avautuu edessäni.

Huomasin juuri, miten yksi varis laskeutui eteeni. Se noukki maasta sinne jättämiäni siemeniä ja joi muutaman kulauksen vesiastiasta. Tässä nyt olemme: kaksi vanhaa varista, toinen ikkunan tällä puolen, toinen tuolla. Minä juon kahvia elämäni uusimman aamun kunniaksi, kaurapuurokupillinen edessäni. Tuo toinen noukkii siemeniä, ottaa kulauksen tai kaksi ja lentää sitten puun oksalle nyökyttäen minua kohti.

Olemme molemmat tämän maailman veteraaneja. Olemme selvinneet hengissä toistaiseksi, kumpikin ja molemmat. Olen aikanaan lähtenyt pakoon sotaa ja selviytynyt tuosta koettelemuksesta. Sittemmin olen evakkomatkallani kulkenut läpi monien maisemien, työpaikkojen, saavutusten ja menetysten. Niinpä voin kutsua itseäni olemassaolon veteraaniksi. Taputan itseäni poskelle, hyväilen harvenevia hiuksiani ja kiitän tästä mahdollisuudesta jatkaa matkaa – toistaiseksi.

Maailma on usein kamppailujen kenttä, vaikka niitä ei sodaksi kutsuisi. Tapahtuu niin paljon puolesta ja vastaan; usein täältä puuttuu se hyvä tahto, joka yhdistää ja eheyttää. Kokemukseni olemassaolon veteraanina ehdottaa minulle, että on arvokasta pyrkiä olemaan silta tunnetun ja tuntemattoman välillä – löytää sisältään se hyvän tahdon tila, joka yhdistää eikä eristä.

Olen joskus kirjoittanut runon, joka pukee tätä ajatusta sanoiksi (runo on kirjastani Pyhiinvaellus nykyhetkeen):

Ei puolesta,
ei vastaan 
vaan sitä mikä eheyttää 
nivoo yhteen,
parantaa 
ja henkeä ja hetkeä vain hengittää
antaa pois 
ottaa pois 
antaa takaisin 
kun annettavaa on 
ees ja taas 
yhdistää ja palauttaa
päästää irti,
antaa mennä 
antaa tulla taas 
kun aika täysi on 
ja tyhjän tarve tulee tilaan
ajallaan vuorollaan.

Ulkona taivas on sininen ja valkoinen, puut huojuvat tuulessa ja pilvet vaeltavat taivaan kaaren ylitse. Kevään ensimmäiset punarinnat ovat saapuneet; olen nähnyt jo sitruunaperhosen ja koivujen hiirenkorvat. On kevät, elämäni viimeisin kevät – muttei ehkä vielä viimeinen.

Veteraanilla on kokemusta maailman tuulista ja vastatuulista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Täällä on kamppailtu, mahdollisesti jopa taisteltu. Nyt lähes 82-vuotiaana veteraanina pyrin elämään rauhan maastossa. Nautin elämän hyvästä tahdosta minua ja omaa muotoani kohtaan, ja välitän tätä kokemusta ympärilleni siellä, missä kulloinkin satun olemaan.

Olen kiitollinen, että olen saanut kokea niin paljon, sekä hyvää että haasteellista. Olen saanut seuloa jyviä akanoista ja jakaa toisille sitä, mitä minulla on annettavana. Se jokin kumpuaa hyvästä tahdosta.

Elämän hyvä tahto pitää minut ja tämän kokonaisuuden elossa. Se antaa mahdollisuuden osallistua yhteiseen hyvinvointiin – eli liittyä elämän omaan tahtoon kaikkea muotoaan kohtaan.

Lauri

Kiitollisuuden velasta

Kädet jotka pitelevät yhdessä puun taimea. Ne antavat ja vastaanottavat.


Pohdin velkaa – mitä se oikeastaan on? Mitä on ottaa velkaa, ja miltä tuntuu olla velallinen? Mitä tarkoittaa olla indebted, olla kiitollisuudenvelassa? Mihin velanotto meidät velvoittaa, ja mitä on lopulta olla velaton?

Istun aamulla katse suunnattuna ulos pihalle, kohti metsää ja luontoa. Olen juuri lukenut uutiset valtion velkaantumisesta, velkajarruista ja leikkauksista, jotka osuvat vanhusten, vammaisten ja monien muiden haavoittuvien ryhmien hoitoon. Kaikkea perustellaan sillä, ettemme vain velkaantuisi liikaa.

Jokin tässä hätäisessä uutisvirrassa mättää; se vaatii minua katsomaan pintaa syvemmälle.

Henkilökohtainen ja yhteinen velka

Olen itsekin ottanut velkaa. Olen myös lainannut toisille oletuksella tai sopimuksella, että he maksaisivat takaisin sen, minkä annoin. Useimmat ovat näin tehneet, mutta jotkut eivät ole siihen kyenneet – monista eri syistä. Vuosikymmeniä sitten Kanadassa asuessani tein henkilökohtaisen vararikon. Julistauduin virallisesti kykenemättömäksi maksamaan takaisin pankille, jolta olin lainannut. Tiedän siis, miltä taloudellinen umpikuja tuntuu.

Silti tiedän myös, että olen velkaa elämälle itselleen. Olen saanut lahjan elää ruumiillistuneena juuri tässä ajassa ja muodossa oman elinkaareni loppuun asti – kunnes kuolema korjaa minut takaisin aineettomaan olemassaoloon Tuonelan virran tuolle puolen. Sinne päätyvät lopulta kaikki: velalliset ja velattomat, lainan antajat ja vastaanottajat. Siellä me kaikki olemme vapaita velasta ja sen rasitteista. Ei hassumpi ratkaisu!

Sukupolvien ketju

Puhumme usein siitä, mitä olemme velkaa menneille sukupolville. He ovat luoneet ne rakenteet ja arvot, joita me nyt pyrimme ylläpitämään ja uudistamaan. Tehtävämme on sovittaa nuo perinnöt muuttuviin olosuhteisiin, jotka ilmenevät evoluution uusina haasteina ja mahdollisuuksina.

Emme voi koskaan palata menneisyyteen – se on jo mennyt. Emme voi myöskään loikata valmiiseen tulevaisuuteen. Tulevaisuus muotoutuu askel kerrallaan muutoksen voiman, muuntuvien tarpeiden ja olosuhteiden ohjaamana – ad infinitum.

Vastuullisena velallisena uuteen

Olkaamme siis viisaita ja luovasti velallisia ihmisihmeitä, sekä yksin että yhdessä.

Astukaamme uuteen, vielä tuntemattomaan tulevaisuuteen vastuullisina velallisina. Otetaan ja annetaan parhaamme mukaan, kantaen vastuumme niin itsestämme kuin toisistammekin. Se on velkaa, jonka maksaminen on kunnia-asia.

Oikeuden jumalatar pitää toisessa kädessään vaakaa ja toisessa miekkaa.

Kuvat Pixabay

HAVAINTO JA VASTAUS

Vanha sanonta Cogito ergo sum on käännetty suomeksi: 
”Ajattelen, siis olen.”

Olen luonut sen pohjalta toisen version: Respondeo, ergo sum – 
”Vastaan, siis olen.” 

Mutta ajattelun ja vastaamisen väliin väliin jää jotakin olennaista:
havainto.

Ajattelun ja havainnon välillä on suuri ero.

Ajattelu kulkee ajassa –
menneessä, tulevassa, niiden välissä.

Havainto tapahtuu nyt.
Juuri tässä.

Ennen kuin mieli nimeää,
ennen kuin se vertaa.

Olen elossa.
Havaitsen.

Kehon kautta,
huomion kautta,
jossakin vielä laajemmassa.

Elämä ilmenee –
muodossa ja ilman.

Kun vastaan, tulen vastaan.

En pelkästään reagoi,
vaan annan jonkin liikahtaa minussa –
ääneksi, sanaksi, liikkeeksi.

En tiedä etukäteen mitä syntyy.

Ja juuri siksi se on totta.

Havainto liittää minut johonkin suurempaan.

En ole erillinen.

Olen osa liikettä,
joka tapahtuu minussa
ja minun kauttani.

Kaikki tapahtuu tilassa,
joka on sekä sisälläni että ympärilläni.

Rajaton.
Muodoton.
Elävä.

Voin yhtyä siihen.

Ja silloin en ole vain minä,
vaan jotakin, joka kulkee kauttani.

Vastaan hetken kutsuun.

Annan sen mitä voin.

Osallistun syntymään,
muutokseen,
kuolemaan.

Eikö ole ihmeellistä.

Ihmettely riittää.

Se avaa enemmän
kuin yksikään vastaus.

En tarvitse tietää.

Voin seurata sitä,
mitä seuraa.

Askel askeleelta,
ilman varmuutta.

Aikani täällä on rajallinen.

Jossain vaiheessa
päästän irti muodosta.

Sitä kutsutaan kuolemaksi.

Mutta jo nyt
jokin minussa saa kuolla.

Tavat,
reaktiot,
vastaukset,
jotka eivät enää palvele.

Kaikki osallistuu.

Ihminen, eläin, kasvi, maa.

Tietoisesti tai tiedostamatta
samaan liikkeeseen.

Tähän äärettömään,
ajattomaan tanssiin.

Ikuisuutta ei voi ymmärtää.

Se ei ole käsite.

Se on tämä hetki –
aina uusi.

Puhdas havainto vaatii hiljaisuutta.

Mielen, joka ei tartu aikaan.

Luottamusta siihen,
että elämä kantaa.

Ja kaiken keskellä:

rakkaus.

Ei pysyvänä muotona,
vaan kaipuuna.

Hiljaisena tietona:
rakastan.

Kohteet muuttuvat.
Häviävät.
Palaavat toisessa muodossa.

Mutta rakkaus ei katoa.

Se odottaa.

Se kutsuu.

Antamaan,
näkemään,
jakamaan.

Ehkä juuri sen kautta
voimme vastata
maailman kovuuteen.

Jollakin todellisella.

Sitä rakkaus on.