Suklaasydän-orpokoti

Pari yötä sitten, jonain aamuyön hetkenä, unenkertojani perusti sisälleni Suklaasydän-orpokodin. Se sijoittui sydämeni alueelle ja sinne syntyi aina uusia huoneita, kerroksia, ottamaan vastaan jokaisen turvakotia tarvitsevan lapsen tai lapsenkaltaisen, myös jo kuolleen ihmisen, tai eläimen. Koti laajeni ja laajeni, ja tilaa vain löytyi aina tarpeen tullen.

Uneni lävitse kulki monia tuntemiani miehiä, naisia ja lapsia, omani mukaanluettuna, joiden kohtalot tekivät heistä jollain ulottuvuudella orvon, rikkimenneen, särkyneen. Näin oman ja toisten tarpeen eheytyä, yhtyä johonkin suurempaan. Tämä ilmeni minussa, minulle ja kauttani jokaiselle toiselle. Jäsennyimme yhdeksi yhteiseksi kodiksi, kodiksi rakkauden yhdistävälle voimalle.

Kotiin saivat tulla vierailemaan myös kaikkien lasten kaikki vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät, salarakkaat, joiden kohtalot, ristiriidat, erot ja kuolemat olivat johtaneet orpouteen. Ainoa ehto sisäänpääsylle oli, että tässä turvakodissa vierailevat jättivät omat ristiriitansa pakettiin oven ulkopuolelle vierailunsa ajaksi. Monet unohtivat oman pakettinsa poislähtiessään.

Lisäturvatakuuna jokainen Suklaasydän-orpokotiin saapuva sai sisään astuessaan pienen, kodin keittiössä valmistetun sydämenmuotoinen suklaapalasen. Se sisältää salaisia ainesosia: rakkauden, armon, anteeksipyynnön ja antamisen yhdistäviä alkemistisiä yrttejä ja mausteita. Resepti on muinainen, unohdettu suurelta osin, mutta suklaasydän-orpokodin kokit tuntevat sen ja muokkaavat aina viimeisimpiä versioita sopivaksi jokaiselle tulijalle.

Tämä suklaa on niin suussa sulavaa, ettei sitä voi muuta kuin ihmetellä, hymyillä ja astua vanhojen kynnysten ylitse kynnyksettömään, yhdistävään tilaan. Täällä vieraillessaan jokaisen vanhat riidat, ristiriidat, kaunat, varaukset, syyllisyydet ja syytökset sulavat ja sulautuvat ongelmattomuuden yhdistävään, kaikensisältävän tilaan.

Kaikki asukit, vauvoista vanhuksiin, löytävät yhteyden iloon, kauneuteen, rauhaan, rakkauteen – siis elämän hyvään, luovaan tahtoon. Kukin on mitä on, tekee mitä tekee, tekemättä yhtään mistään mitään ongelmaa. Vierailun päättyessä, jos se päättyy, useat unohtavat ulkopuolelle jättämänsä paketin ja jatkavat omaa pyhiinvaellustaan sinne jonnekin, minne kunkin kuuluu kulkea, kohti kaiken sulauttavan muutoksen kosmista voimaa, rakkaussuklaan voimaa…

Maailma on niin lavea, siin on monta loukkua ja koukkua…mutta täältä löytyy myös Suklaasydän-orpokoti. Tervetuloa, ei tarvitse poistua!

Suklaasydän-orpokodin perustajajäsen ja sen ensimmäinen asukki
pikku-Lauri Hervannasta

ELÄMÄ MINUSSA OSANA SUUREMPAA

OLEN, ELÄN, NYT – mikä yksinkertainen pyhä kolminaisuus. Kolme sanaa, jotka liittävät pienen suurempaan, yksilön yhteisöön, siis rihmastoon, joka yhdistää kaiken, jopa elämän kuolemaan, ajan ikuisuuteen, alun loppuun ja lopun siihen, mitä oli ennen alkua.

Kun minä yksilö olen vastuullinen vastaamalla hetken ja tilanteen tarpeeseen, se saattaa minut yhteyteen suuremman kanssa. Mitä tämä yhteys luo ja suo, näkyy tämän osasen vastauksena kokonaisuudelle. Pieni vastaa suuremmalle ja suuri vastaa pienemmälle vuorovaikutteisesti, löytäessäni olemisen ajattoman ihmeen ja yhteyden siihen luovaan voimaan, joka minua elää.

Elämme keskellä vaihetta, jossa suostumus ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin ja toimintamenetelmiin on välttämätöntä. Samalla on oleellista, että etsimme luovia menetelmiä olla elävöittävässä yhteydessä toisiimme, silloinkin kun emme ole keskenämme fyysisessä yhteydessä. Vähän kerrallaan tulemme tietoiseksi myös siitä, miten fyysinen erillisyys ja aineeton yhteys toisiimme voi luoda myös uusia siltoja näkyvän ja näkymättömän, aineen ja elinvoiman rihmastoon.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki todellinen aina on. Elämä minussa paljastuu, kun olen läsnä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin totutuille raiteille. 

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä vastustaa, ja toisaalta vastuuni on tietoisesti kestää ja hallinnoida tätä tahmeutta omassa tilassani, etsien samalla elivoiman uusia tiehyitä ja luovia voimia ohjaamaan tietäni vapauteen menneisyyden taakoista ja luomaan tulevaa.

Tuon työni piiriin aina jotain siitä viimeisimmästä ulottuvuudesta, jota itse tutkin. Jaan sitä toisten kanssa ja katson löytyykö sille resonanssia. Ollessamme läsnä olemisen elävällä kentällä sisällämme annamme tilaa havaintomme uusille taajuuksille. Olemme kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujemme nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Helmi-maaliskuun kokoontumiset Zoomilla löydät täältä. Aikeemme on järjestää kevään aikana myös pieniä ryhmiä Tampereella ja Helsingissä tilanteen niin salliessa.

Lauri

Olemisen voimaa tempoilevassa ajassa

Nykyajan ristiaallokot ovat tempoilevia ja samaan aikaan tahmeita kuin etanan liike. Näissä muutospaineissa, olemassaolon muuttuvissa tilanteissa minun tulee olla toisaalta spontaani ja nopea, toisaalta selkeä ja vakaa, niin että en tee elämästäni ongelmaa eikä minusta tule ongelmaa muille.

Voin lukea tilannetta kuin tilannetta paremmin tietäessäni oman tarkoitukseni. Moniin tilanteisiin minulla ei ole mitään annettavaa. Usein pelkkä reagoimaton, odottava läsnäolo onkin avain tilanteen muuntumiseen ja hankalan hetken tai jakson ylittämiseen. En voi tietää, mikä on toiselle oikein, mutta ollessani valppaana ja läsnä nykyhetkessä voin tietää mikä on minulle oikein ja mihin minun täytyy vastata toimimalla. Silloin en saa epäillä tietoani vaan silloin on toiminnan hetki.

Ollessani kenno olemisen voimaa, nykyhetken voimaa, avaan väylän jollekin suuremmalle tuoda voimaa myös tähän pienempään sen osasen kautta. Samalla annan viestin suuremmalle, että olen käytettävissä, kun kutsun kuulen. Avaan väylän etäohjaukselle, havaintokykyni ja elinvoimani yhtälölle, ja se paljastaa ja aktivoi yksilöllisen vastaukseni kokonaisuuden hyväksi. Rakkauden kutsu on yhtyä rakkauteen, tietoisesti mutta ei-henkilökohtaisesti ja silti henkilön, yksilön kautta. Olen silloin hän, jonka kautta tietoisuus, luovuus ja rakkaus saavat mahdollisuuden ohjata tilanteita parempia ratkaisuja kohti.

Minä olen varteenotettava tekijä elämän suuressa kokonaisuudessa. Mihin minä suostun tai en suostu, miten suostun toimimaan tai olemaan toimimatta, eli miten juuri minä vastaan edessäni olevaan haasteeseen hetkessä, se määrittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen siis vastuussa elämästä maan päällä!

Tarvitsemme samaan aikaan sekä suurempaa, avarampaa kuvaa elämän ja rakkauden tarkoituksesta ja toisaalta myös pienempää kuvaa, joka on aina käden ulottuvilla ja joka aina yhdistää meidät johonkin muuntuvaan tilaan ja tilanteeseen. Jokaisella on rooli tässä elämän suuressa näytelmässä, sen pienessä osassa, siellä missä olen juuri sellaisena kuin olen nyt.

Onko totta, että rakastat jotakin, jonka tunnistat rakkaudeksi jollain sen lukemattomista taajuuksista ja jonka kutsun kuullessasi et voi olla vastaamatta siihen? Oletko valmis olemaan hän, jonka kautta totuus, rakkaus, elämä paljastuu?

Tervetuloa syksyn 2021 tilaisuuksiini zoomilla. Aikeenamme on lisäksi järjestää lisäksi myös kaksi lähtapahtumaa eli pienryhmät Helsingissä että Tampereella, ja mahdollisesti myös muita pieniä sessioita zoomilla. Näistä lisää tietoa pian. Jatkan edelleen yksityisohjausta niin etänä kuin kotonani Hervannassa, ja mahdollisesti ajoittain myös Helsingin suunnalla.

– Lauri

Otan rokotteen

Aikeeni on ottaa rokote heti kun kutsun saan, jollei kuolema rokota minua olemassaolon vuoristorataa vastaan ennen sitä.

Tapahtuma, toiminta on aina hetken todellisuus, nyt. Aie edustaa tarkoitusta, suuntaa. Aikeeni ja tarkoitukseni ohjaa toimintaani. Kokemukseni ohjaa aiettani ja tarkoitustani. 

Rokotteet, joita olen saanut useita viimeisen 76:n vuoden aikana, pelastivat mahdollisesti henkeni isorokolta, poliolta ja useilta muilta vitsauksilta. Kaikista rokotuksista huolimatta olen kulkenut kuoleman varjon maaston lävitse tarpeeksi usein, jotta tiedän kuoleman olevan myös osa elämäni kokonaisuutta. Olen ollut jo ruumiini ulkopuolella, joten tiedän, että maallinen majani on vain maja, ei tämä suuri olohuone, joka sisältää sekä elämän että kuoleman.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastaan ensimmäisen aallon tätä virusta, sairastuneet ja joko selviytyneet tai kuolleet. Eloon toistaiseksi jääneet eivät soisi kokemusta koronaviruksesta kenellekään toiselle. 

Kaikki edesmenneet ovat saaneet rokotuksen olemassaolon jakautuneisuutta vastaan. Monet kuoleman luokse jo matkanneet ovat tulleet luokseni juuri oikeina hetkinä muistuttamaan minua kuoleman totuudesta, siis siitä, että vain muoto, vain aika, vain pelko, kuolee. 

Elämä itse, rakkaus ja muut todelliset ulottuvuudet ovat kuolematonta, aineetonta pääomaa. Sitä suodatan kulkiessani olemassaolon lävitse omalla pyhiinvaelluksellani nykyhetken todellisuuteen.

Kaikessa olemassaolon piirissä on aina riskitekijänsä; mikään ei ole varmaa, luotettavaa, paitsi tämä hetki, juuri sellaisena kuin tämä on nyt, ja sellaisena kuin minä olen juuri näin, juuri nyt. Oman kokemukseni tulee ohjata kulkuani. En tiedä, mikä on kenelläkään toiselle oikein. Teen mitä teen. Vastaan hetken ja tilanteen haasteisiin omalla vastuullani. Vastaukseni on vastuuni ja palaa luokseni uudelleen ja uudelleen tarkentamaan kulkuani. Pyrin maksimoimaan sen, mikä yhdistää minut jakautumattomaan yksinkertaiseen, todelliseen hyvään, ilman vastakohtaa. Ollessani tässä yhteydessä, olemiseni kutsuu mukaan myös toisen. Kokemukseni kertoo mikä on vastuuni ja vastaukseni, kun katson hetken, tilan ja tilanteen kokonaisuutta havaitsemieni tosiseikkojen ja kokemukseeni kerääntyneen tiedon valossa. 

En kuuntele vainoharhaisia salaliittoteorioita – en omassa mielessäni, muiden mielipiteissä, uskomuksissa enkä somen lööpeissä. Nykyihmisen mieli on pakkomielteinen, vainoharhainen, ahneen ja pelkäävän ihmisen keksintö, jonka aika on minulle ohi. Respondeo, ergo sum – ei cogito ergo sum. Kaikelle on aikansa, nykyihmisen mieli on palamassa poroksi omien turhuuksiensa roviolla. Uusi ihminen, selkeämpi, suorempi, luovempi ja rakastavampi on jo synnytyskanavassa. Olet hän, olethan. Ole! Olé!

Teen mitä teen. En voi kertoa toiselle miten toimia. Voin ehdottaa, varsinkin jos joku sitä kysyy. Moni on kysynyt minulta, otanko rokotteen. Olen toistaiseksi vastannut kyllä, aikeeni on.  

Älä kuitenkaan usko minua. Totuus elämästä, kuten myös kuolemasta, on uskomatonta. Kaikki uskominen sumentaa nykyhetken elävää kosmista voimaa ja Maa-äitimme luovaa elinvoimaa. Kuuntele oman kokemuksesi ääntä. 

Oma aikeeni on myös varmistaa, etten tahattomasti tartuta ketään toista, paitsi sillä, mikä on todellista. Rakkaus on näistä todellisista todellisinta, rakkaus rakkauteen itseensä, siihen kuolemattomaan elämään, jonka osanen olen, samoin kuin sinä, jos ja kun tämän tiedät. Sen tartunnan otan vastaan ja laitan jakeluun aina, kun se tielleni tulee. Ja rakkaus aina tulee, ollessani tyhjä muusta, turhasta ja turhauttavasta.

Ainoa jäämäni rokotepelosta juontaa kansakouluaikaani Tuusulassa noin vuonna 1950. Oli vain yksi neula, joka tarvitsi keittää rokotusten välissä. Sukunimeni alkaa S kirjaimella. Ennen minua jonossa olivat kaikki A:sta S:ään. Parku oli suuri! Mutta soon kaikki menneisyyttä! Pelko pois, jotta tilaa elämälle ois!

Nyt elän täällä elämäntäyteisen metsän reunalla ja saan ihan oman piikin Hervannassa, kun vuoroni tulee, jos silloin hengissä vielä olen. Hengestä en luovu. Olen henki+lö. Lö on olemassaolon lööppikamaa. Henki on mitä olen, elämän kuolematon hiukkanen kuolevaisessa muodossa, toistaiseksi.

Ehkä nähdään terveysasemalla, turvaetäisyydellä ja maski päällä mutta muuten ihan yhtä tyhjän kanssa.

Siis ota tai jätä. Ei jälkipyykkiä.
Elämä liikkuu eteenpäin. 
Minä myös, tuli mikä tuli.
Tuli tulee. Se polttaa turhan
pois, jotta tietoinen elämä jatkua vois.

Lauri valmiina piikkiin

P.S.
Pelko pois, älä silti usko minua. Kokeile. Pelon poisto on mahdollista, jopa yksinkertaista. Kerron lisää tästä kaikesta tulevassa kirjassani ”Pyhiinvaellus nykyhetkeen – juuri näin, juuri nyt” (Basam Books). Julkaisu vuoden sisällä. Ennen sitä ja sen lisäksi kurssikalenterini kertoo seuraavista kujeistani. Tervetuloa seuraavaksi maalis-zetriittiin 6.3. Myös Pääsiäisen aikaan järjestän zoom-retriitin, josta lisää pian.

Reikiä aineesta tilaan

Lumihiutaleet ovat auttaneet minua näkemään, huomaamaan ja havaitsemaan aivan uuden maisemakudoksen, jossa on yhä enemmän tilaa ja vähemmän ainetta. Näiden helmikuun ihmeellisten puuterilumipäivien antia on ollut se, että voin nähdä ja kokea, miten tila syntyy, ja miten siitä avautuu ja avartuu lisää tilaa. Maailmasta tulee todellisuudessa maan ja ilman uusi yhtälö: vähemmän ainetta, enemmän tilaa.

Tilan ja aineen yhtälössä on valtava määrä uutta elinvoimaa, hiukkasten tanssia, joka kulkee vaivatta muodonmuutostaan kiinteän ja vähemmän kiinteän välimaastossa. 

Tiukkapipo muuttuu harsohatuksi, ihon pinta huokoiseksi, hienonhienoksi hengittäväksi pinnaksi, joka yhdistää sisäisen ja ulkoisen tilan aineen ja elinvoiman yhtälöksi. Maa ja ilma, aine ja elinvoima tilassa yhtyvät evoluution painekentässä, omassa ruumispsyykessäni, uudeksi ihmisihmeeksi.

Tämä on reikien syntyä, rei’itystä, jonka avulla lävistän vanhojen aikansa eläneiden uskomusten, tapojen ja tottumusten tiukkapipoiset vanhat myssyt, kuosit ja vaatekerrat. Siten lapsen kaltaisena näen aivan uudella tavalla, ettei keisarilla tarvitse olla mitään uusia vaatteita.

Huokosia täynnä oleva, elämän henkeä hengittävä, elämän täyttämän ruumiini henki huokuu aineeni lävitse tilaan, maa-ilmaan. Se huokuu sinne luomaan sellaista uutta tietoisuuden taajuutta, jota maailma eniten kaipaa; elävää, tietoista rakkautta, yhteyttä rakkauden kaiken yhdistävään voimaan.

Reikien luominen on todellisuudessa yksinkertaista. Lapset osaavat sen hyvin ennen kuin menettävät yhteyden olemassaolon, vanhan maailmamme pukiessa heidät (siis meidät) nykyaikaisen tiukkoihin pukuihin, joissa ei ole tarpeeksi reikiä.

Tervetuloa puhaltamaan ja hengittämään reikiä kanssani omiin vanhoihin vaatekertoihisi! Saatat paljastaa itsestäsi sen hengittävän kerroksen, joka yhdistää toisiinsa aineen ja tilan, maan ja ilman, yhdistää toisistaan erilliset. 

Luomme rei’ittämällä vähitellen uutta maailmaa vanhoista aineksista.

Lauri

P.S. Seuraavaksi rei’ittelemme Zoom-illassamme lauantaina 13.2. ja Maalis-Zetriitissä (zoom-retriitissä) 6.3.

Tää on tätä!

Respondeo ergo sum – Vastaan, siksi olen 

Kaikki alkaa havahtumisesta siihen, että minä olen. Kun olen yhteydessä olemiseen, tästä olemisen havainnosta käsin nousee spontaanisti vastaus tilanteeseen, jos tilanteen tarve on, että vastaan siihen muulla kuin olemisella. Kun olen mitä olen, olen yhteydessä siihen, mikä on hetken ja tilanteen todellisuus, kunhan poistan välistä ajattelevan, aikaa luovan mieleni. Aika ei ole koskaan suora vastaus; suora vastaus on liike, ääni, katse tai jokin muu toiminta, joka heijastaa tilanteen tarvetta.

Kun olen harmoniassa olemisen kanssa, oleminen sinänsä on jo elävä vastaus, joka heijastaa sitä, että voin vain olla tässä, minun ei tarvitse reagoida – kaikki hyvin juuri näin, juuri nyt. Mikä hyvänsä tilanne onkin, oleminen on stabilisoiva, rauhaa ja selkeyttä tuova vastaus. Kun olemukseni vastaa toimimalla, se palvelee tilanteen tarvetta, suostuen muuttumaan johonkin suuntaan, sillä kaikki muuttuu koko ajan. Kun olen harmoniassa sisälläni sen kanssa, mitä kokemukseni kertoo, olemiseni tarjoaa tilanteelle harmonisoivan vaikutteen, josta syntyy aina jotain uutta. 

Tämä elävä palanen maata, joka olen, liikkuu suurten lainalaisuuksien voimakentissä koko ajan. Olen alkuhiukkanen potentiaalista tietoisuutta ja osa evoluutiota. Oma psykofyysinen koostumukseni on sormenjälki elämä-kuoleman yhtälöstä, se on työsarkani maan päällä. Se paljastuu hetki hetkeltä vastauksestani siihen kutsuun, jonka saan sisältäni ja ulkoapäin. Ja koko luomakunta vastaa koko ajan, vain olemalla, tai sillä mitä tapahtuu. Maailmassamme on paljon kauneutta mutta myös paljon kauheutta. 

Työni tarkoitus on auttaa jokaista löytämään se ydin ja voima, joka yhdistää minut tarkoitukseeni olla juuri tätä, mitä olen, ja vastata tästä käsin mihin hyvänsä hetkeen ja tilanteeseen nykyhetkessä. Se on myös tilaisuus minulle aina uuteen vastaukseen niin, että en ainoastaan kertaa robottimaista reaktiivisuutta itsessäni. Siirryn yhä enemmän palvelemaan tietoisuuden tarkoitusta, jossa tiedän oman tarkoitukseni ja tottelen sitä. Sillä kun olen tietoinen tarkoituksestani, voin elää tarkoitustani joka hetki. 

Ja kun otan vastuun vastauksestani, löydän sisälläni aina sen tilan, joka yhdistää minut kokonaisuuteen, joka puolestaan elävöittää minut ja mahdollisesti jokaisen toisen hiukkasen. Se on resonointia: niin metsä vastaa kun metsään huudetaan. Metsä vastaa koko ajan, tämä kokonaisuus ja sen jokainen osanen vastaa omalla kyvyllään ja tarpeellaan löytää yhteys siihen tietoon, että kaikki olemme yhtä, kaikki olemme elämää. Me tanssimme muodon ja muodottoman, elämän ja kuoleman muutoskentässä, josta meidän on tarkoitus suodattaa lisäarvoa. Sen lisäarvon nimi on nähdäkseni rakkaus. Näen yhä enemmän, että elämämme täällä on jatkuvasti muuntuva rakkaustarina, jossa uusi vivahde rakkautta aina syntyy. Ja muutoksen hetket pyrkivät luomaan mahdollisuuden sille, että jotain uutta ja todellista paljastuu, tulee näkyväksi, tietoiseksi.

Tulemme tänäkin vuonna tutkimaan yhdessä olemisen taajuuksia, sillä oleminen on avain tietoisempaan elämään; siihen, että osaan olla ilman jatkuvaa mielen liikettä, joka luo aikaa ja vie minut pois nykyhetkestä. Heti kun astun pois ajatusmyllystä, joka ihmismieli on, hetken todellisuus avautuu minulle yhä enemmän. Jos voin hypätä pois tästä oravanpyörästä nyt, kaikki elävä liikkuu, säteilee tai elävöittää minua sisälläni, ja ajan jana pysähtyy, mutta elämän vana yhä kuhisee. Mieleni ei liiku ja havaintokykyni herää toiseen todellisuuteen, jota jollain taajuudella voisi kutsua rakastumiseksi tai kuolemaksi. Jokin mennyt minussa romahtaa ja se onkin eräänlainen kuolema, kun tajuan, että jokin vanha kuvio, tottumus tai uskomus minusta haihtuu. Uskomukset sulkevat pois mahdollisuuksia, ne vievät minut pois tämän hetken mahdollisuudesta olla väylä, portti tai avain, joka avaa uuden vielä tuntemattoman oven. 

Olemisen tila on jakautumatonta hyvää, jolla ei ole vastakohtaa. Se on suomalaista zeniä: tää on tätä, nyt. Ja kun tää on täysin vain just tätä, eikä minussa ole mitään vasta-lausetta, mieli-pidettä, odotusta, vaatimusta mihinkään muuhun, niin tämä tila avartuu, haihtuu ja aine muuttuu energiaksi, elinvoimaksi. Löydän ajattoman ulottuvuuden, ja kiitän.

Kevätkauden aikana teemme sarjan harjoituksia, jotka syntyvät hetkessä, ja niihin linkittyy jokaisen oma kokemus. Lopulta kohtaamisemme on vuorovaikutusta kaikkien osasten välillä, ja jokainen, joka on mukana ja läsnä, tuo yhteiseen tilaan oman ulottuvuutensa. Katsomme yhdessä miten metsä vastaa, kun siihen huudetaan. 

Työni ei ole minkään tietyn menetelmän opettamista vaan elävän vanan seuraamista. Jokainen seuraa tätä vanaa omalla elävällä taajuudellaan. Havainnoimme myös siitä, minkälaisia vastauksia tästä elävästä vanasta nousee, mitä tarkoittaa ’nyhjästä tyhjästä’. Mitä enemmän tyhjennämme yhteistä tilaa menneisyydestä, pelosta, ahdistuksesta, tuosta tyhentyvästä tilasta nousee jotain, jota voisi kutsua tietoisuustaiteeksi. 

Tämä on luopumisen ja luomisen työtä; luomme uusia yhteyksiä ja luovumme vanhoista. Kyse on lopulta elinkautisesta harjoituksesta. Sen aikana nousee myös ääntä, sanoja, liikettä, vastauksia. Hiljennymme yhdessä, mutta lähetämme myös katseemme siihen ihmeelliseen moderniin tilaan, minkä nettiyhteys mahdollistaa. Ja kun lähetämme sen tähän tilaan emmekä mihinkään kuvitteelliseen vempeleeseen, niin tämä tila, sisäinen rihmasto ja yhteys, inner-net, tekee sen olennaisen työn ja kone on sille vain väline.  Inner-net on ollut olemassa jo paljon ennen internetiä, vaikka annamme usein enemmän todellisuutta sille kuin sisäiselle yhteydelle.

Osana tämän pandemian aikaa meillä on mahdollisuus nähdä, havaita ja vastata jollain uudella tavalla ja taajuudella siihen, mikä on mahdollista. Vaikka näennäisesti olemme etäällä toisistamme, olemme silti yhteydessä johonkin, joka yhdistää meidät, yhdistää kaiken.

Tervetuloa siis mukaan kevään tilaisuuksiini zoomilla tai tapaamaan minua yksityisesti, joko nokitusten turvaetäisyydellä Tampereella tai etäyhteydellä. Ja hyvällä onnella myös jossain vaiheessa taas yhteisissä viihtyisissä tiloissa ja paikoissa järjestettävissä tapahtumissa.

Lauri Siirala

Uudenvuoden tervehdys

Hyvää alkanutta vuotta 2021!

Muinaiset kreikkalaiset asettivat tienristeyksiin kiviröykkiöiden päälle valkosipuleita. Allium sativum on verraton lääkeyrtti, sillä se pitää ihmissudet ja pahat henget loitolla. Hekate puolestaan oli villin luonnon ja synnytyksen jumalatar tälle muinaiselle kansalle.

Olemme tällä hetkellä tienristeyksessä. Villi luonto kutsuu meitä rohkeuteen elää, olla elävä ja elävöittää jokapäiväistä elämäämme luonnon kaltaiseksi, elämän yksinkertaiseksi hyväksi. Synnyttäkäämme uusi ihminen, sillä häntä täällä kaipaamme. Minä voin olla hän, ja sinä voit olla hän. Synnytys on jo käynnissä, ja vanhan kuolema aina edeltää uuden syntymää.

Loppiaisena pidämme pienen retriitin tästä mahdollisuudesta ja valkosipulin hengen suojeluksesta käsin. Ehdit vielä ilmoittautua mukaan, jos kiinnostaa. Kokoonnumme tämän aikakauden uudella väylällä, Zoom-etäyhteydellä. Teemme päivän aikana kolme pientä harjoitussessiota, jotka toimivat rokotuksena aikaa vastaan, astumalla nykyhetkeen, kukin yksin ja kaikki yhdessä, yhteisellä aikeella tukea pyhän yksinkertaisuuden onnistunutta syntymistä. Sillä Loppiainen tarkoittaa jonkin loppua, jotta Uusi voi saada mahdollisuuden syntyä, juuri näin, juuri nyt. 

Omassa puutarhassamme lumen alla lämpöhaudassa muhii kolme riviä valkosipulia. Ne ovat kolmea eri lajiketta, joista jokaisella on oma voimansa. Tammikuun ensimmäisenä 2021, siis tänään, tuosta haudasta nouseekin Allium sativumin henki, luomakunnan elävä kruunukupla, elävöittämään tämän alueen villin luonnon kaikkia edustajia yhteisellä hyvällä. Oravat ovat jo nyökänneet suostumuksensa, talon väki, tintit ja naapuri yhtä lailla. Metsähiirikin jätti oman puumerkkinsä. 

Tähän intiimiin kuplaan saa astua jokainen, joka muistaa suostua yhtymään nykyhetken jakautumattomaan hyvään. Hymy riittää, ja valkosipuli kiittää.

Uuden vuoden puutarhuri
Lauri Silva

Elävöityvä elävöittäjä

Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.

Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.

Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.

Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.

Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.

Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.

Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.

Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.

Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.

Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?

Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.

Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.

Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.

Lauri

Suostunko olemaan zen?

Suostunko olemaan? Suostunko elämään? Suostunko kuolemaan? 

Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.

Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta. 

Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa. 

Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutio kauttani eteenpäin kuljettaa. 

Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse. 

Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta. 

Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?

Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä. 

Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt. 

Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä. 


Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös ensi sunnuntain 8.11. Nykyhetken voima – illassa klo 16-19. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.

Voin tutkia sitä myös kahden kanssasi, jos haluat tavata minua yksityisesti joko kotonani Tampereella tai videoyhteyden välityksellä. Yksityisajan voit varata: info@laurisiirala.fi tai 045 671 1303.

Lauri

Seuraa sitä, mikä on uutta

Joka hetkessä on kysymys mahdollisuuksista, joko uusista tai vanhoista. Jokainen hetki on mahdollisuuksien hetki. Tarjolla on koko ajan se, mikä on uutta ja vielä tuntematonta tai sitten kaikkien vanhojen mahdollisuuksien kertauma. Ei vanhassa mitään vikaa ole. Siitähän uusi syntyy. Uusi syntyy osittain vanhasta, ja kuolema vanhalle on aina uudeksisyntymisen merkki.

Olen juuri katsomassa tätä ihmeellistä tilaa ja tilannetta omassa vanhenevassa mutta yhä elävässä ruumiissani. Vietän useita hetkiä päivässä virittämässä instrumenttiani, ruumistani, uuteen, elävämpään taajuteen. Yhteyteni todelliseen, elävään, ongelmattomaan katkeilee kuitenkin ajoittain samalla tavoin kuin ajoittain katkeilevat kentät meille niin rakkaissa tekoälylaitteissa.

Yhteys todelliseen maastoon ja vain suhteellisen todellisen kenttään tulee ja menee.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki totuudellinen aina on. Avautuminen uudelle elinvoimalle tapahtuu tietoisesti aina, kun olen läsnä tässä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin vanhoille raiteille.

Huomaan nykyisen pandemiamme epävarmuuden ja muuttuvien ohjeiden keskellä, miten elämme radikaalin epävarmuuden aikaa. Oma työni, niin sisälläni kuin ihmisten parissa on avautunut taas jollekin
uudelle taajuudelle ja ulottuvuudelle tilanteen sitä vaatiessa. Näen uusia mahdollisuuksia ja lähden kokeilemaan niitä, missä ne sitten ilmenevätkin.

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen.

Olen jo vuosikymmeniä todennut, miten intensiivisten retriittien, meditaatiokokemusten tai minkä hyvänsä vahvan ja elävän kokemuksen jälkeen paluu maailman arkeen on usein kuin vaeltamista märässä savisessa pellossa.

Maailman ja jokapäiväisen elämämme nurjien puolien, kiireen, huolen, riitelyn, valituksen, negatiivisuuden, ahdistuksen ja muiden Pandoran laatikosta nousevien vitsausten seuraus on siirtää minut elämisen tahmeampaan taajuuteen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä välttää ja jollain uudemmalla tiedon ulottuvuudella vastuuni on tietoisesti kestää, sietää ja hallinnoida sitä omassa sisäisessä tilassani. Vastuuni on samalla myös löytää uusia elivoiman tiehyitä, luovia voimia ja rakenteita ohjaamaan tietäni, ja yhteistä tietämme, vapauteen sisäisistä taakoista, kulkemalla avaramman, syvemmän tiedon, taidon ja taiteen väyliä tässä elävässä metodissa, joka minä – jokainen minä – olen.

Huomaan näinä päivinä ottavani enemmän aikaa pysähtymiseen, hiljentymiseen jonkin todellisen ääreen. Teen chi kung-liikkeitäni sekä erillisinä harjoituksina että myös pestessäni tiskejä, kävellessäni tai jopa istuessani. Vietän aikaa kuunnellen, katsastaen puutarhamme kuhisevaa elämää, jutustellen tämän elämän kanssa, joskus laulaen. Kauneus on minulle lähellä rakkautta, ja elävä, luonnon oma muuntuva näyteikkuna on aina edessäni, kutsuen minua yhteyteen.

Tuon oman työni piiriin jotain siitä uudesta, jota maiskuttelen, ja jaan sen toisten kanssa havainnoiden löytyykö sille resonanssia. Lepään paljon. Huomaan, että voin kokeilla jatkuvasti jotain uutta, mikä virkistää ja ilahduttaa minua suuresti. Herääminen henkiin, uuteen, ja henkeen, on aina kokemus rakastumisesta; rakastanhan tätä elävää jotakin, joka minut elävöittää ja josta riittää naapurillekin. Naapureista kun ei koskaan ole
puutetta elämän puutarhassa!

Joskus tämä uudelleenvirittäytymisen vaihe saattaa puolestaan ilmetä flunssan kaltaisina oireina, määrittelemättöminä kipuina tai vain suruna tai kyynelinä, joilla ei ole mitään erityistä syytä.

Kaikki menee ohi, muuttuu, antaa aina uuden mahdollisuuden olla tässä elävän elämän, puhtaan havainnon ja lukemattomien mahdollisuuksien kentässä, tutkien niitä koreografioita, jotka kutsuvat minua liittymään johonkin uuteen tanssiin. Tanssiminen, hyppelehtiminen, hymyileminen, iloitseminen, ollen samalla tietoinen turvaetäisyyksistä, on myös hyvä tietoisuusharjoitus.

Ollessani läsnä avartuvalle aistimukselleni ja yhä selkeämmälle havainnon tilalle olen kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujeni seuraavia nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Todistuksena tästä sain vuosia sitten esimerkin syksyisellä aamutorilla. Kävelin perunamieheni luo ostamaan pottuja, ja samalla vaihdoimme kuulumisia. Hän käytti sanaa, jota en ollut koskaan kuullut, puhuen siitä, miten vaikka oli satanut kaatamalla osan päivää, hänen ”perunannostoaan ei häirinnyt pieni suhju”.

Tuo uusi sana maistui suussani niin hyvältä. Hymyilin koko matkan kotiin kertomaan suhjusta Iinalle.

Se oli minulle merkki uudesta. Elämä jakelee niitä merkkejä anteliaasti sille, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla ja kyky ottaa vaarin, miten toimia erilaisten suhjujen keskellä. Oma suhjumme näinä päivinä on ilmiselvä. Koronapandemian keskellä virustartunnan riski on varteenotettava tekijä, joka vaatii myös uutta läsnäoloa, etäisyyttä toisiin jokapäiväisen elämän kaikilla näyttämöillä. Vallitseva tilanne on oivallinen tietoisuustaitohaaste ja -harjoitus! Pandemian suhju vaatii tarkkaa kulkua, jotta voimme korjata yhteisen elämämme hyvää satoa ja jakaa siitä toisillemme.

Lauri