Seuraa sitä, mikä on uutta

Joka hetkessä on kysymys mahdollisuuksista, joko uusista tai vanhoista. Jokainen hetki on mahdollisuuksien hetki. Tarjolla on koko ajan se, mikä on uutta ja vielä tuntematonta tai sitten kaikkien vanhojen mahdollisuuksien kertauma. Ei vanhassa mitään vikaa ole. Siitähän uusi syntyy. Uusi syntyy osittain vanhasta, ja kuolema vanhalle on aina uudeksisyntymisen merkki.

Olen juuri katsomassa tätä ihmeellistä tilaa ja tilannetta omassa vanhenevassa mutta yhä elävässä ruumiissani. Vietän useita hetkiä päivässä virittämässä instrumenttiani, ruumistani, uuteen, elävämpään taajuteen. Yhteyteni todelliseen, elävään, ongelmattomaan katkeilee kuitenkin ajoittain samalla tavoin kuin ajoittain katkeilevat kentät meille niin rakkaissa tekoälylaitteissa.

Yhteys todelliseen maastoon ja vain suhteellisen todellisen kenttään tulee ja menee.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki totuudellinen aina on. Avautuminen uudelle elinvoimalle tapahtuu tietoisesti aina, kun olen läsnä tässä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin vanhoille raiteille.

Huomaan nykyisen pandemiamme epävarmuuden ja muuttuvien ohjeiden keskellä, miten elämme radikaalin epävarmuuden aikaa. Oma työni, niin sisälläni kuin ihmisten parissa on avautunut taas jollekin
uudelle taajuudelle ja ulottuvuudelle tilanteen sitä vaatiessa. Näen uusia mahdollisuuksia ja lähden kokeilemaan niitä, missä ne sitten ilmenevätkin.

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen.

Olen jo vuosikymmeniä todennut, miten intensiivisten retriittien, meditaatiokokemusten tai minkä hyvänsä vahvan ja elävän kokemuksen jälkeen paluu maailman arkeen on usein kuin vaeltamista märässä savisessa pellossa.

Maailman ja jokapäiväisen elämämme nurjien puolien, kiireen, huolen, riitelyn, valituksen, negatiivisuuden, ahdistuksen ja muiden Pandoran laatikosta nousevien vitsausten seuraus on siirtää minut elämisen tahmeampaan taajuuteen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä välttää ja jollain uudemmalla tiedon ulottuvuudella vastuuni on tietoisesti kestää, sietää ja hallinnoida sitä omassa sisäisessä tilassani. Vastuuni on samalla myös löytää uusia elivoiman tiehyitä, luovia voimia ja rakenteita ohjaamaan tietäni, ja yhteistä tietämme, vapauteen sisäisistä taakoista, kulkemalla avaramman, syvemmän tiedon, taidon ja taiteen väyliä tässä elävässä metodissa, joka minä – jokainen minä – olen.

Huomaan näinä päivinä ottavani enemmän aikaa pysähtymiseen, hiljentymiseen jonkin todellisen ääreen. Teen chi kung-liikkeitäni sekä erillisinä harjoituksina että myös pestessäni tiskejä, kävellessäni tai jopa istuessani. Vietän aikaa kuunnellen, katsastaen puutarhamme kuhisevaa elämää, jutustellen tämän elämän kanssa, joskus laulaen. Kauneus on minulle lähellä rakkautta, ja elävä, luonnon oma muuntuva näyteikkuna on aina edessäni, kutsuen minua yhteyteen.

Tuon oman työni piiriin jotain siitä uudesta, jota maiskuttelen, ja jaan sen toisten kanssa havainnoiden löytyykö sille resonanssia. Lepään paljon. Huomaan, että voin kokeilla jatkuvasti jotain uutta, mikä virkistää ja ilahduttaa minua suuresti. Herääminen henkiin, uuteen, ja henkeen, on aina kokemus rakastumisesta; rakastanhan tätä elävää jotakin, joka minut elävöittää ja josta riittää naapurillekin. Naapureista kun ei koskaan ole
puutetta elämän puutarhassa!

Joskus tämä uudelleenvirittäytymisen vaihe saattaa puolestaan ilmetä flunssan kaltaisina oireina, määrittelemättöminä kipuina tai vain suruna tai kyynelinä, joilla ei ole mitään erityistä syytä.

Kaikki menee ohi, muuttuu, antaa aina uuden mahdollisuuden olla tässä elävän elämän, puhtaan havainnon ja lukemattomien mahdollisuuksien kentässä, tutkien niitä koreografioita, jotka kutsuvat minua liittymään johonkin uuteen tanssiin. Tanssiminen, hyppelehtiminen, hymyileminen, iloitseminen, ollen samalla tietoinen turvaetäisyyksistä, on myös hyvä tietoisuusharjoitus.

Ollessani läsnä avartuvalle aistimukselleni ja yhä selkeämmälle havainnon tilalle olen kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujeni seuraavia nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Todistuksena tästä sain vuosia sitten esimerkin syksyisellä aamutorilla. Kävelin perunamieheni luo ostamaan pottuja, ja samalla vaihdoimme kuulumisia. Hän käytti sanaa, jota en ollut koskaan kuullut, puhuen siitä, miten vaikka oli satanut kaatamalla osan päivää, hänen ”perunannostoaan ei häirinnyt pieni suhju”.

Tuo uusi sana maistui suussani niin hyvältä. Hymyilin koko matkan kotiin kertomaan suhjusta Iinalle.

Se oli minulle merkki uudesta. Elämä jakelee niitä merkkejä anteliaasti sille, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla ja kyky ottaa vaarin, miten toimia erilaisten suhjujen keskellä. Oma suhjumme näinä päivinä on ilmiselvä. Koronapandemian keskellä virustartunnan riski on varteenotettava tekijä, joka vaatii myös uutta läsnäoloa, etäisyyttä toisiin jokapäiväisen elämän kaikilla näyttämöillä. Vallitseva tilanne on oivallinen tietoisuustaitohaaste ja -harjoitus! Pandemian suhju vaatii tarkkaa kulkua, jotta voimme korjata yhteisen elämämme hyvää satoa ja jakaa siitä toisillemme.

Lauri

Miehen mieli

Puhuin taannoin Viljami Lehtosen podcast-haastattelussa muun muassa elämän havahtumisista, käännekohdista, merkittävistä kohtaamisista sekä monista muista (miehen) elämän tärkeistä kysymyksistä.

Haastattelu tehtiin 8.5.2020

Keskus ja periferia

Minussa on keskus. Keskelläni, ytimessäni ja syvimmässäni olen, mitä olen. Tuosta keskuksesta nousee jatkuvasti elämän ehtymättömän hyvän – luovuuden, ilon, rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja totuudellisuuden – impulsseja.

Nämä elivoiman impulssit joutuvat joskus kulkemaan kujanjuoksun monien haasteellisten psyykkisten maastojen kautta periferiaani, ruumiini äärirajoille, ihoni pintaan ja keskelle toisia ympärilläni olevia elämänmuotoja, olentoja, ihmisiä.

Olemisestani kumpuaa elinvoimaa, virtaa, voimaa. Siitä muodostuu myös toimintani; se mitä ja miten viestitän ja miten olen yhteydessä ympärilläni olevaan.

Tähän liittyy kysymys: miten osaan olla eksymättä?

Suuren osan aikaa kaikki sujuukin ehkä mutkattomasti. Onnistun olemaan mitä olen, tekemään mitä teen ja viheltelen, hymyilen, nautin elämästäni ja toisten vastakaiusta olemiselleni ja tekemiselleni. Elämä on hyvää, ja olen siihen yhteydessä kiitollisena, mutkattomana, ongelmattomana.

Joskus matkalla ytimestäni reunamille, keskustastani periferiaan, tapahtuu kuitenkin jotain aivan muuta kuin syvimmän tarkoitukseni ja impulssini toteutuminen. Elinvoimaani, virtaani tai aikeeseeni ilmestyy loisolioita, ryökäleitä, kaappaajia, jotka vääristävät sen, minkä kuuluisi olla suoraa ja yksinkertaista.

Viestini ei ole enää suora ja selkeä. Tarkoitukseni tai aikeeni sumentuu. Sanani ja tekoni mutkistuvat. Sanon ehkä sammakoita. En enää näe selkeästi. Koen, etten tule kuulluksi, loukkaannun tai muutun epävarmaksi.

Opin vääriä reittejä keskuksestani periferiaan. Ja nuo väärät reitit muuttuvat tavoiksi, tottumuksiksi, identiteeteiksi, joihin uskon, vaikka näen ja koen niiden vääristyneisyyden jokapäiväisen elämäni tapahtumissa.

Hyvä uutinen on se, että keskukseni, ytimeni ei kuitenkaan koskaan katoa. Olen nimittäin kotoisin ulottuvuudesta, jota olemassaolo ei voi ehdollistaa. Tulen elämän itsensä ytimestä, jossa olen yhtä elämän kanssa, olen elämä, nyt.

Matka ytimestäni periferiaan ja takaisin on kuitenkin elinkautinen. Se on alkanut jo, ja koko elämäni ajan olen paluumatkalla kotia kohti. Suuren osan ajasta olenkin jo kotonani, ytimessäni, luonnollisesti; kun en epäile, en toivo, en usko vaan ainoastaan yksinkertaisesti olen mitä olen, siellä missä olen, ilman ajatuksia. Mutta kun lisäksi yhä tietoisemmin harjoitan tätä kulkemista, eksyn matkallani aina vain harvemmin. Kulunohjaaja omassa elävässä instrumentissani, omassa ihmeellisessä ruumispsyykessäni, auttaa minua navigoimaan matkaani yhä selkeämmin.

Työ on yksinkertaista, eikä epäonnistumista ole. On vain lisääntyvää onnistumista, vaikka minun täytyykin poisoppia vanhasta uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen!

Kullekin meistä on räätälöity oma reittinsä, sen mutkat ja matkat. Meidän jokaisen tulee navigoida oma matkamme, ja auttajia löytyy jokaiselle. Olen itse sekä auttaja että autettava, kumpaakin vuorollani, hetken ja tilanteen ohjaamana. Elämä itse on valtava, mahtava ja loputon muuntaja. Oma elimistöni on rakennettu ja ja rakentuu, päivittyy, muuntuu jatkuvasti vastaanottamaan uutta ja päästämään irti vanhasta.

Aikeeni on harjoittaa ja olla yhteydessä ytimeeni, sen voimaan. Energiani seuraa aiettani ja ruumiini seuraa energiaani.

Tervetuloa mukaan harjoittamaan kanssani ensi sunnuntai-iltana zoomilla ja kuukauden kuluttua Labbnäsissa. Tilaa on vielä muutamalle osallistujalle ja earlybird-hinta on voimassa heinäkuun 1. päivään asti.

Lauri

Jos koet kutsua lähteä tutkimaan omaa elävää voimakenttääsi, tervetuloa mukaan retriittiimme Elävä palanen maata, Kemiönsaarella, Labbnäsissa 23.-26.7.

Hiljentyminen olemisen tilaan ja siitä avautuva yhteys, sekä tuon yhteyden välittäminen toisille ja toisten kanssa luovat viikonloppumme perustan.. Erilaisten yksinkertaisten harjoitusten ja keskinäisen vuorovaikutuksen avulla meillä on mahdollisuus avata tätä luonnollista yhteyttä ytimeemme ja karsia pois turhaa. Päivien ohjelmaan kuuluvat myös järvi, rannat, sauna, isot nurmikentät ja Labbnäsin herkulliset ateriat. Tilaa on riittävästi sekä yhdessäololle että yksinololle. Huolehdimme yhdessä turvaväleistä ja hygieniasta, ja Labbnäs pitää hyvän huolen siisteydestä ja viihtyvyydestämme.

Elämän henki ja rakkauden pitopöytä

Kirjoitus on alunperin päiväkirjastani 18.6.2008
 

Olen rakastunut, jälleen kerran. Olen rakastunut kaikkeen siihen vihreään, jolla elämä maalaa olemassaolon pinnan kaikkialla ympärilläni.

Istun portaillamme ja ihailen ruohoa,puiden lehtien eri sävyjä, metsän reunan vihreiden värien skaalaa. Vihreä on ihanaa!

Tillin vihreä on erilaista kuin persiljan. Rakuunan lehden vihreässä on jalo vivahde, salvian lehden vihreä on pehmeä ja samettinen. Krassin vihreä on villi ja pelargonian lehden viehkeä. Ja koivun lehden vihreä maistuu makoisalta. Ja kaikki nämä vihreät muuttavat sävyään jatkuvasti. Viva vihreä!

On kauheata, että joku poliittinen puolue saa käyttää vihreän jaloa nimeä! Vihreä ei nimittäin suostu olemaan poliittinen, sillä politiikassa kompromisoidaan, rakkaudessa ei.

Elämän henki, joka synnyttää, ylläpitää ja tuhoaa lopulta kaiken olevaisen, ei suostu mihinkään järjestelmään; henkeä ei voi järjestää, eikä rakkautta.

Ulkona sataa, pehmeää feminiinistä sadetta. Maa kiittää kosteudesta, linnut riemuitsevat lätäköissä ja kohta ehkä saamme kuulla jälleen sammakon kurnutuksen läheisestä kosteikosta. Ja vihreä tulee vihreämmäksi, vehreämmäksi. Ja tähän runsauden sarven pitopöytään voi osallistua kuka hyvänsä jolla on kyky katsoa ja ihastua, rakastua näkemäänsä.

Koko olemassaolon tarkoitus on rakastumisen, rakkauden ja sen rikkauden löytäminen. Ainoastaa silloin antamisen ja vastaanottamisen tasapaino tuo rauhan, elävän villin ja rakastavan rauhan takaisin maan päälle.

Ja kaikki alkaa minusta, siis tätä lukevasta tai kirjoittavasta ja aina aja ikuisesti tässä hetkessä, juuri nyt.

Jos näissä sanoissa on mitää totta, vilkaisehan vihreään, missä hyvänsäsiitä pienimmänkään vivahteen näet tai nuuhkit. Katso, mitä vihreä tekee sisälläsi. Jos et voi sitä nähdä, mene ja nuuhki sitä, maista sitä, kosketa sitä.

Ympärillämme avautuu peltomaisema. Se on viime päivien sateiden ansiosta puhjennut vihreäksi matoksi, joka kattaa kumpuilevan pellon pinnan vihreään mekkoon joka korostaa maan pinnan muojen pehmeyttä. Kaunista!

Ota osaa, osallistu vihreän kutsuun olla vehreä, runsas, avautuva, antelias.
Missä hyvänsä elävää vihreää näet, mene ja nuuhki kaikilla aisteillasi, sillä vihreä on aistillista.

Maista, maiskuttele, märehdi kuin lehmä, joka on todellinen vihreän rakastaja. Makaa, loikoile, möyri, möyhi, kieri ja tee kuoerkeikkaa vihreällä, kun sitä kerran on.

Rakasta salaatteja, pinaattia, rukolaa, selleriä, persiljaa, tilliä, mangoldia, parsaa! Ihastu vihreään!

– Lauri 

ORA ET LABORA II – rukoile ja työtä tee

Löysin taannoin oman aikamme torilta, kasvokirjasta, jossa emme tapaa enää kasvottain niin kuin aiemmilla toreilla ja turuilla, viikon suosituimman puheenaiheen aidoista ja vale-työprofiileista. Tämähän kirvoitti minua katsomaan aika syvälle tähän ansiotyön aiheeseen. Oivalsin sitten yövuorossani monia teemoja, joita lähdin seuraamaan.

Yöllä lävitseni kulki oman työkokemukseni vana ja aikajana. Jokainen työ myös linkitti minut johonkin aikaan, paikkaan, tilaan ja tilanteeseen, joissa olen kohdannut minulle merkittäviä toisia. Jokainen niistä myös näytti, mitä olin saanut, antanut, oppinut sekä mistä olin myös poisoppinut. 

Maatessani näin ylläni tähtitaivaan, jossa vilkkui lukemattomia tähtiä ‘egyptiläisen Nuit-jumalattaren iholla’, suuren taivaankaaren pinnalla. Jokainen niistä tähdistä edustaa minulle jotain toista, sinua, häntä, jonka kautta olen saanut nivoutua tähän suureen voimaan ja elävään kokonaisuuteen. Tuona yönä koin myös oman koostumukseni tummana, virtaavana, laavana, täynnä kuhisevaa ja mieletöntä elämän virtaa, rakkauden voimakasta lemmenjokea.

Olen elämässäni tavannut, kohdannut, ihastunut, vihastunut, lähestynyt, etääntynyt, rakastunut ja liittynyt lukemattomiin osiin ihmiskunnan rihmastoa ja sen toimintoja työkokemukseni kautta. Minut on kutsuttu, valittu, värvätty, erotettu, otettu mukaan, syrjitty, haastettu, kannustettu, häpäisty, lannistettu, palkittu, parjattu, ylennetty, alennettu. 

Voi mikä rikas kokemuksen kirjo elämäni onkaan!

Nykyiseltä aitiopaikaltani näen, miten kaikki mitä olen tehnyt, jättänyt tekemättä, kokenut, jättänyt kokematta on osa tätä vanhaa viestiä: ora et labora, rukoile ja työtä tee. Se kattaa kaiken.

Minun kielelläni rukous on avunpyyntöä ja kiitosta. Aivan kuten rukoilivat vanhan kansan ihmiset, siis me aiemmassa ihmiskunnan kehitysvaiheessa, kun pyysimme eli pyydystimme jokapäiväistä leipäämme luonnon, metsän, maameren ja ilman tarjoamasta annista, muiden jäsenten suostumuksella. Saadessamme saaliin me kiitimme niitä maan olentoja, jotka suostuivat meitä ruokkimaan uhraamalla itsensä. Me myös uhrasimme omastamme muille luomakunnan osille, jotta kokonaisuus pysyisi eheänä. 

Kuolema on yhä suuri taseen korjaaja, elämänkumppani, muodon ja muodottoman välinen silta, jonka kautta jokainen saa ja joutuu kulkemaan.

Eri aikakausien hurjat pandemiat ovat muuttaneet vaelluksemme kulkua sekä tuhoten että myös luoden tilaa uudelle. Nämä moniulotteiset seuraukset muuttavat jatkuvasti kokonaisuuden kaikkien osien suhdetta toisiinsa. Jokainen katastrofi on lopettanut jonkin olemassa olevan kehityskulun ja löytänyt tai luonut uusia reittejä ja reitittimiä kantamaan viestejä väistämättömästä muutoksesta yhden kautta toisille. 

Miten saada kaikki osaset nivoutumaan yhdeksi kaikensisältäväksi kokonaisuudeksi on ollut ja on yhä alkumyyttimme, alkuräjähdyksemme, haaste.

Ilmeisesti on niin, että ihminen kohtaa todellisuuden ja muuttuu itse todelliseksi vasta väistämättömän shokin, kriisin, suuren rakkauden tai kuoleman läheisyyden kohdatessaan. Muuten näytämme tyytyvän vain suhteellisen todelliseen elämiseen, jota kutsumme elämäksi, vaikka sisimmässämme tiedämmekin valehtelevamme itsellemme ja toisillemme.

Nykyihmisen viimeisimmän muutoksen aiheuttama shokki, kriisi, eli katastrofi näyttää tämän vain suhteellisen todellisen vaiheen mahdottomuuden. Olemme eläneet yhden juonen sen läpipääsemättömään umpikujaan asti. 

Se ei ole ensimmäinen kerta. Ihmisihme on lähes tuhoutunut useamman kerran vaelluksemme aikana. Useat kulttuurit ovat tuhoutuneet omien turhuuksiensa rovioilla luoden tilaa uusille kokeiluille.

Ennen kuin näemme paikkamme osana koko luomakuntaa ja vielä laajempaa kosmosta aivan uudesta perspektiivistä käsin, tulemme luomaan, tuhoamaan ja tuhoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen. Tämä on myyttistä kosmologiaa, hengen tiedettä, jota ihmiskunta on synnytetty tutkimaan koko luomakunnan puolesta. 

Jokainen aalto syntyy, luo oman osuutensa ja luopuu, antaa kantamaansa viestikapulaan tallentuneen tiedon seuraavalle sukupolvelle jatkamaan matkaa, uudelleen ja uudelleen. 

Muistan nuoruudessani nähneeni koulun seinillä opetusvälineenä taulun, jossa länsimainen valkoihoinen mies, vähän ‘jeesuksennäköinen’ heppu hienossa päähineessä, ehkä brittiläinen herrasmies, esiintyi taulun keskellä. Häntä ympäröivät kaikki muut ‘rodut’, enemmän tai vähemmän alkeelliset, kummallisesti pukeutuneet, usein enemmänkin jonkun toisen kädellisen lajin näköiset, jokainen pienempänä kuin tämä kuvan keskellä sijaitseva ‘ihmiskunnan herra’. Ei siis ole ihme, että rotuopit levisivät ja johtivat vielä yhä jatkuvaan muukalaisten pelkoon, vihaan ja alistamiseen. 

Tietomme, eli tieteemme työ on näyttänyt, ettei rotuja ole, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. On vain erilaisuutta, kehittyvää, avautuvaa erilaisuutta siihen pisteeseen saakka, ettei ole kahta samalaista ihmisyksilöä. 

Tämän tiedon avautuminen ja muuttuminen tietoisuudeksi on minulle rakkauden ydintiedettä. Jokainen toinen olenkin minä, ihmis-ihme omassa kuolemattomassa totuudessaan, juuri näin, juuri nyt. Tämän tiedostaminen ja sen tietoinen toteuttaminen omassa elämässäni joka hetki, jokaisen toisen kohdatessani, on rakkauden oma keino, sen menetelmä eli metodi, jota olen toteuttamassa parhaan kykyni ja tietoisuuteni mukaan.

Jokainen meistä on oma metodinsa. Jokainen saa omanlaisensa mahdollisuuden ja tavan nähdä toisessa olennossa elämän yksi kokonaisuus, erilaisena ja kuitenkin samana ja yhteisenä. Meitä on lukemattomia jatkuvasti muuttuvia palasia ja silti vain yksi kokonaisuus, täydellisyys. 

Tästä havainnosta syntyy se työ ja rukous, jolla kiitän tätä yhdistävää voimaa suuresta rakkaudesta, joka yhdistää kaiken. Jakautumattoman elämä-kuoleman ihme paljastuu minulle askel kerrallaan. Siinäpä se!

Olemme kuitenkin ottaneet myös eläinkunnan, kasvikunnan, kivikunnan, veden, ilman ja oman elintilamme itsestäänselvyytenä ja pitäneet niitä ensisijaisesti raaka-aineena ihmiskunnan ehtymättömän ahneuden tyydyttämiseksi. Tämä vaihe on nyt tullut tiensä päähän. Tätä ahneuden ja itsekkyyden kulttuuria emme saa enää levittää emmekä siirtää toisiin osiin aurinkokuntaamme. Aikamme viimeisin kriisi näyttää selvästi, ettemme ole erillisiä toisistamme vaan yhteydessä toisiimme aina pienimmästä hiukkasesta suurimpaan aineen ja energian yhtälöön. 

Mikään ei ole mahdotonta tässä kosmisessa kokeilussa, paitsi kokeilut, jotka eivät noudata kosmisen älykkyyden ja maaplaneetan luovuuden yhteisiä tarkoitusperiä: luoda elämää, joka on oikeudenmukaista, tasa-arvoista, rakastavaa. 

Rakkauden kehitys on ehkä suurin Tellus-planeetan lahja kosmiselle perheellemme. Sellainen kokeilu voi elää, elättää ja omalla tarkoituksellaan luoda uutta kulttuuria, kuoleman ja elämän yhdistävää taidetta. 

Historiankirjamme kertovat, miten kuuluisasta alkuräjähdyksestä tähän päivään saakka on kulunut sellainen aikajana, jota ihmismieli ei voi ymmärtää muuten kuin abstraktiona, numerosarjana, jossa on liian monta numeroa. Miljoonat ja miljardit ovat meille todellisuudessa käsittämättömiä lukuja. 

Jollain tasolla tajuamme kuitenkin vuosia, päiviä ja sekunteja. Tieteen mukaan ihmislaji on nähtävästi niin uusi maapallon historiassa, että olemme olleet täällä vain joitakin sekunteja tuolla pitkällä elollisen elämän aikajanalla. Meidän ajanlaskussamme noihin sekunteihin sisältyvät ihmislajin kehityksen kaikki vaiheet, jolloin aikajana Kristuksen jälkeisestä ajasta vuoteen 2020 näyttää jo mitättömältä, osana suurempaa kokonaisuutta. 

Mitä tämän jälkeen seuraa, riippuu yksilön tietoisesta kyvystä yhtyä elämän-kuoleman rihmastoon, aineen ja elinvoiman, näkyvän ja näkymättömän liittoon, suostumaan siihen suureen voimaan, joka on todellisinta ja samalla meille määrittelemätöntä ja täysin käsittämätöntä. 

Miksi hyvänsä nykyistä kulttuuriamme kutsuisimmekaan, sen aika on pian ohi. Uusi ihminen on jo synnytyskanavassa jokaisessa meissä. Meissä kaikissa sen on tarkoituskin syntyä, sillä ihminen ja ihmisen ihmeellinen mahdollisuus elävään kulttuuriin ei saa kuolla. Elämällämme on tarkoitus, joka on etsimässä kantoalustaa: tietoista, oikeudenmukaista, kuolemattomaan elämään yhteydessä olevaa, silti kuoleman kautta kulkevaa, kokonaisuutta rakastavaa ja sitä vaalivaa ihmis-ihmettä.  

Kaikki alkaa yksikössä; yhdessä yksilössä, joka tämän erehtymättömästi tajuaa, tiedostaa, tietää, taitaa ja toteuttaa parhaansa mukaan – välittäen ja viestittäen tätä tietoa tai taitoa ensin itselleen ja sitten jokaiselle kohtaamalleen toiselle omalla tavallaan, oli se toinen kuka, mitä, tai missä hyvänsä.


Tämä on tietoisen elämän taidetta, sitä uutta kulttuuria, jota olemme toivoakseni ja nähdäkseni vähitellen synnyttämässä maan päälle. 

Palaan vielä hetkeksi takaisin siihen, mistä aloitin. 

Olen jo eläkkeellä, virallisesti. Mutta ‘ora et labora’ jatkuu, 24/7. Työ on päivätyötä, mutta se on myös yötyötä elämä-kuoleman voiman ja rakkauden kulkiessa lävitseni. Elämä itse ei tunne eläkkeellä olemisen käsitettä. Elämä ei ole käsitteellistä vaan käsityötä, sillä olenhan kädellinen ihmis-ihme. 

Nykyhetken mahdollisuus on luoda tietoisuuden silta elämän ja kuoleman, muodon ja muodottoman välille. 

Juuri nyt meillä on uusi mahdollisuus nähdä yhteenkuuluvuutemme, yhtyä kiittämään, rukoilemaan ja tekemään työtä, jokaisen avulla kokonaisuuden hyväksi.

Siispä rukoilen ja työtä teen, uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen, tarpeen tullen leväten, ja sitten taas heräten. 

Lue myös aikaisempi Ora et labora-kirjoitukseni tästä.

Investoi ihmiseen

Kirjoitin tämän tekstin alunperin 21.3.2016 mutta julkaisen sen nyt uudelleen.

Kun tulppa on päässyt irti veneestä, niin kaikki Pandoran lippaan vitsaukset eli kollektiivisessa psyykessämme piilevät tuhovoimat pyrkivät upottamaan yhteisen veneemme – muukalaisvihan eli rasismin, pelon, katkeruuden, kaunan, epäluulon ja kaiken muun keskeneräisen tiedostamattomuuden lokakaivoon.

Tässä maailmanlaajuisessa vitsausten koettelemassa ajassa tarvitsemme uutta, luovaa demokratiaa, syvempää vastuullisuutta. Viimeksi Hitler ja Mussolini nousivat valtaan demokraattisesti; nyt samat voimat ovat jälleen liikkeellä. Liikkeellä on kuitenkin myös uuden demokratian, ihmiskansan viisauden, tietoisuuden ja vastuullisuuden voima. Tämä voima on yksilöityneen psyyken voima. Se ei löydy puolueista vaan vapaiden, vastuullisten yksilöiden yhdestä ja yhteisestä äänestä ja toiminnasta jakautumattoman kansan, jakautumattoman maapallon, luonnon, mukaanluettuna ihmiseläimen, puolesta.

On aika investoida ihmiseen. Vapaaehtoinen vastuullinen toiminta juuri siellä missä elän, olen ja kommunikoin on tarpeeksi. Jokainen meistä voi olla välittäjäainetta jakautumattoman hyvän puolesta juuri siellä, missä olemme, elämme ja kohtaamme toisia ihmisihmeitä. Yksin ja yhdessä.

Pääsiäinen ei ole alunperin minkään uskonnon juhla, vaan hedelmöitymisen juhla. Sen alkuperäinen viesti on se, että jokin aikaan ja historiaan rajoitettua ihmistä suurempi luovuus, voima, rakkaus tai tietoisuus pyrkii alati hedelmöittämään ihmisen syvimmän olemuksen. Se tapahtuu ikuisesti uutena; yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Jokainen minä olen tämä yksi, ja kaikki on todella kaiken sisältävä kaikki. Tämä on uuden demokratian periaate. Sen toteutus tapahtuu siellä, missä kohtaan sinut, toisen, kuka hyvänsä ja missä hyvänsä oletkin vaeltaessani maailman turuilla ja toreilla.

On aika luoda uusia muotoja, vielä tuntemattomia, mutta yhden oikeudenmukaisuuden, tietoisuuden ja rakkauden periaatteen ohjaamana.

Tehkäämme tästä totta ja todellista, kukin omassa elämässämme, omilla tiluksillamme ja nykyhetkessä, missä se sitten avautuneekin luoden mahdollisuutta suurempaan eheyteen.

Opin jo hyvin nuorena, että tulpan irrotessa veneen pohjasta, minun piti ensimmäisenä laittaa se lujasti uudelleen paikalleen. Sitten tyhjensin jo veneeseen nousseen veden ja jatkoin soutamista. Nykyisin, jos tulppa vahingossa irtoaa ja mieleeni nousee likavettä, tyhjennän mahdollisimman nopeasti mieleni, valutan kuonan alas ja ulos ja annan puhtaan, virvoittavan elinvoiman nostaa veneeni pinnalle.

Näin voin jatkaa soutua selkeänä ja tietoisena, koska tiedän, mihin suuntaan olen kulkemassa.

Retriitin viimeisin aamu

Lauantaiaamu, neljästoista aamu omassa vapaaehtoisessa retriitissäni. 

Vuosien ajan olemme retriiteissämme käyttäneet paljon diadi-nimistä menetelmää. Diadi tarkoittaa kaksi, eli minä ja toinen. On tämä kokemuksen piste, joka olen, ja josta käsin kommunikoin kohtaamalleni toiselle, joka on läsnä minulle eikä reagoi. Sitten hän puolestaan kommunikoi minulle, ja minä kuuntelen, enkä reagoi. Retriiteissä olemme tehneet pitkiä pätkiä näitä harjoituksia jossa kohtaamme ’minä ja toinen’, mutta ilman sosiaalista kanssakäymistä. Tuo harjoitus on eräänlainen kommunikaatioharjoituksen ja meditaation yhdistelmä. Se on voimakas, hieno harjoitus, joka tuo minua enemmän yhteyteen siihen, mitä elämä on, tässä, nyt. 

Herätimme aikanaan osallistujat klo 6 aamulla kellonsoitolla ja aamukutsulla: ”Retriitin kolmas aamu, hyvää huomenta – kanna kysymystä!” Kysymyksen kantaminen ei ole ajattelua vaan pohtimista, jonka avulla erotan todellisen siitä, mikä on vain suhteellisen todellista. 

Kysymys, mitä kannan näinä päivinä omassa retriitissäni on: ”Mitä minä, elämä, olen juuri näin, juuri nyt, ja mikä on tarkoitukseni?” Olen diadissa ajan ja tilan risteyksessä, joka hetki.  Ollessani läsnä hetkessä, tilassa ja tilanteessa kuin tilanteessa, pohtimiseni paljastaa vastuuni ja kykyni vastata tilanteen tarpeeseen ja tarkoitukseen.

Oma tarkoitukseni on ensisijaisesti olla yhteydessä sisäisen tilannetajuni ja kokemukseni välittämään tietoon, että olen elävä olento, tajuissani, juuri sellaisena kuin olen, nyt. Omassa koostumuksessani ei ole vaaran merkkejä nyt, enempää kuin iän ja ajan tuomaa vaivaa ja lepän siitepölyn pieni reaktio silmissä ja nenässä. Olen kiitollinen ollessani näin vaivaton. 

Tiedän, että on lukemattomia toisia, jotka ovat keskellä pandemiaa, jonka vaikutuksilta ja haitoilta pyrin nyt eristämään itseni retriittini avulla ja samalla suojaamaan omaa yhteisöäni.

Palvelen pysymällä terveenä, etten rasita itseäni enkä toisia. Samalla pyrin välittämään tietotaitoa siitä, miten poistaa turhan huolen rasite ihmismielestä, eli omasta mielestäni.

Kannan myös tietoa siitä, miten kriisitilanteen tarkoitus on paljastaa yhteinen tarkoitus palvella jollain tavalla toisiamme, kokonaisuutta. Yhteinen nimi sille on rakkaus elämän jakautumattomaan hyvään, missä hyvänsä tämä tarve ilmenee edessäni.

Edessäni on lautasellinen ohrauunipuuroa voisilmän kera. Se tuoksuu hyvältä, näyttää hyvältä, maistuu hyvältä. Se on hyvää. Vierelläni istuu Iina, joka parasteli ohrapuuroa, kun olin unohtanut, osan, mikä siitä puuttui. Edessäni katson, miten linnut noukkivat siemeniä, oravat hyppivät iloisesti, puut huojuvat verkkaisesti. Siis kaikki on hyvin, nyt.

Olen ja olemme kaikki yhdessä suuren muutosaallon keskellä. Maailma, jonka tunsimme, ei tule olemaan entisensä, kun tämä vallitseva aalto on kulkenut lävitsemme. Vanhojen mallien kuollessa mahdottomuuteensa uusi on jo synnytyskanavassa. Tämän näen ja tiedän, kun seuraan yhteisen pohdinnan tuomia viestejä uusista ideoista, avuliaisuudesta ja alttiudesta palvella yhteistä hyvää.

Sisältäni nousee myös muisto kokemuksestani oman suuren kriisini keskeltä, herätessäni teho-osastolla auto-onnettomuuden jälkeen. Olin ensimmäiseksi kiitollinen siitä, että olin hengissä, mutta heti toiseksi siitä, että osaan yhtyä tilaan mieleni tällä puolen. En ole hätä, huoli, ahdistus – olen elämä kivunkin taustalla. Sitten kolmas syvä kiitollisuus, kun sairaanhoitaja pisti piikin suoneen ja kipu lievittyi. 

Voin olla itse tuo piikki jollekin toiselle nyt. Se on retriitin, eli vetäytymisen tarkoitus. Ja nyt on oikea hetki harjoittaa.

Lisään tähän videolinkin lyhyeen hiljentymisharjoitukseen. Harjoitan jotain tällaista itse päivittäin. Tervetuloa harjoittamaan kanssani.

Lauri

https://youtu.be/6V6lEOkNVhU

Metsänvartija metsän varjeluksessa

Ehkä yksi ensimmäisistä tietoisuuden avautumisen kokemuksesta oman vaellukseni aikana tapahtui kesällä 1964, kun vietin noin neljä kuukautta palovartijana Pohjois-Kanadassa. Olin silloin myös metsänvartija – titteli, jonka olen omaksunut viime aikoinakin vartioidessani, ettei frisbegolf-rataa rakenneta lähimetsääni ilman lupaa täällä Hervannassa.

Viimeisen viikon aikana olen noudattanut tarkkaan ohjetta välttää lähietäisyyttä ihmislajitovereihini. Puut ja muut metsänelävät, niin näkyvät kuin myös näkymättömät, ovat olleet jo pitkään minulle hyvin läheisiä. Heidän luokseen olen löntystellyt läsnäoleskelemaan päivittäin.


Mikä lahja, mikä rauha, mikä rakkaus huokuu lävitseni kaiken tämän elävän voiman läheisyydessä. Olen yhteydessä siihen, mitä rakastan, mistä koostun, elämän omaan voimaan ja luovuuteen, juuri sellaisena kuin olen kunakin hetkenä, juuri siellä missä olen ja kaikki ilmenee. Olen siis yhteydessä elävään elämään – tilassa sisälläni ja sen luonnollisessa peilissä, luomakunnassa.


Eräänä hetkenä tapahtui outo ja hämmentävä siirtymä. Havahduin, heräsin erehtymättömään tietoon ja yhteyteen. En ollutkaan enää metsänvartija vaan metsän varjeluksessa. Pieni osanen luomakuntaa suuren puutarhan keskellä, sen kokonaisuuden keskellä, sen varjelemana.


Vanha Lauri on edelleen vanha, jopa vanheneva, ja samalla pikku pikku Lauri on edelleen pieni osanen suuren suurta ääretöntä tilaa maan ja taivaankaaren välissä.


Jälleen kerran uusi syvenevä tieto, tietoisuuden taajuus, oleellinen tässä ihmiskunnan viimeisimmän kriisin tilanteessa.


Emme näytä oppivan tai poisoppivan ilman kriisien herätyskelloja.


Vanheneva Lauri metsän varjeluksessa.

Vuorovaikutuksessa ja etäläheisyydessä


Miten olla näinä aikoina vuorovaikutuksessa etäläheisyydessä?

Tänään haravoin jo puutarhassa ja näin ensimmäiset kukat nousemassa mullan alta. Oma aikeeni ja tarkoitukseni tällä palstalla, tässä blogissa ja omassa työssäni, on välittää, mitä tiedän lähiympäristö-puutarhani hoitamisesta. Mitä voin tehdä tai olla tekemättä, jotta sekä puutarhani että oma luonnollinen floorani voi niin hyvin kuin mahdollista.

Ensimmäinen lähiympäristöni on aina sisälläni ja aina juuri sitä, mistä koostun nyt. Olen siis psykofyysinen yhtälö massaa eli ainetta ja energiaa eli elinvoimaa, myös toisin kutsuttuna löylyä, chi’tä, pranaa, sisälläni ja ympärilläni, juuri näin, juuri nyt.

Olemme yksilöinä ja maankansana hätätilanteessa. En lainkaan vähättele sen suhteellisen todellisuuden vakavuutta. Nykymaailmamme on keskellä katastrofia, ja kaikki menetämme jotakin, monet ehkä henkensä.

Katastrofi-sanahan alunperin kertoo tilanteestamme. Katastrofi on juoni, joka on tullut tiensä päähän; paluuta menneeseen ei ole. Siis PISTE. 

Juoni ohi, juonittelun aika on ohi. Olemme juonitelleet itsemme ja toisemme uskomuksiin, luuloihin ja suuriin harhoihin. Ilmeisesti viimeisimmät ja vaarallisimmat virukset ovat löytäneet tiensä ihmisen elimistöön muista kuin ihmiseläimistä. Olemme alistaneet muut luomakunnan osat, eläinkunnan, kasvikunnan ja kivikunnan jäsenet palvelemaan omaa ahneuttamme; riistäneet heiltä, kuten myös vähäarvoisemmiksi näkemiltämme muilta toisilta mahdollisuudet luoda ja toteuttaa elämän arvoista elämää omissa luonnollisissa elinympäristöissään.

Selviämme ihmiskuntana tästä pandemiasta ja tätä väistämättä seuraavista tapahtumaketjujen eteemme tuomista muutospaineista. Emme selviä juonesta, johon monet haluavat palata, vaiheeseen ihmisen tietoisuuden evoluutiossa, johon ei tosiasiassa ole paluuta, koska tähänastisen nykyihmisen juoni ei ole palvellut suurempaa tarkoitusta: tietoisen rakkauden, kaiken elävän yhteenkuuluvuuden ja oikeudenmukaisuuden tarkoitusta. Piste.

Toimimme aivan oikein ja vastuullisesti tällä hetkellä pitämällä toisiimme fyysistä etäisyyttä, sillä tämä virus on jo päässyt ihmisen sisään ja siirtyy ihmisestä toiseen valitsematta kohdetta. Luomme kukin parantavaa tilaa sisällämme ja ympärillemme, jotta yhdessä voimme siirtyä eteenpäin.

Muistathan silti, että yhteys elämään on aina ensimmäisenä sisäinen yhteys omaan tilaani, elinvoiman ja eloperäisen aineen yhtälöön tässä kokemuksen pisteessä, nykyhetken tilanteessa. Kantaako tämä koostumus sitten tätä virusta, jotain toista vammaa tai vaivaa oman luonnollisen flooransa lisäksi vai ei, on toisarvoista. Tämä tietoinen yhteys tekee parhaansa parantaakseen osasen palvelemaan kokonaisuutta juuri siellä, missä elämäni tilanteet avautuvat ja sulkeutuvat niiden toisten kanssa, jotka ovat osia puutarhani rihmastosta.

Sota, väkivalta, vihapuhe, koronavirus, huoli, ahdistus ovat kaikki epidemioita, jotka leviävät ihmismielen todellisen tiedonpuutteen, omaan kokemukseen luottamisen puutteen, läsnäolon puutteen, valheiden ja pelottelun virusten avulla omaan koostumukseeni ja kauttani toisille osasille tätä yhtä elävää maaplaneetan plasmaa. 

On vain yksi elämä maan päällä lukemattomissa muodoissa. Nyt on aika tietää, todeta ja todistaa tämä toimimalla tämän yhden elämän puolesta, yksilön, siis minun kauttani, kuka hyvänsä olenkin, sinun hyväksesi, kuka hyvänsä oletkin, ja samalla koko ihmiskunnan ja muiden maaplaneetan osasten tervehtymisen hyväksi.

Oma menetelmäni, eli se metodi, joka olen, on vetäytyä olemisen tilaan sisälläni nyt, syvään yhteyteen silkkaan olemiseen, kuolemaa pelkäämättömään tilaan kuolevaisessa ruumiissani. Tälloin ja tällä lailla yhdyn siihen elävään elämään, joka olen ja epäilemättä tiedän olevani juuri näin, juuri nyt. 

Tätä tietoa sen avautuessa rakastan, siihen yhdyn, sillä rakkaus on yhdistävä voima. Siis yhdyn ja hommiin ryhdyn.

Olen tätä nyt ja olemisen mahtavalla voimalla levitän, välitän yhteyttä elämän parantavaan voimaan itselleni kuin myös hänelle, jolla on omat hoksottimensa hereillä. Olethan hän?

Hoksottimet ovat kuin elävät henkselit: elävän ryhdikästä, tahdikasta, alati muuntuvaa rakennetta, voimaannuttavan rihmaston viimeisintä kuosia, muotia eli muottia omassa psykofyysisessä koostumuksessani. 

Henkseleitään on jokaisen hyvä lempeänlujasti paukutella ajoittain. 

Koska olet jo liittynyt mukaan tähän etäläheisyyden piiriin, niin paukutellaan hoksottihenkselimme yhdessä kevätkuntoon hiljaisesti, hauskuttelemalla lempeästi ja silti tositarkoituksella. Ja aina juuri siellä, missä olen, juuri näin, juuri nyt.

Pelko pois, kiire pois, 
jotta kevättuulet menneen 
talven pölyt puhaltaa 
taivaan tuuliin mielestäni vois.
Sitten selkein kirkkain päin, 
jalat tukevasti maassa, eteenpäin.

Hervannan henkselinpaukuttaja Lauri