Otan rokotteen

Aikeeni on ottaa rokote heti kun kutsun saan, jollei kuolema rokota minua olemassaolon vuoristorataa vastaan ennen sitä.

Tapahtuma, toiminta on aina hetken todellisuus, nyt. Aie edustaa tarkoitusta, suuntaa. Aikeeni ja tarkoitukseni ohjaa toimintaani. Kokemukseni ohjaa aiettani ja tarkoitustani. 

Rokotteet, joita olen saanut useita viimeisen 76:n vuoden aikana, pelastivat mahdollisesti henkeni isorokolta, poliolta ja useilta muilta vitsauksilta. Kaikista rokotuksista huolimatta olen kulkenut kuoleman varjon maaston lävitse tarpeeksi usein, jotta tiedän kuoleman olevan myös osa elämäni kokonaisuutta. Olen ollut jo ruumiini ulkopuolella, joten tiedän, että maallinen majani on vain maja, ei tämä suuri olohuone, joka sisältää sekä elämän että kuoleman.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastaan ensimmäisen aallon tätä virusta, sairastuneet ja joko selviytyneet tai kuolleet. Eloon toistaiseksi jääneet eivät soisi kokemusta koronaviruksesta kenellekään toiselle. 

Kaikki edesmenneet ovat saaneet rokotuksen olemassaolon jakautuneisuutta vastaan. Monet kuoleman luokse jo matkanneet ovat tulleet luokseni juuri oikeina hetkinä muistuttamaan minua kuoleman totuudesta, siis siitä, että vain muoto, vain aika, vain pelko, kuolee. 

Elämä itse, rakkaus ja muut todelliset ulottuvuudet ovat kuolematonta, aineetonta pääomaa. Sitä suodatan kulkiessani olemassaolon lävitse omalla pyhiinvaelluksellani nykyhetken todellisuuteen.

Kaikessa olemassaolon piirissä on aina riskitekijänsä; mikään ei ole varmaa, luotettavaa, paitsi tämä hetki, juuri sellaisena kuin tämä on nyt, ja sellaisena kuin minä olen juuri näin, juuri nyt. Oman kokemukseni tulee ohjata kulkuani. En tiedä, mikä on kenelläkään toiselle oikein. Teen mitä teen. Vastaan hetken ja tilanteen haasteisiin omalla vastuullani. Vastaukseni on vastuuni ja palaa luokseni uudelleen ja uudelleen tarkentamaan kulkuani. Pyrin maksimoimaan sen, mikä yhdistää minut jakautumattomaan yksinkertaiseen, todelliseen hyvään, ilman vastakohtaa. Ollessani tässä yhteydessä, olemiseni kutsuu mukaan myös toisen. Kokemukseni kertoo mikä on vastuuni ja vastaukseni, kun katson hetken, tilan ja tilanteen kokonaisuutta havaitsemieni tosiseikkojen ja kokemukseeni kerääntyneen tiedon valossa. 

En kuuntele vainoharhaisia salaliittoteorioita – en omassa mielessäni, muiden mielipiteissä, uskomuksissa enkä somen lööpeissä. Nykyihmisen mieli on pakkomielteinen, vainoharhainen, ahneen ja pelkäävän ihmisen keksintö, jonka aika on minulle ohi. Respondeo, ergo sum – ei cogito ergo sum. Kaikelle on aikansa, nykyihmisen mieli on palamassa poroksi omien turhuuksiensa roviolla. Uusi ihminen, selkeämpi, suorempi, luovempi ja rakastavampi on jo synnytyskanavassa. Olet hän, olethan. Ole! Olé!

Teen mitä teen. En voi kertoa toiselle miten toimia. Voin ehdottaa, varsinkin jos joku sitä kysyy. Moni on kysynyt minulta, otanko rokotteen. Olen toistaiseksi vastannut kyllä, aikeeni on.  

Älä kuitenkaan usko minua. Totuus elämästä, kuten myös kuolemasta, on uskomatonta. Kaikki uskominen sumentaa nykyhetken elävää kosmista voimaa ja Maa-äitimme luovaa elinvoimaa. Kuuntele oman kokemuksesi ääntä. 

Oma aikeeni on myös varmistaa, etten tahattomasti tartuta ketään toista, paitsi sillä, mikä on todellista. Rakkaus on näistä todellisista todellisinta, rakkaus rakkauteen itseensä, siihen kuolemattomaan elämään, jonka osanen olen, samoin kuin sinä, jos ja kun tämän tiedät. Sen tartunnan otan vastaan ja laitan jakeluun aina, kun se tielleni tulee. Ja rakkaus aina tulee, ollessani tyhjä muusta, turhasta ja turhauttavasta.

Ainoa jäämäni rokotepelosta juontaa kansakouluaikaani Tuusulassa noin vuonna 1950. Oli vain yksi neula, joka tarvitsi keittää rokotusten välissä. Sukunimeni alkaa S kirjaimella. Ennen minua jonossa olivat kaikki A:sta S:ään. Parku oli suuri! Mutta soon kaikki menneisyyttä! Pelko pois, jotta tilaa elämälle ois!

Nyt elän täällä elämäntäyteisen metsän reunalla ja saan ihan oman piikin Hervannassa, kun vuoroni tulee, jos silloin hengissä vielä olen. Hengestä en luovu. Olen henki+lö. Lö on olemassaolon lööppikamaa. Henki on mitä olen, elämän kuolematon hiukkanen kuolevaisessa muodossa, toistaiseksi.

Ehkä nähdään terveysasemalla, turvaetäisyydellä ja maski päällä mutta muuten ihan yhtä tyhjän kanssa.

Siis ota tai jätä. Ei jälkipyykkiä.
Elämä liikkuu eteenpäin. 
Minä myös, tuli mikä tuli.
Tuli tulee. Se polttaa turhan
pois, jotta tietoinen elämä jatkua vois.

Lauri valmiina piikkiin

P.S.
Pelko pois, älä silti usko minua. Kokeile. Pelon poisto on mahdollista, jopa yksinkertaista. Kerron lisää tästä kaikesta tulevassa kirjassani ”Pyhiinvaellus nykyhetkeen – juuri näin, juuri nyt” (Basam Books). Julkaisu vuoden sisällä. Ennen sitä ja sen lisäksi kurssikalenterini kertoo seuraavista kujeistani. Tervetuloa seuraavaksi maalis-zetriittiin 6.3. Myös Pääsiäisen aikaan järjestän zoom-retriitin, josta lisää pian.

Reikiä aineesta tilaan

Lumihiutaleet ovat auttaneet minua näkemään, huomaamaan ja havaitsemaan aivan uuden maisemakudoksen, jossa on yhä enemmän tilaa ja vähemmän ainetta. Näiden helmikuun ihmeellisten puuterilumipäivien antia on ollut se, että voin nähdä ja kokea, miten tila syntyy, ja miten siitä avautuu ja avartuu lisää tilaa. Maailmasta tulee todellisuudessa maan ja ilman uusi yhtälö: vähemmän ainetta, enemmän tilaa.

Tilan ja aineen yhtälössä on valtava määrä uutta elinvoimaa, hiukkasten tanssia, joka kulkee vaivatta muodonmuutostaan kiinteän ja vähemmän kiinteän välimaastossa. 

Tiukkapipo muuttuu harsohatuksi, ihon pinta huokoiseksi, hienonhienoksi hengittäväksi pinnaksi, joka yhdistää sisäisen ja ulkoisen tilan aineen ja elinvoiman yhtälöksi. Maa ja ilma, aine ja elinvoima tilassa yhtyvät evoluution painekentässä, omassa ruumispsyykessäni, uudeksi ihmisihmeeksi.

Tämä on reikien syntyä, rei’itystä, jonka avulla lävistän vanhojen aikansa eläneiden uskomusten, tapojen ja tottumusten tiukkapipoiset vanhat myssyt, kuosit ja vaatekerrat. Siten lapsen kaltaisena näen aivan uudella tavalla, ettei keisarilla tarvitse olla mitään uusia vaatteita.

Huokosia täynnä oleva, elämän henkeä hengittävä, elämän täyttämän ruumiini henki huokuu aineeni lävitse tilaan, maa-ilmaan. Se huokuu sinne luomaan sellaista uutta tietoisuuden taajuutta, jota maailma eniten kaipaa; elävää, tietoista rakkautta, yhteyttä rakkauden kaiken yhdistävään voimaan.

Reikien luominen on todellisuudessa yksinkertaista. Lapset osaavat sen hyvin ennen kuin menettävät yhteyden olemassaolon, vanhan maailmamme pukiessa heidät (siis meidät) nykyaikaisen tiukkoihin pukuihin, joissa ei ole tarpeeksi reikiä.

Tervetuloa puhaltamaan ja hengittämään reikiä kanssani omiin vanhoihin vaatekertoihisi! Saatat paljastaa itsestäsi sen hengittävän kerroksen, joka yhdistää toisiinsa aineen ja tilan, maan ja ilman, yhdistää toisistaan erilliset. 

Luomme rei’ittämällä vähitellen uutta maailmaa vanhoista aineksista.

Lauri

P.S. Seuraavaksi rei’ittelemme Zoom-illassamme lauantaina 13.2. ja Maalis-Zetriitissä (zoom-retriitissä) 6.3.

Tää on tätä!

Respondeo ergo sum – Vastaan, siksi olen 

Kaikki alkaa havahtumisesta siihen, että minä olen. Kun olen yhteydessä olemiseen, tästä olemisen havainnosta käsin nousee spontaanisti vastaus tilanteeseen, jos tilanteen tarve on, että vastaan siihen muulla kuin olemisella. Kun olen mitä olen, olen yhteydessä siihen, mikä on hetken ja tilanteen todellisuus, kunhan poistan välistä ajattelevan, aikaa luovan mieleni. Aika ei ole koskaan suora vastaus; suora vastaus on liike, ääni, katse tai jokin muu toiminta, joka heijastaa tilanteen tarvetta.

Kun olen harmoniassa olemisen kanssa, oleminen sinänsä on jo elävä vastaus, joka heijastaa sitä, että voin vain olla tässä, minun ei tarvitse reagoida – kaikki hyvin juuri näin, juuri nyt. Mikä hyvänsä tilanne onkin, oleminen on stabilisoiva, rauhaa ja selkeyttä tuova vastaus. Kun olemukseni vastaa toimimalla, se palvelee tilanteen tarvetta, suostuen muuttumaan johonkin suuntaan, sillä kaikki muuttuu koko ajan. Kun olen harmoniassa sisälläni sen kanssa, mitä kokemukseni kertoo, olemiseni tarjoaa tilanteelle harmonisoivan vaikutteen, josta syntyy aina jotain uutta. 

Tämä elävä palanen maata, joka olen, liikkuu suurten lainalaisuuksien voimakentissä koko ajan. Olen alkuhiukkanen potentiaalista tietoisuutta ja osa evoluutiota. Oma psykofyysinen koostumukseni on sormenjälki elämä-kuoleman yhtälöstä, se on työsarkani maan päällä. Se paljastuu hetki hetkeltä vastauksestani siihen kutsuun, jonka saan sisältäni ja ulkoapäin. Ja koko luomakunta vastaa koko ajan, vain olemalla, tai sillä mitä tapahtuu. Maailmassamme on paljon kauneutta mutta myös paljon kauheutta. 

Työni tarkoitus on auttaa jokaista löytämään se ydin ja voima, joka yhdistää minut tarkoitukseeni olla juuri tätä, mitä olen, ja vastata tästä käsin mihin hyvänsä hetkeen ja tilanteeseen nykyhetkessä. Se on myös tilaisuus minulle aina uuteen vastaukseen niin, että en ainoastaan kertaa robottimaista reaktiivisuutta itsessäni. Siirryn yhä enemmän palvelemaan tietoisuuden tarkoitusta, jossa tiedän oman tarkoitukseni ja tottelen sitä. Sillä kun olen tietoinen tarkoituksestani, voin elää tarkoitustani joka hetki. 

Ja kun otan vastuun vastauksestani, löydän sisälläni aina sen tilan, joka yhdistää minut kokonaisuuteen, joka puolestaan elävöittää minut ja mahdollisesti jokaisen toisen hiukkasen. Se on resonointia: niin metsä vastaa kun metsään huudetaan. Metsä vastaa koko ajan, tämä kokonaisuus ja sen jokainen osanen vastaa omalla kyvyllään ja tarpeellaan löytää yhteys siihen tietoon, että kaikki olemme yhtä, kaikki olemme elämää. Me tanssimme muodon ja muodottoman, elämän ja kuoleman muutoskentässä, josta meidän on tarkoitus suodattaa lisäarvoa. Sen lisäarvon nimi on nähdäkseni rakkaus. Näen yhä enemmän, että elämämme täällä on jatkuvasti muuntuva rakkaustarina, jossa uusi vivahde rakkautta aina syntyy. Ja muutoksen hetket pyrkivät luomaan mahdollisuuden sille, että jotain uutta ja todellista paljastuu, tulee näkyväksi, tietoiseksi.

Tulemme tänäkin vuonna tutkimaan yhdessä olemisen taajuuksia, sillä oleminen on avain tietoisempaan elämään; siihen, että osaan olla ilman jatkuvaa mielen liikettä, joka luo aikaa ja vie minut pois nykyhetkestä. Heti kun astun pois ajatusmyllystä, joka ihmismieli on, hetken todellisuus avautuu minulle yhä enemmän. Jos voin hypätä pois tästä oravanpyörästä nyt, kaikki elävä liikkuu, säteilee tai elävöittää minua sisälläni, ja ajan jana pysähtyy, mutta elämän vana yhä kuhisee. Mieleni ei liiku ja havaintokykyni herää toiseen todellisuuteen, jota jollain taajuudella voisi kutsua rakastumiseksi tai kuolemaksi. Jokin mennyt minussa romahtaa ja se onkin eräänlainen kuolema, kun tajuan, että jokin vanha kuvio, tottumus tai uskomus minusta haihtuu. Uskomukset sulkevat pois mahdollisuuksia, ne vievät minut pois tämän hetken mahdollisuudesta olla väylä, portti tai avain, joka avaa uuden vielä tuntemattoman oven. 

Olemisen tila on jakautumatonta hyvää, jolla ei ole vastakohtaa. Se on suomalaista zeniä: tää on tätä, nyt. Ja kun tää on täysin vain just tätä, eikä minussa ole mitään vasta-lausetta, mieli-pidettä, odotusta, vaatimusta mihinkään muuhun, niin tämä tila avartuu, haihtuu ja aine muuttuu energiaksi, elinvoimaksi. Löydän ajattoman ulottuvuuden, ja kiitän.

Kevätkauden aikana teemme sarjan harjoituksia, jotka syntyvät hetkessä, ja niihin linkittyy jokaisen oma kokemus. Lopulta kohtaamisemme on vuorovaikutusta kaikkien osasten välillä, ja jokainen, joka on mukana ja läsnä, tuo yhteiseen tilaan oman ulottuvuutensa. Katsomme yhdessä miten metsä vastaa, kun siihen huudetaan. 

Työni ei ole minkään tietyn menetelmän opettamista vaan elävän vanan seuraamista. Jokainen seuraa tätä vanaa omalla elävällä taajuudellaan. Havainnoimme myös siitä, minkälaisia vastauksia tästä elävästä vanasta nousee, mitä tarkoittaa ’nyhjästä tyhjästä’. Mitä enemmän tyhjennämme yhteistä tilaa menneisyydestä, pelosta, ahdistuksesta, tuosta tyhentyvästä tilasta nousee jotain, jota voisi kutsua tietoisuustaiteeksi. 

Tämä on luopumisen ja luomisen työtä; luomme uusia yhteyksiä ja luovumme vanhoista. Kyse on lopulta elinkautisesta harjoituksesta. Sen aikana nousee myös ääntä, sanoja, liikettä, vastauksia. Hiljennymme yhdessä, mutta lähetämme myös katseemme siihen ihmeelliseen moderniin tilaan, minkä nettiyhteys mahdollistaa. Ja kun lähetämme sen tähän tilaan emmekä mihinkään kuvitteelliseen vempeleeseen, niin tämä tila, sisäinen rihmasto ja yhteys, inner-net, tekee sen olennaisen työn ja kone on sille vain väline.  Inner-net on ollut olemassa jo paljon ennen internetiä, vaikka annamme usein enemmän todellisuutta sille kuin sisäiselle yhteydelle.

Osana tämän pandemian aikaa meillä on mahdollisuus nähdä, havaita ja vastata jollain uudella tavalla ja taajuudella siihen, mikä on mahdollista. Vaikka näennäisesti olemme etäällä toisistamme, olemme silti yhteydessä johonkin, joka yhdistää meidät, yhdistää kaiken.

Tervetuloa siis mukaan kevään tilaisuuksiini zoomilla tai tapaamaan minua yksityisesti, joko nokitusten turvaetäisyydellä Tampereella tai etäyhteydellä. Ja hyvällä onnella myös jossain vaiheessa taas yhteisissä viihtyisissä tiloissa ja paikoissa järjestettävissä tapahtumissa.

Lauri Siirala

Uudenvuoden tervehdys

Hyvää alkanutta vuotta 2021!

Muinaiset kreikkalaiset asettivat tienristeyksiin kiviröykkiöiden päälle valkosipuleita. Allium sativum on verraton lääkeyrtti, sillä se pitää ihmissudet ja pahat henget loitolla. Hekate puolestaan oli villin luonnon ja synnytyksen jumalatar tälle muinaiselle kansalle.

Olemme tällä hetkellä tienristeyksessä. Villi luonto kutsuu meitä rohkeuteen elää, olla elävä ja elävöittää jokapäiväistä elämäämme luonnon kaltaiseksi, elämän yksinkertaiseksi hyväksi. Synnyttäkäämme uusi ihminen, sillä häntä täällä kaipaamme. Minä voin olla hän, ja sinä voit olla hän. Synnytys on jo käynnissä, ja vanhan kuolema aina edeltää uuden syntymää.

Loppiaisena pidämme pienen retriitin tästä mahdollisuudesta ja valkosipulin hengen suojeluksesta käsin. Ehdit vielä ilmoittautua mukaan, jos kiinnostaa. Kokoonnumme tämän aikakauden uudella väylällä, Zoom-etäyhteydellä. Teemme päivän aikana kolme pientä harjoitussessiota, jotka toimivat rokotuksena aikaa vastaan, astumalla nykyhetkeen, kukin yksin ja kaikki yhdessä, yhteisellä aikeella tukea pyhän yksinkertaisuuden onnistunutta syntymistä. Sillä Loppiainen tarkoittaa jonkin loppua, jotta Uusi voi saada mahdollisuuden syntyä, juuri näin, juuri nyt. 

Omassa puutarhassamme lumen alla lämpöhaudassa muhii kolme riviä valkosipulia. Ne ovat kolmea eri lajiketta, joista jokaisella on oma voimansa. Tammikuun ensimmäisenä 2021, siis tänään, tuosta haudasta nouseekin Allium sativumin henki, luomakunnan elävä kruunukupla, elävöittämään tämän alueen villin luonnon kaikkia edustajia yhteisellä hyvällä. Oravat ovat jo nyökänneet suostumuksensa, talon väki, tintit ja naapuri yhtä lailla. Metsähiirikin jätti oman puumerkkinsä. 

Tähän intiimiin kuplaan saa astua jokainen, joka muistaa suostua yhtymään nykyhetken jakautumattomaan hyvään. Hymy riittää, ja valkosipuli kiittää.

Uuden vuoden puutarhuri
Lauri Silva

Elävöityvä elävöittäjä

Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.

Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.

Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.

Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.

Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.

Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.

Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.

Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.

Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.

Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?

Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.

Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.

Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.

Lauri

Suostunko olemaan zen?

Suostunko olemaan? Suostunko elämään? Suostunko kuolemaan? 

Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.

Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta. 

Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa. 

Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutio kauttani eteenpäin kuljettaa. 

Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse. 

Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta. 

Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?

Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä. 

Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt. 

Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä. 


Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös ensi sunnuntain 8.11. Nykyhetken voima – illassa klo 16-19. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.

Voin tutkia sitä myös kahden kanssasi, jos haluat tavata minua yksityisesti joko kotonani Tampereella tai videoyhteyden välityksellä. Yksityisajan voit varata: info@laurisiirala.fi tai 045 671 1303.

Lauri

Seuraa sitä, mikä on uutta

Joka hetkessä on kysymys mahdollisuuksista, joko uusista tai vanhoista. Jokainen hetki on mahdollisuuksien hetki. Tarjolla on koko ajan se, mikä on uutta ja vielä tuntematonta tai sitten kaikkien vanhojen mahdollisuuksien kertauma. Ei vanhassa mitään vikaa ole. Siitähän uusi syntyy. Uusi syntyy osittain vanhasta, ja kuolema vanhalle on aina uudeksisyntymisen merkki.

Olen juuri katsomassa tätä ihmeellistä tilaa ja tilannetta omassa vanhenevassa mutta yhä elävässä ruumiissani. Vietän useita hetkiä päivässä virittämässä instrumenttiani, ruumistani, uuteen, elävämpään taajuteen. Yhteyteni todelliseen, elävään, ongelmattomaan katkeilee kuitenkin ajoittain samalla tavoin kuin ajoittain katkeilevat kentät meille niin rakkaissa tekoälylaitteissa.

Yhteys todelliseen maastoon ja vain suhteellisen todellisen kenttään tulee ja menee.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki totuudellinen aina on. Avautuminen uudelle elinvoimalle tapahtuu tietoisesti aina, kun olen läsnä tässä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin vanhoille raiteille.

Huomaan nykyisen pandemiamme epävarmuuden ja muuttuvien ohjeiden keskellä, miten elämme radikaalin epävarmuuden aikaa. Oma työni, niin sisälläni kuin ihmisten parissa on avautunut taas jollekin
uudelle taajuudelle ja ulottuvuudelle tilanteen sitä vaatiessa. Näen uusia mahdollisuuksia ja lähden kokeilemaan niitä, missä ne sitten ilmenevätkin.

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen.

Olen jo vuosikymmeniä todennut, miten intensiivisten retriittien, meditaatiokokemusten tai minkä hyvänsä vahvan ja elävän kokemuksen jälkeen paluu maailman arkeen on usein kuin vaeltamista märässä savisessa pellossa.

Maailman ja jokapäiväisen elämämme nurjien puolien, kiireen, huolen, riitelyn, valituksen, negatiivisuuden, ahdistuksen ja muiden Pandoran laatikosta nousevien vitsausten seuraus on siirtää minut elämisen tahmeampaan taajuuteen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä välttää ja jollain uudemmalla tiedon ulottuvuudella vastuuni on tietoisesti kestää, sietää ja hallinnoida sitä omassa sisäisessä tilassani. Vastuuni on samalla myös löytää uusia elivoiman tiehyitä, luovia voimia ja rakenteita ohjaamaan tietäni, ja yhteistä tietämme, vapauteen sisäisistä taakoista, kulkemalla avaramman, syvemmän tiedon, taidon ja taiteen väyliä tässä elävässä metodissa, joka minä – jokainen minä – olen.

Huomaan näinä päivinä ottavani enemmän aikaa pysähtymiseen, hiljentymiseen jonkin todellisen ääreen. Teen chi kung-liikkeitäni sekä erillisinä harjoituksina että myös pestessäni tiskejä, kävellessäni tai jopa istuessani. Vietän aikaa kuunnellen, katsastaen puutarhamme kuhisevaa elämää, jutustellen tämän elämän kanssa, joskus laulaen. Kauneus on minulle lähellä rakkautta, ja elävä, luonnon oma muuntuva näyteikkuna on aina edessäni, kutsuen minua yhteyteen.

Tuon oman työni piiriin jotain siitä uudesta, jota maiskuttelen, ja jaan sen toisten kanssa havainnoiden löytyykö sille resonanssia. Lepään paljon. Huomaan, että voin kokeilla jatkuvasti jotain uutta, mikä virkistää ja ilahduttaa minua suuresti. Herääminen henkiin, uuteen, ja henkeen, on aina kokemus rakastumisesta; rakastanhan tätä elävää jotakin, joka minut elävöittää ja josta riittää naapurillekin. Naapureista kun ei koskaan ole
puutetta elämän puutarhassa!

Joskus tämä uudelleenvirittäytymisen vaihe saattaa puolestaan ilmetä flunssan kaltaisina oireina, määrittelemättöminä kipuina tai vain suruna tai kyynelinä, joilla ei ole mitään erityistä syytä.

Kaikki menee ohi, muuttuu, antaa aina uuden mahdollisuuden olla tässä elävän elämän, puhtaan havainnon ja lukemattomien mahdollisuuksien kentässä, tutkien niitä koreografioita, jotka kutsuvat minua liittymään johonkin uuteen tanssiin. Tanssiminen, hyppelehtiminen, hymyileminen, iloitseminen, ollen samalla tietoinen turvaetäisyyksistä, on myös hyvä tietoisuusharjoitus.

Ollessani läsnä avartuvalle aistimukselleni ja yhä selkeämmälle havainnon tilalle olen kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujeni seuraavia nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Todistuksena tästä sain vuosia sitten esimerkin syksyisellä aamutorilla. Kävelin perunamieheni luo ostamaan pottuja, ja samalla vaihdoimme kuulumisia. Hän käytti sanaa, jota en ollut koskaan kuullut, puhuen siitä, miten vaikka oli satanut kaatamalla osan päivää, hänen ”perunannostoaan ei häirinnyt pieni suhju”.

Tuo uusi sana maistui suussani niin hyvältä. Hymyilin koko matkan kotiin kertomaan suhjusta Iinalle.

Se oli minulle merkki uudesta. Elämä jakelee niitä merkkejä anteliaasti sille, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla ja kyky ottaa vaarin, miten toimia erilaisten suhjujen keskellä. Oma suhjumme näinä päivinä on ilmiselvä. Koronapandemian keskellä virustartunnan riski on varteenotettava tekijä, joka vaatii myös uutta läsnäoloa, etäisyyttä toisiin jokapäiväisen elämän kaikilla näyttämöillä. Vallitseva tilanne on oivallinen tietoisuustaitohaaste ja -harjoitus! Pandemian suhju vaatii tarkkaa kulkua, jotta voimme korjata yhteisen elämämme hyvää satoa ja jakaa siitä toisillemme.

Lauri

Keskus ja periferia

Minussa on keskus. Keskelläni, ytimessäni ja syvimmässäni olen, mitä olen. Tuosta keskuksesta nousee jatkuvasti elämän ehtymättömän hyvän – luovuuden, ilon, rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja totuudellisuuden – impulsseja.

Nämä elivoiman impulssit joutuvat joskus kulkemaan kujanjuoksun monien haasteellisten psyykkisten maastojen kautta periferiaani, ruumiini äärirajoille, ihoni pintaan ja keskelle toisia ympärilläni olevia elämänmuotoja, olentoja, ihmisiä.

Olemisestani kumpuaa elinvoimaa, virtaa, voimaa. Siitä muodostuu myös toimintani; se mitä ja miten viestitän ja miten olen yhteydessä ympärilläni olevaan.

Tähän liittyy kysymys: miten osaan olla eksymättä?

Suuren osan aikaa kaikki sujuukin ehkä mutkattomasti. Onnistun olemaan mitä olen, tekemään mitä teen ja viheltelen, hymyilen, nautin elämästäni ja toisten vastakaiusta olemiselleni ja tekemiselleni. Elämä on hyvää, ja olen siihen yhteydessä kiitollisena, mutkattomana, ongelmattomana.

Joskus matkalla ytimestäni reunamille, keskustastani periferiaan, tapahtuu kuitenkin jotain aivan muuta kuin syvimmän tarkoitukseni ja impulssini toteutuminen. Elinvoimaani, virtaani tai aikeeseeni ilmestyy loisolioita, ryökäleitä, kaappaajia, jotka vääristävät sen, minkä kuuluisi olla suoraa ja yksinkertaista.

Viestini ei ole enää suora ja selkeä. Tarkoitukseni tai aikeeni sumentuu. Sanani ja tekoni mutkistuvat. Sanon ehkä sammakoita. En enää näe selkeästi. Koen, etten tule kuulluksi, loukkaannun tai muutun epävarmaksi.

Opin vääriä reittejä keskuksestani periferiaan. Ja nuo väärät reitit muuttuvat tavoiksi, tottumuksiksi, identiteeteiksi, joihin uskon, vaikka näen ja koen niiden vääristyneisyyden jokapäiväisen elämäni tapahtumissa.

Hyvä uutinen on se, että keskukseni, ytimeni ei kuitenkaan koskaan katoa. Olen nimittäin kotoisin ulottuvuudesta, jota olemassaolo ei voi ehdollistaa. Tulen elämän itsensä ytimestä, jossa olen yhtä elämän kanssa, olen elämä, nyt.

Matka ytimestäni periferiaan ja takaisin on kuitenkin elinkautinen. Se on alkanut jo, ja koko elämäni ajan olen paluumatkalla kotia kohti. Suuren osan ajasta olenkin jo kotonani, ytimessäni, luonnollisesti; kun en epäile, en toivo, en usko vaan ainoastaan yksinkertaisesti olen mitä olen, siellä missä olen, ilman ajatuksia. Mutta kun lisäksi yhä tietoisemmin harjoitan tätä kulkemista, eksyn matkallani aina vain harvemmin. Kulunohjaaja omassa elävässä instrumentissani, omassa ihmeellisessä ruumispsyykessäni, auttaa minua navigoimaan matkaani yhä selkeämmin.

Työ on yksinkertaista, eikä epäonnistumista ole. On vain lisääntyvää onnistumista, vaikka minun täytyykin poisoppia vanhasta uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen!

Kullekin meistä on räätälöity oma reittinsä, sen mutkat ja matkat. Meidän jokaisen tulee navigoida oma matkamme, ja auttajia löytyy jokaiselle. Olen itse sekä auttaja että autettava, kumpaakin vuorollani, hetken ja tilanteen ohjaamana. Elämä itse on valtava, mahtava ja loputon muuntaja. Oma elimistöni on rakennettu ja ja rakentuu, päivittyy, muuntuu jatkuvasti vastaanottamaan uutta ja päästämään irti vanhasta.

Aikeeni on harjoittaa ja olla yhteydessä ytimeeni, sen voimaan. Energiani seuraa aiettani ja ruumiini seuraa energiaani.

Tervetuloa mukaan harjoittamaan kanssani ensi sunnuntai-iltana zoomilla ja kuukauden kuluttua Labbnäsissa. Tilaa on vielä muutamalle osallistujalle ja earlybird-hinta on voimassa heinäkuun 1. päivään asti.

Lauri

Jos koet kutsua lähteä tutkimaan omaa elävää voimakenttääsi, tervetuloa mukaan retriittiimme Elävä palanen maata, Kemiönsaarella, Labbnäsissa 23.-26.7.

Hiljentyminen olemisen tilaan ja siitä avautuva yhteys, sekä tuon yhteyden välittäminen toisille ja toisten kanssa luovat viikonloppumme perustan.. Erilaisten yksinkertaisten harjoitusten ja keskinäisen vuorovaikutuksen avulla meillä on mahdollisuus avata tätä luonnollista yhteyttä ytimeemme ja karsia pois turhaa. Päivien ohjelmaan kuuluvat myös järvi, rannat, sauna, isot nurmikentät ja Labbnäsin herkulliset ateriat. Tilaa on riittävästi sekä yhdessäololle että yksinololle. Huolehdimme yhdessä turvaväleistä ja hygieniasta, ja Labbnäs pitää hyvän huolen siisteydestä ja viihtyvyydestämme.

Miehen mieli

Puhuin taannoin Viljami Lehtosen podcast-haastattelussa muun muassa elämän havahtumisista, käännekohdista, merkittävistä kohtaamisista sekä monista muista (miehen) elämän tärkeistä kysymyksistä.

Haastattelu tehtiin 8.5.2020

ORA ET LABORA II – rukoile ja työtä tee

Löysin taannoin oman aikamme torilta, kasvokirjasta, jossa emme tapaa enää kasvottain niin kuin aiemmilla toreilla ja turuilla, viikon suosituimman puheenaiheen aidoista ja vale-työprofiileista. Tämähän kirvoitti minua katsomaan aika syvälle tähän ansiotyön aiheeseen. Oivalsin sitten yövuorossani monia teemoja, joita lähdin seuraamaan.

Yöllä lävitseni kulki oman työkokemukseni vana ja aikajana. Jokainen työ myös linkitti minut johonkin aikaan, paikkaan, tilaan ja tilanteeseen, joissa olen kohdannut minulle merkittäviä toisia. Jokainen niistä myös näytti, mitä olin saanut, antanut, oppinut sekä mistä olin myös poisoppinut. 

Maatessani näin ylläni tähtitaivaan, jossa vilkkui lukemattomia tähtiä ‘egyptiläisen Nuit-jumalattaren iholla’, suuren taivaankaaren pinnalla. Jokainen niistä tähdistä edustaa minulle jotain toista, sinua, häntä, jonka kautta olen saanut nivoutua tähän suureen voimaan ja elävään kokonaisuuteen. Tuona yönä koin myös oman koostumukseni tummana, virtaavana, laavana, täynnä kuhisevaa ja mieletöntä elämän virtaa, rakkauden voimakasta lemmenjokea.

Olen elämässäni tavannut, kohdannut, ihastunut, vihastunut, lähestynyt, etääntynyt, rakastunut ja liittynyt lukemattomiin osiin ihmiskunnan rihmastoa ja sen toimintoja työkokemukseni kautta. Minut on kutsuttu, valittu, värvätty, erotettu, otettu mukaan, syrjitty, haastettu, kannustettu, häpäisty, lannistettu, palkittu, parjattu, ylennetty, alennettu. 

Voi mikä rikas kokemuksen kirjo elämäni onkaan!

Nykyiseltä aitiopaikaltani näen, miten kaikki mitä olen tehnyt, jättänyt tekemättä, kokenut, jättänyt kokematta on osa tätä vanhaa viestiä: ora et labora, rukoile ja työtä tee. Se kattaa kaiken.

Minun kielelläni rukous on avunpyyntöä ja kiitosta. Aivan kuten rukoilivat vanhan kansan ihmiset, siis me aiemmassa ihmiskunnan kehitysvaiheessa, kun pyysimme eli pyydystimme jokapäiväistä leipäämme luonnon, metsän, maameren ja ilman tarjoamasta annista, muiden jäsenten suostumuksella. Saadessamme saaliin me kiitimme niitä maan olentoja, jotka suostuivat meitä ruokkimaan uhraamalla itsensä. Me myös uhrasimme omastamme muille luomakunnan osille, jotta kokonaisuus pysyisi eheänä. 

Kuolema on yhä suuri taseen korjaaja, elämänkumppani, muodon ja muodottoman välinen silta, jonka kautta jokainen saa ja joutuu kulkemaan.

Eri aikakausien hurjat pandemiat ovat muuttaneet vaelluksemme kulkua sekä tuhoten että myös luoden tilaa uudelle. Nämä moniulotteiset seuraukset muuttavat jatkuvasti kokonaisuuden kaikkien osien suhdetta toisiinsa. Jokainen katastrofi on lopettanut jonkin olemassa olevan kehityskulun ja löytänyt tai luonut uusia reittejä ja reitittimiä kantamaan viestejä väistämättömästä muutoksesta yhden kautta toisille. 

Miten saada kaikki osaset nivoutumaan yhdeksi kaikensisältäväksi kokonaisuudeksi on ollut ja on yhä alkumyyttimme, alkuräjähdyksemme, haaste.

Ilmeisesti on niin, että ihminen kohtaa todellisuuden ja muuttuu itse todelliseksi vasta väistämättömän shokin, kriisin, suuren rakkauden tai kuoleman läheisyyden kohdatessaan. Muuten näytämme tyytyvän vain suhteellisen todelliseen elämiseen, jota kutsumme elämäksi, vaikka sisimmässämme tiedämmekin valehtelevamme itsellemme ja toisillemme.

Nykyihmisen viimeisimmän muutoksen aiheuttama shokki, kriisi, eli katastrofi näyttää tämän vain suhteellisen todellisen vaiheen mahdottomuuden. Olemme eläneet yhden juonen sen läpipääsemättömään umpikujaan asti. 

Se ei ole ensimmäinen kerta. Ihmisihme on lähes tuhoutunut useamman kerran vaelluksemme aikana. Useat kulttuurit ovat tuhoutuneet omien turhuuksiensa rovioilla luoden tilaa uusille kokeiluille.

Ennen kuin näemme paikkamme osana koko luomakuntaa ja vielä laajempaa kosmosta aivan uudesta perspektiivistä käsin, tulemme luomaan, tuhoamaan ja tuhoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen. Tämä on myyttistä kosmologiaa, hengen tiedettä, jota ihmiskunta on synnytetty tutkimaan koko luomakunnan puolesta. 

Jokainen aalto syntyy, luo oman osuutensa ja luopuu, antaa kantamaansa viestikapulaan tallentuneen tiedon seuraavalle sukupolvelle jatkamaan matkaa, uudelleen ja uudelleen. 

Muistan nuoruudessani nähneeni koulun seinillä opetusvälineenä taulun, jossa länsimainen valkoihoinen mies, vähän ‘jeesuksennäköinen’ heppu hienossa päähineessä, ehkä brittiläinen herrasmies, esiintyi taulun keskellä. Häntä ympäröivät kaikki muut ‘rodut’, enemmän tai vähemmän alkeelliset, kummallisesti pukeutuneet, usein enemmänkin jonkun toisen kädellisen lajin näköiset, jokainen pienempänä kuin tämä kuvan keskellä sijaitseva ‘ihmiskunnan herra’. Ei siis ole ihme, että rotuopit levisivät ja johtivat vielä yhä jatkuvaan muukalaisten pelkoon, vihaan ja alistamiseen. 

Tietomme, eli tieteemme työ on näyttänyt, ettei rotuja ole, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. On vain erilaisuutta, kehittyvää, avautuvaa erilaisuutta siihen pisteeseen saakka, ettei ole kahta samalaista ihmisyksilöä. 

Tämän tiedon avautuminen ja muuttuminen tietoisuudeksi on minulle rakkauden ydintiedettä. Jokainen toinen olenkin minä, ihmis-ihme omassa kuolemattomassa totuudessaan, juuri näin, juuri nyt. Tämän tiedostaminen ja sen tietoinen toteuttaminen omassa elämässäni joka hetki, jokaisen toisen kohdatessani, on rakkauden oma keino, sen menetelmä eli metodi, jota olen toteuttamassa parhaan kykyni ja tietoisuuteni mukaan.

Jokainen meistä on oma metodinsa. Jokainen saa omanlaisensa mahdollisuuden ja tavan nähdä toisessa olennossa elämän yksi kokonaisuus, erilaisena ja kuitenkin samana ja yhteisenä. Meitä on lukemattomia jatkuvasti muuttuvia palasia ja silti vain yksi kokonaisuus, täydellisyys. 

Tästä havainnosta syntyy se työ ja rukous, jolla kiitän tätä yhdistävää voimaa suuresta rakkaudesta, joka yhdistää kaiken. Jakautumattoman elämä-kuoleman ihme paljastuu minulle askel kerrallaan. Siinäpä se!

Olemme kuitenkin ottaneet myös eläinkunnan, kasvikunnan, kivikunnan, veden, ilman ja oman elintilamme itsestäänselvyytenä ja pitäneet niitä ensisijaisesti raaka-aineena ihmiskunnan ehtymättömän ahneuden tyydyttämiseksi. Tämä vaihe on nyt tullut tiensä päähän. Tätä ahneuden ja itsekkyyden kulttuuria emme saa enää levittää emmekä siirtää toisiin osiin aurinkokuntaamme. Aikamme viimeisin kriisi näyttää selvästi, ettemme ole erillisiä toisistamme vaan yhteydessä toisiimme aina pienimmästä hiukkasesta suurimpaan aineen ja energian yhtälöön. 

Mikään ei ole mahdotonta tässä kosmisessa kokeilussa, paitsi kokeilut, jotka eivät noudata kosmisen älykkyyden ja maaplaneetan luovuuden yhteisiä tarkoitusperiä: luoda elämää, joka on oikeudenmukaista, tasa-arvoista, rakastavaa. 

Rakkauden kehitys on ehkä suurin Tellus-planeetan lahja kosmiselle perheellemme. Sellainen kokeilu voi elää, elättää ja omalla tarkoituksellaan luoda uutta kulttuuria, kuoleman ja elämän yhdistävää taidetta. 

Historiankirjamme kertovat, miten kuuluisasta alkuräjähdyksestä tähän päivään saakka on kulunut sellainen aikajana, jota ihmismieli ei voi ymmärtää muuten kuin abstraktiona, numerosarjana, jossa on liian monta numeroa. Miljoonat ja miljardit ovat meille todellisuudessa käsittämättömiä lukuja. 

Jollain tasolla tajuamme kuitenkin vuosia, päiviä ja sekunteja. Tieteen mukaan ihmislaji on nähtävästi niin uusi maapallon historiassa, että olemme olleet täällä vain joitakin sekunteja tuolla pitkällä elollisen elämän aikajanalla. Meidän ajanlaskussamme noihin sekunteihin sisältyvät ihmislajin kehityksen kaikki vaiheet, jolloin aikajana Kristuksen jälkeisestä ajasta vuoteen 2020 näyttää jo mitättömältä, osana suurempaa kokonaisuutta. 

Mitä tämän jälkeen seuraa, riippuu yksilön tietoisesta kyvystä yhtyä elämän-kuoleman rihmastoon, aineen ja elinvoiman, näkyvän ja näkymättömän liittoon, suostumaan siihen suureen voimaan, joka on todellisinta ja samalla meille määrittelemätöntä ja täysin käsittämätöntä. 

Miksi hyvänsä nykyistä kulttuuriamme kutsuisimmekaan, sen aika on pian ohi. Uusi ihminen on jo synnytyskanavassa jokaisessa meissä. Meissä kaikissa sen on tarkoituskin syntyä, sillä ihminen ja ihmisen ihmeellinen mahdollisuus elävään kulttuuriin ei saa kuolla. Elämällämme on tarkoitus, joka on etsimässä kantoalustaa: tietoista, oikeudenmukaista, kuolemattomaan elämään yhteydessä olevaa, silti kuoleman kautta kulkevaa, kokonaisuutta rakastavaa ja sitä vaalivaa ihmis-ihmettä.  

Kaikki alkaa yksikössä; yhdessä yksilössä, joka tämän erehtymättömästi tajuaa, tiedostaa, tietää, taitaa ja toteuttaa parhaansa mukaan – välittäen ja viestittäen tätä tietoa tai taitoa ensin itselleen ja sitten jokaiselle kohtaamalleen toiselle omalla tavallaan, oli se toinen kuka, mitä, tai missä hyvänsä.


Tämä on tietoisen elämän taidetta, sitä uutta kulttuuria, jota olemme toivoakseni ja nähdäkseni vähitellen synnyttämässä maan päälle. 

Palaan vielä hetkeksi takaisin siihen, mistä aloitin. 

Olen jo eläkkeellä, virallisesti. Mutta ‘ora et labora’ jatkuu, 24/7. Työ on päivätyötä, mutta se on myös yötyötä elämä-kuoleman voiman ja rakkauden kulkiessa lävitseni. Elämä itse ei tunne eläkkeellä olemisen käsitettä. Elämä ei ole käsitteellistä vaan käsityötä, sillä olenhan kädellinen ihmis-ihme. 

Nykyhetken mahdollisuus on luoda tietoisuuden silta elämän ja kuoleman, muodon ja muodottoman välille. 

Juuri nyt meillä on uusi mahdollisuus nähdä yhteenkuuluvuutemme, yhtyä kiittämään, rukoilemaan ja tekemään työtä, jokaisen avulla kokonaisuuden hyväksi.

Siispä rukoilen ja työtä teen, uudelleen ja uudelleen, ja sitten vielä uudelleen, tarpeen tullen leväten, ja sitten taas heräten. 

Lue myös aikaisempi Ora et labora-kirjoitukseni tästä.