Arjen astrologiaa

Juuri eilen illalla
auringonlaskun aikana
kulki kaksi ihmislasta,
aikuista ja silti nuorta
käsi toisen kädessä,
kohti pizzeriaa läheistä,
taivaan rantaa tutkien,
liittoa Jupiterin, Venuksen
sieltä etsien.

Eivät löytyneet ne
pilvisenä iltana
taivaalta tai sen rannalta,
vaikka tarkkaan katsoimme,
taivaankaaren tutkimme
sen alla kulkeissamme.

Mutta pizzauunin loisteessa
capricciosaa ootellessa
katse eläväinen
välillemme syttyi
Jupiter siis Venukseen,
Venus Jupiteriin, yhtyi.

Pizzojamme syödessämme
jatkui sama yhtymä,
sanat soljui lihaksi,
talon viini punainen
rakkauden vereksi
eläväksi myöskin muuttui
ehtoollisella tällä
tavernassa eräässä
lähes typötyhjässä.

Astrologiaa arkipäivän
onkin tämä lukeminen,
yhtymien näkeminen
tavallisen elämän
elävässä maastossa,
ei vain astrokartalla,
henkisillä poluilla
tai kaukaisina valoina
jossain taivaalla.

Aamuisella
kävelylläin leipomoon
hakemaan lahjaa
leivän, tuoreen
jokapäiväisen,
kävelin lähes
sumupilves kotiin
tietä etsien.

Leipä lähes uunituore
edessäni rapeena,
kävelyni sateisilla
sumuisilla kaduilla,
yhteyden hyvään
huomeneen ne luo,
voimaa päivään
kanssa toisten suo,
kulkemaan aina vaan
läpi talon, huoneiden,
tilanteiden kaikkien,
niin kuin kulkee
jokainen ihminen.

Suora, selvä katsastus
päiväni kun avaa saa,
auttaa turhat
höpötykset sulkemaan
pyhiinvaellusta omaa,
yhteistäkin jatkamaan,
askel, hetki,
ikuinen, kerrallaan.

Nuohoojan tarina

Joka-aamuisella
matkallani leipomoon
kohtaan savupiippuja
niin erilaisia ja monia.

Myös piippu kodin
savut uunist ilmaan
tupruttaa,
ja taivaan tuuliin
savu hajoaa.

Uuni polttaa
pellettejä Mefiston,
jotka mukaan nimensä
palaa tulessa niin kuumassa,
ettei juuri mitään jää
saastuttamaan ilmaa,
maata, jäämillään.

Yksi savupiippu yli muiden
huomioni sai,
ja kuvaan tallentui
se mua muistuttain,
miten kauneuden voima
kaiken puhdistaa,
auttaa piippuakin vanhaa
tulla mukaan
tähän tarinaan.

Sillä piippu omani,
nuohoojan myös
musta tekevi,
kun hengittäessäni
hetkeä näin uutta
ulos puhallan sen
edesmenneen,
vanhentuneen
kautta kierroksensa
uunissani omassa
pois polttavan.

Mun päälaeltain ei
kaktus ilmene,
mut latvustoni näkymättömät,
ilmajuureni niin elävät
ne korkeuksiin
myöskin kohoaa
nuuhkimaan,
mikä hetkestä
ain uudesta voi
vanhenevaa uunia
ja piippuani ravita,

auttaa matkaa jatkamaan
ja nuohouksen
sisäisenkin taitoa
tän matkan varrella,
kisälleille toisille ain
tarpeen tullen jakamaan.

Perinne tuo kiltojen
niin monimuotoisten
on seurausta
pyhiinvaellusten lukuisten.

Oppiminen lukemaan
oman vaelluksen tarinaa,
on matka aina uuteen,
usein outoon, kutsuun,
tutkia ja löytää
tarvittava tieto, taito,
ehkä taiteen lahjakin
tämän matkan varrella,
jonkun toisen avulla.

Tuli uunin, nuotion,
jano tiedon taikka taidon
syttyvä on kipinä,
kutsuun rakkauden,
hetkeen elämän
ain yhtymään.

Sen tietää tääkin sälli
liittyessään kisälliksi
kiltaan toisten samanmoisten,
pyhiinvaeltajain työhön
ikuiseen taas ryhtyissään.

Nuohoojakisälli Lorenzo di Scano

 

Kirjurin tervehdys

fullsizeoutput_3e

O sole mio”,
aurinkoni kultainen,
täällä maalla sardojen
tervehdin sua kiittäen,
linnun lauluun, viserrykseen
niin rikkaan raikkaaseen
oman äänenikin
hieman liittäen.

Istun tässä,
alla taivaan kirkkaan,
kirjon pienten pilvien,
päällä kosteuden maan
aamukahviani siemaillen,
päivän askareisiin moniin
jälleen kohta ryhtyen.

Aamuvarhain, vielä
pimeässä menneen yön
olen herännyt, hiljaa
aamun asuun pukeutunut,
läpi huoneen tassutellut,
nurkkaan kirjoittajan astunut
ja suonen sanojen
mä jälleen avannut.

Työ kirjurin on muinainen.
Joukkoon heidän
kutsuu minut Hän,
joka minut, meidät, heidät,
myöskin teidät,
vielä tuntemattomat,
vaellukseen tähän
ikuiseen ja pyhään
yhdistää ja työhön
tähän meidät ryhdistää.

Iltapäivään mennessä
on tuulet
tilan koostumuksen
uusiks monta kertaa
muokanneet,
osaset niin suuret
kuin myös pienen pienet
mukaan kutsuneet.

Saattaa sadepilvet, ukkoset
valon auringonkin peittää,
kirjurille tälle uutta
kirjattavaa heittää,
kun mukaan
vaelluksen muutoksen,
ikuisen,
kutsuu, käskee Hän,
ken kaiken luo,
ja kutsun
tähän leikkiin suureen
joka hiukkaselle suo.

Lauri Aarnen-ja Kaisanpoika Siira
Scano di Monteferrosta.

 

Hyvä, rakas, pieni ihminen

IMG_8061_2

Hyvä, rakas, pieni ihminen,
olento niin iki-ihmeellinen,
käännä huomiosi sisäänpäin,
ja huomaa, katso, tunnista
ilmastosi tila sisäinen.
Havaitse sen liikkeet, aallot,
virrat, sykkeet, myrskyt,
voimat muutoksen, ikuisen,
jatkuvan ja uuteen
aina suuntaavan.

On vastuuni mun ja sun
ja jokahisen ihmisihmeen
tätä luovaa tilaa rakastaa,
sitä siivota ja hoitaa,
sen painetta ja voimaa
tunnistaa,
ja sisältää,
niin sisälläni mun
kuin maailmassa
kanssas sun.

Juuri näin, juuri nyt.

Niin kuin sisällä,
niin myös ulkona
on laki ikuinen, luova,
viisas, tasavertainen,
ja ihmiselle,
tietoisuuteen suuntaavalle,
tarkoitettu kutsuna,
hallinnoida osuuttani
kaikkeudesta
avulla voiman
suurensuuren,
tahdon ikuisen. 

Mistä koostuu älykkyys?

Mistä koostuu älykkyys?

Suoruudesta, selkeydestä,

rohkeudesta nähdä uusi hetki,

näkemänsä, kokemansa välittää,

olla kuulolla ja katsoa, kunnolla

asenteettomana ennalta.

 

Läsnäolosta, hetken keskellä,

levosta ja valppaudesta sen ytimessä,

juurtuneena paikkaan, tilaan,

tilanteeseen juuri niin,

juuri näin, katse suoraan eteenpäin.

 

Pää pystyssä, ilmajuuret

avoinna, korkeuksia kohti

väylänä, välittäjänä

voiman maan ja valon taivaan,

yhtenä, olen minä, yksi, yksilö

yhteydessä toiseen, suureen,

voimaan uuden uuteen.

 

Älykkyys on tuo uusi,

tuntematon toinen, toiseen

yhdistävä Hän!

Onhan hän? Hän on!

 

Näkemäänsä, kuulemaansa,

katsomaansa yhdistää Hän

voiman, katseen, liikkeen,

äänen, laulun – sanat, teot,

yhdistyvät, ryhdistyvät,

voimaantuvat, rikastuvat,

rakastuvat.

 

On läsnä yhdistävä tekijä,

olen osaltani Hän.

On läsnä älykkyyden kenno,

palvelija kerääntyneen kokemuksen,

ihmisihmeen elävän, tätä

lahjaa välittämään valmis

aina uutena, valppaana,

luovana, tästä suuresta

tietoisempana, ehkä

jopa tätä ihmettä

rakastavana, sen rakkaana.

 

Tätä lahjaa yhteistä

on hyvä vaalia, tutkia

ja jakaa, antaa ilmaan,

tilaan, joka tätä kantaa

lailla viserryksen lintujen

tuulen vireiden, hienojen,

tuoksun kevään,

värivivahteiden valon

auringon tai kuun,

kuin myös varjojen

pimeyden, syvän yön.

 

Älykkyys on voima elävä,

kaiken kattava ja terävä

voimaan, valoon nykyhetken

yhdistävä näkijä ja tekijä

voima palveleva saapumista

älykkyyden uuden, suuren,

voiman rakkauden tuulen.

Lauri

IMG_5742

Mitä luen ja mitä tarjoan luettavaksi?

Buenavista ihmekasvi2

Olemme kaikki oppineet lukemaan sekä faktaa että fiktiota. Mutta tajuammeko että luemme myös itseämme, toisiamme, elämää ympärillämme, koko ajan, tiedostamattamme tai tietoisesti?

Luenko sitä, mitä arvostan elämässä? Tarjoanko toisille luettavaksi kokemukseni suodattamaa viisautta, rakkautta, iloa, anteliaisuutta?

Kuinka usein luen eilisen uutisia: kuluneita menneen päivän tarinoita, joissa ei ole ravintoa minulle eikä muille?

Tarjoanko valitusta elämäni vaikeuksista: kivuistani, huolistani, ahdistuksistani, katkeruudestani, tai haluistani johonkin muuhun kuin mitä on, tai mitä olen?

Kerronko tarinaa elämäni todellisuudesta nyt, vai jotakin versiota menneisyydestä? Tai kenties tarjoankin viihdettä, fantasiaa tulevaisuudesta?

Nykyhetken maasto tarjoaa minulle ison skaalan vaihtoehtoja tylsimmästä kirkkaimpaan.

Äidinmaitomme ja oppimamme myötä olemme väistämättä omaksuneet itseemme sarjan uskomuksia, tapoja, tottumuksia, velvollisuuksia. Kukaan ei voi välttää näitä piilotajuisia voimia ennen kuin heräämme niiden raskauttavaan painolastiin.

Vaihtoehtona opituille uskomuksille – sille, mitä minun tai toisten pitäisi tai ei pitäisi olla – on pysyä aitona ja todellisena nykyhetkessä, ilman sanaa ”pitäisi”.

Elämme kukin omaa osuuttamme yhdestä elämästä, yhteisen näkymättömän rihmaston osasena, osana yhteisen maailman jokapäiväistä, haastavaa tanssia. Sen koreografia pyrkii kuitenkin luomaan elämästä eheää, korjaamaan menneisyyden valuvikoja, lievittämään kipua, löytämään sen, mikä on todellista kaiken suhteellisen todellisen keskellä, etsimään neulaa heinäsuovasta.

”Lue minua” on kutsu, joskus myös avunpyyntö tai hätähuuto: ”Näe minut sellaisena kuin todellisuudessa olen, varsinkin silloin kun en sitä itse näe! Kohtaa minut, tutki todellisuutta kanssani, ole kanssani!”

”Lue minua” on kutsu tulla näkyväksi, hetken mahdollisuuteen yhtyväksi voimaksi, muuttumaan ja muuttamaan. Tämän lukutaidon avautuminen yhdistää minut voimaan, joka on rakkauden ja tietoisuuden väline.

Käytämme Lue minua – ryhmissä apuna tarotkorttien moniulotteista symboliaineistoa, joka auttaa meitä löytämään helpommin neulan heinäsuovasta. Käytämme myös sovellettuja versioita ns. diadi-harjoituksesta, joka auttaa meitä pysymään omassa kokemuksessamme, nykyhetkessä, ja kommunikoimaan itsestäni toiselle.

Lopulta lukutaidon oppiminen on yksinkertaista kykyä lukea oman olemukseni, oman ruumiini hienovaraisia viestejä, ilman mielen liikettä, ja lakata epäilemästä omaa kokemustani tässä hetkessä.

 

Paluu nahkoihini – älykkääksi ikihetkessä

Allaoleva kirjoitukseni ajat sitten, vuonna 2001, on yhä ajankohtainen, tai ajaton.

IMG_3257Hiljeneminen, sellaisena kuin itse sitä harjoitan ja opetan, on ensisijaisesti paluuta nahkoihini, omaan elämän täyttämään ruumiiseeni, sen luonnolliseen aistilliseen tilaan. Aistimus on luonnollista ja paljastaa samanaikaisesti tietoisuuden potentiaalisuuden ihmisolennossa, sillä mitä aistin, sitä minun ei tarvitse ajatella. Aistimus on samaan aikaan puhdasta havaintoa, ja se on silkan älykkyyden eli liikkumattoman mielen paljastumista ajattelun ja tunteiden sumun taustalta.

Oman aistillisen ruumiini sisällä – kun olen irtautuneena pinnallisesta, harhailevasta ja alati ajattelevasta ihmisen itsensä luomasta inhimillisestä mielestä – avautuu Jumalan eli Elämän valtakunta, ihmeiden ja totuuden valtakunta. Ja se on siellä nyt, tässä ihmeellisessä ikihetkessä (ikuisessa nykyhetkessä), minun sisälläni.

Älä usko minua, vaan pysähdy tätä tekstiä lukiessasi: sulje silmäsi hetkeksi, vie huomiosi aistimukseen elämästä sisälläsi. Ole sen kanssa, lepää siinä, nyt. Älä ajattele – vain ole.

—————————————————————————-

Kun palaat tämän tekstin pariin, katsohan onko seuraavassa mitään tuttua. Mitä minä aistin, minä olen jo. Tekemättä mitään, etsimättä mitään, odottamatta mitään, vaatimatta mitään, yrittämättä mitään. Tämä puhdas aistimus elämästä vie minut yhteyteen siihen ongelmattomaan hyvään, siihen luonnolliseen elämän sykkeeseen, väreilyyn, aaltoiluun, joka on airut elämästä. Se minä olen tässä hetkessä ja joka hetki.

Tämän aistillisen tilan sisältä avautuu hiljaisuuden tila, joka hetkittäin tai usein pitkäksi hetkien jatkumoksi poistaa minut ajasta, vie minut niin syvälle tähän siunattuun olemisen tilaan, etten ehkä edes ole yhteydessä tuohon aistilliseen osaan itseäni omassa psyykessäni tai ruumiissani. Voisin sanoa, että poistun olemassaolosta ja olen kasvavasti yhtä elämän itsensä kanssa.

Oli miten oli, aina kun irtaudun pinnallisen mieleni harhailevasta ja tarkoituksettomasta ajattelusta, minusta tulee vähän älykkäämpi. Alan havaita ajattelun sijasta. Alan havaita tuon ihmeellisen lahjan, jonka elämä itse on antanut minulle – kyvyn heijastaa elämän todellisuutta sisälläni tässä ikihetkessä. Tämä on hiljenemisen ensisijainen tarkoitus; se sallii minun yhtyä elämän hyvyyteen ja totuuteen sisälläni, havaita se erehtymättömästi, olla se – nyt ja vain nyt.

 

IMG_3186

Ihmisihme keskellä häiriintynyttä maailmaa

 

IMG_5236

Olen ihmisihme keskellä häiriintynyttä maailmaa, meitä usein häiriintyviä ihmisiä, tarkoituksenani hyvä, häiriötön elämä, hetki kerrallaan.

Häiriintynyt häiritsee, sekä itseään että toisia. Häiriötiloja, epäjärjestyksen tilanteita ei voi välttää. Jokin tekijä aina siirtää, muuttaa tasapainon tilaa suuntaan tai toiseen; osaset syntyvät, muuttuvat, kuolevat, kokonaisuus säilyy. Erilaisia ainesosia, energian ja elinvoiman taajuuksia, niin tunnettuja kuin vielä tuntemattomiakin, on lukematon määrä. Niitä on luonnossa, mielessämme, psyykessämme, fysiikassa, kemiassa – minne hyvänsä katsonkin tähän elämän avautuvaan kenttään, sisälleni, tai alati muuttuviin, usein myös vaikeisiin olosuhteisiin ympärilläni. Täällä on jatkuvaa aaltoilua, muutosta, luomista, luopumista, kaikkialla ja kaikessa. Eikä se lopu koskaan. Kuolemattoman elämän avautuminen on ikuista, ja minä olen osanen sitä, niin kuin olet sinäkin, kuka hyvänsä, mikä hyvänsä toinen.

On ihmeellistä, että jokin elämää mahdollistava tasapaino ja järjestys ylipäätään löytyy – ja nykyhetken todellisuudessa se aina löytyy, kytkeytyessäni siihen yksilönä omakohtaisesti, ainoana varteenotettavana osasena tätä elävää, kaikensisältävää kokonaisuutta.

Varteenotettava tarkoittaa sitä, että olen suostuvainen olemaan läsnä, kuulolla, alttiina ja valmiina ottamaan vastaan, mitä tuleman pitää, ja tekemään parhaani sopeutuakseni ja sovittaakseni kaikki liikkuvat palaset eläväksi, häiriöttömäksi yhtälöksi, siellä missä olen. Se tarkoittaa myös sitä, että olen valmiina tähän, yhdessä toisten, tätä tarkoitusta palvelevien osasten kanssa, uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen.

On olemassa voima, elämän voima ja ohjaava älykkyys, jotka luotsaavat kokemukseni myötä avautuvan tietotaitoni kehkeytymistä, sekä näkyvässä että näkymättömässä ulottuvuudessa. Tämä luo omasta elämästäni ja yhteisestä elämästämme elävän tietoisuuden taidetta – bit by bit. Luomme siis yhteydestämme kokonaisuuteen elämisen ja kuolemisen taidetta hetki hetkeltä. Osallistumme siihen osaltamme kukin yksin ja sen kautta väistämättä yhteydessä johonkin toiseen varteenotettavaksi suostuvaan osaseen.Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Olen yksilönä ensisijaisesti vastuussa elämälle itselleen. Elämä itse sisältää kaiken, jokaisen ikuisen alkuhiukkasen. Vastuuni on olla niin paljon kuin mahdollista, ainakin vähän yli puolet ja parhaimmillaan ehkä jopa 80 prosenttia, häiriötön itselleni omassa elävässä palasessani kosmisen ja maallisen elinvoiman ihmeellistä yhtälöä. Näin, ja vain näin, voin olla yhdistävä tekijä tässä lukemattomien ainesosien solusopassa, bittikeitossa.

fullsizeoutput_24edMiten sitten onnistun olemaan häiriötön? Vastaus on liian yksinkertainen ja silti ainoa toimiva ja todellinen menetelmä: päästän irti viimeisimmästä ajatuksestani nyt. Jokainen ajatus on aikaa, ajattelu luo aikaa, yhdistää aikaan, pyörittää aikaa, pohtii aikaa, ahdistuu ajasta ja ajattelusta. Aika ahdistaa ajattelijaa, eikä koskaan saa saaliistaan kiinni. Se on loputon onnettomuuden, häiriöiden oravanpyörä.

Ollessani niin kaikensisältävä kuin mahdollista, juuri sellaisena kuin juuri nyt ilmenen, niin suostuvainen yhtymään tarkoitukseeni olla varteenotettava kuin mahdollista, saan aina, juuri näin, juuri nyt, mahdollisuuden palvella kokonaisuutta itseni kautta, ja myös itseni hyväksi. Teen sen olemalla läsnä nyt, läsnä nykyhetken voimalle, sen ajattomalle todellisuudelle, johon ajatteleva ihmismieli ei koskaan voi yhtyä.

En voi ikinä olla missään muualla kuin täällä, missä olen juuri näin, juuri nyt. Ainoastaan näin ja nyt voin varteenotettavasti osallistua tähän häiriöiden sulattamiseen harmoniaksi ja edesauttamaan tämän metamorfoosin ikuista työtä. Kaikki minussa, kaikki kaikessa, on juuri niin kuin se voi olla juuri nyt.

Näen ja tiedän, miten häiriintynyttä ja häiritsevää vaihetta sekä ihmiskunta, sen osaset, että maaplaneettamme, kosminen kotimme, on läpikäymässä. Vastuuni on vastata siihen omalta osaltani, tilanne tilanteelta, hetki hetkeltä, luomalla uutta luopumalla menneestä, nyt. Se on syntymä-kuoleman ikuisen alkemian ihmeellinen mahdollisuus, suostuessani varteenotettavaksi.

Suostun, sallin, kuuntelen, kuulen, kommunikoin, kerron, välitän tietoni sinulle, toiselle, parhaani mukaan. Se on tarkoitukseni. Mikä on sinun?

Kerro minulle, niin tiedän. Saatamme näin yhdessä luoda avartuvaa, eheyttävää, elävää rihmastoa.

Suunnatkaamme kohti sitä, mikä on eheyttävää ja yhdistävää hyvää, niin omassa tilassamme kuin kohtaamisissamme toisten ihmisihmeitten kanssa.

Hyvää alkavaa vuotta 2019!

Lauri Siirala