Kynnyksellä vanhan, uuden välillä
seisoo, pohtii Janus jumala
kaksin kasvoineen
katsoo kohti vanhaa, uutta
vielä tuntematonta
kaiho tuttuun, koettuun
ja menneisyyteen
vielä vetää puoleensa
vaikka tieto on
kuinka mahdoton
tuo jo menehtynyt on.

Uusi, vielä tuntematon
epävarma, arvaamaton
epäröimään saa,
jopa vanhan Januksen
silti kutkuttava kutsu uuden
mahdollisuuden ja
todellisen ainoan
kutsuu astumaan
tuolta kynnykseltä
ajattelun – mielen
leikin niin tuhoisan
uuteen, avautuvaan
ja osaan suurensuuren
tuntemattoman
vuoden, vuoksen, väylän
elämän, elävän.

Vielä kukon askel muutama
kohti uutta valoa
ja sitten keskiyöllä
kellot soi
ruuti taivahalla
vanhat pirut poistaa
ja kuplat uuden, tulevan
lasin reunaan uuden
lupausta loistaa.

Ja matka jatkuu
kohti ikuista,
vanhan kuolemaa
tulevaa.