Mitä kiusaaminen on? Miten siihen puutun?
Aamulehden kampanja #puutunpeliin on hieno haaste, ja osallistun siihen ”mielelläni” olemalla mahdollisimman mieletön.
Suurin ihmisen, siis minun ihmisolentoni kiusaaja on oma mieleni, ennen kuin otan sen hallinnan vastuullisesti haltuuni. Olen harjoittanut, opettanut ja ohjannut erilaisia meditaatio- eli hiljentymisharjoituksia siitä lähtien kun itse näin millainen kiusaaja oma mieleni oli ja on yhä edelleen, jollen puutu sen kurittomuuteen. Näinä päivinä puhun enemmän läsnäolon harjoittamisesta, läsnäolotreeneistä ja seuraavaksi kokeilemme yhdessä läsnäolojameja….
Tämä siksi, että ihmismielen avautuminen sen todelliseen tarkoituksen on taito/taidelaji – elinkautinen sellainen.
Kysynkin sinulta, lukijalta: miten pitkään menee aamulla herättyäsi elämäsi viimeisimpään huomeneen, ennen kuin oma mielesi kiusaa itseäsi moittimalla, valittamalla tai syyttämällä joko itseäsi tai jotain toista sinulle läheistä ihmisolentoa?
Montako elämäni päivää olen pilannut, kun en ole puuttunut tähän mieleeni iskostuneen haittaohjelman raakaan toimintaan? Oma harjoitukseni jatkuu ja tulee jatkumaan; tämä on oma tärkein sitoumukseni Aamulehden kampanjassa.
Suomenkielinen sana ”ihminen” ilmaisee potentiaalisuuden, mahdollisuuden olla ihme, siis todellinen ihminen. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten ihmisen nyky-ilmeentymismuoto monissa hetkissä, tiloissa ja tilanteissa osoittaa. Samalla ihmisihmeen ilmeentyminen, esiintyminen ja toteutuminen tapahtuu jatkuvasti hänelle, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla, ihonpinta koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ihminen on tulossa, kuoriutumassa, avautumassa ja antautumassa olemaan tämä avautuva potentiaalisuus.
Aikeeni on siis olla kuulolla kaikkialla missä kuljen maailman turuilla ja toreilla ja tarpeen tullen puuttua peliin, missä hyvänsä kunnioitusta tätä potentiaalisuutta kohtaan ei oteta huomioon ja varsinkin siellä, missä joku toinen ei kykene tai rohkene pitää puoliaan jonkun toisen mielivalaisuuden kohteena.
Sain tähän mahdollisuuden jonkun aikaa sitten julkisessa kulkuneuvossa, jossa eräs mieshenkilö sätti todella julmasti ulkomaalaisia nuoria ja lapsia kutsuen heitä nimillä, joita en tässä kertaa. Viittaus liittyi yhtälailla heidän oletettuun uskontoonsa, joiden kaikki jäsenet hänen mukaansa eivät ansaitse ihmisen nimeä. Koputin häntä olkapäälle, ja kysyin rauhallisesti: ”Onko sinulla todella tarkoitus loukata minua yhtälailla”? Sanoin olevani saman uskontokunnan jäsen (vaikka oikeasti en kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä tule kuulumaankaan. Samalla olen valmis sanomaan olevani jopa luterilainen, jos se vie viestin perille). Siitä kyseinen mies hämmentyi, oli hiljaa ja sitten vastasi ”En tietenkään…” Poistuin seuraavalla pysäkillä.
Ennakkoon en voi koskaan tietää, mitä teen tai jätän tekemättä. Ensimmäinen haasteeni on kuitenkin aina oma mieleni ja sen pitkään jatkunut tottumus ad hominem-ajatteluun. En anna mieleni enää olla ihmistä vastaan – en itseäni enkä toista. Jos ja kun havahdun siihen, puutun peliin.
Lauri Siirala