Viime yönä, lähes aamulla

auringon jo noustessa,

vielä jossain maisemissa unimaailman

niin ihmeellisen, kauhean ja ihanan:

Kuljin läpi tuhoutuvan maailman,

kuvitettu kuin taulut Boschin, Dalin,

taiteilijan omani, syvältä

sieltä psyykestä, yhdestä ja yhteisestä,

mistä kaikki kuvat mielen, ajatukset ihmiskielen

nousevat ja ilmeentyvät ilmaan,

päälle maan, valheita ja totuuksia kertomaan

toinen toisillemme, kaikille, aivan pähkähulluille!

On maisemissa noissa kaikki mahdollista.

Siellä löytyy kanakissa, kalat lentää maisemissa.

On vesi kirkkainta, kauneinta milloinkaan,

ja sitten tiskivedet täynnä roskaa, moskaa, 

ilmeentyvät maisemaan, tiskien pesijää

luokseen etsivää.

Ja suusta ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien,

löytyy sanoja ja lauseita, enne kuulumattomia,

absurdeja valheita, ja aivan käsittämättömiä, 

virkkeitä, täynnä ideoita, aiheita, 

joista selvää ei sais edes vanhin,

viisain vaari taikka muori,

edes lapsi viattomin nuori.

Ja maisemissa maan, on kaikki kallellaan.

Vettä valuu kaduille, nousee rakosista seinien.

Vuotaa putket kaatuu seinät, tuhkaks muuttuu muoto.

Ja sinne tänne kulkee kansaa, jotkut vähän vaivoissansa.

Muuttuu maastot, jostain avautuu taas kirkas lahti,

jossa uiskentelevat kalat täysin viattomat

pyrstöjänsä värikkäitä heiluttavat.

Siellä jotkut ihmislapset, veneissänsä vaeltaa,

kanoottejaan veden päällä kuljettaa.

On siellä yliopistokin suuri, ajattelijat niin viisaat,

miehet monet, virkkeittänsä vaihtelevat

harvoin toisiansa kuuntelevat.

Ei sanoja, kuule melkein kukaan,

kun kuuntelijoita ei mahdu mukaan.

On siellä monet tutut, vanhat kamut,

joiden syvät jutut aikanansa kiinnostivat,

keskustelemaan, väittelemään,

viettelivät nuoren miehen mukaan.

Vaan siellä nyt vaan laulelen, 

ketään heistä enää kuunnellen:

”It’s all mad, its all mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad.”

Näin laulellen,

kuljen kaduilla, vettä vuotavilla,

pyhäkengissä, kastelematta sukkia,

hypellen, välissä vesivanojen, tyylillä.

Kuljen läpi kaupunkien vanhain,

joissa kukaan ei enää asu, 

ei seinät enää pystys pysy.

Kaikkialla tulva nousee, 

pyyhkii pois ja virtaa.

Jossain avautuu,

maa uusi korkeampi.

Ylle veden johdattaa, 

katselemaan maisemaa,

virtaavaa.

Kanssani, kulkee veljeni ja moni muu,

tuttava ja tuntematon,

tulee, menee minne vaan,

yksin jään mä kulkemaan ja laulamaan:

”It’s all so mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad!”

Unennäkijä Lauri

Ihminen on lopulta suuri
yhdistävä tekijä. Kun sanon ”ei puolesta ei vastaan vaan sitä, joka yhdistää”, tarkoitan juuri tätä. On lopulta vain yksi ihminen maan päällä, jakautuneena miljardeihin muotoihin sekä moniin eri sukupuolijatkumon, iän, paikan ja tilan olosuhteiden vivahteisiin. Silti samalla on vain yksi yksilö, minä, pienin integroitu ihmisyksilö, ainutkertainen ja tarpeellinen osa valtavaa ihmiskunnan rihmastoa.

Mitä teen yhdellekään toiselle, teen siis itselleni toisessa muodossa ja monisyisessä koostumuksessa.

 

Puolueeton kulkuri
Lauri

 

Ei tuuli tänä aamuna hiljaa henkäile vaan puhaltaa tuimasti koleassa aamussa.
Tuomipihlajan valkoiset kukat, juuri auenneet muodostavat kauniin, leijuvan maton metsän vihreän taustan eteen.

Metsä on ja huojuu tuuleen sopeutumalla tyynen rauhallisesti, sangen elävästi.

Alla maan pinta, sammaleen peittämät kivenlohkareet, jotka ovat maanneet paikallaan viime jääkaudesta saakka. Räntä muuttuu vedeksi kohdatessaan maan. 

Taivaan harmaan pilvipeitteestä valuu vesi pienten valkoisten raehiutaleiden muodossa. On kesäkuun toinen päivä.

Muistan kun saavuin Suomeen vuonna 1984 pitkän poissaolon jälkeen. Matkasin sukuni vanhalle tilalle Kiteelle, ja muistelin lapsuuteni kesiä kaiholla. Silloinkin satoi lunta ja lapsuuden kultaiset muistot vaihtuivat nykyhetken todellisuudeksi.

Jo silloin, kuten nyt, olin oppinut lepäämään hetkessä. Lämmitin savusaunan ja istuin siellä syvässä rauhassa, kiitollisena. Sittemmin olen todennut, miten oma ruumiini on myös sauna, jonka kiuas on sisälläni, oma ydinvoimalani, joka lämmitettyään lähettää löylyn kaikkialle saunani nurkkiin. Olen tänä aamuna lämmittänyt saunani tietoisen liikkeen ja hiljenemisen voimin. Maalämpö nousee juuristani, ilman ja valon voima laskeutuu ilmajuuristani. Vasta muutama vuosi sitten löysin tiedon, että ”löyly” on suomensukuisten kansojen nimi ”pranalle”, ”chi’lle” eli elinvoimalle. Tietysti ja tottakai! Siis lämmitin suloisen saunan…

Nytkin istun tässä katselemassa luonnon ihmeellistä avautumista istuen löylyn lämmittämässä saunassani, olemisen ihmeellisessä tilassa. Olen siis olemisen keitaalla, tilassa kaiken olemassaolevan myllerryksen tälläpuolen, syvällä sisälläni ja samalla virittäytyneenä korkeuksia kohti, josta käsin raehiutaleet muistuttavat metamorfoosin, muodonmuutoksen ihmeestä tänäkin, elämäni viimeisimpänä aamuna.

Maailmamme on syvässä myllerryksen tilassa, vanhat rakenteet natisevat liitoksissaan, kuten niiden kuluukin. Kaikki suhteellisen todellinen jonain päivänä tuhoutuu, kuolee, antaa tilaa todellisemmalle jollekin, jota kaipaamme yksilönä ja tarvitsemme kipeästi yhteisöinä, perheinä, sukuina, kansakuntina ja tämän ihmeellisen maaplaneetan kokonaisuutena. Tiedän ja jollain tasolla tiedämme kollektiivisesti, että se, mikä on todellisinta, ei koskaan kuole. Elämä on, ja elämä itse on kuolematonta, ajatonta ja ikuista.

Tiedän myös, että ollessani yhteydessä tähän tietoon, olen hiukkanen elämää itseään, kosmista, kuolematonta.

Tiedän myös, että syvin tarpeeni, kaipuuni, rakkauteni on tähän yhteyteen, ainoassa elävässä hetkessä, eli nykyhetkessä, siis nyt. Yhdyn siis siihen, mitä rakastan. Se on todellisinta.

Tiedän myös, että tämä yhteys on oma vastuuni, vastaukseni, kun kutsun kuulen ja huomaan – kun ”se jokin” suurensuuri minua koskettaa, lähestyy, pysäyttää, iskee ja muistuttaa kuoleman kautta.

Elämä/kuoleman yhtälö on ihmeellinen; se löytää minut uudelleen ja uudelleen, jotta olisin todellinen suhteellisen todellisen sijasta. Se ei anna periksi, enkä anna minäkään. Olemme yhtä, yksi, yksilö.

Olen myös ”meta hodos”, ainutkertainen ja -laatuinen metodi, jonka kautta sekä kosminen että maanpäällinen elämä tekee työtä jonkin suuremman tarkoituksen paljastamiseksi, luomiseksi, jonkin vielä tuntemattoman uuden syntymäksi niin maan päällä kuiin jossain hamassa tulevassa laajemmassa kosmisessa tilassa ja ajassa.

Kaikki yksilöllinen ja yhteinen työ, jota jokainen meistä tekee syntymästä kuolemaan ja sitten kuoleman tuolle puolen, on jonkin tulevan ihmis-ihmeen hyväksi. Yksilö, siis minä, olen se pienin integroitu yksikkö, metodi, josta tämä alkaa, aina vain juuri nyt.

Läsnäolo – elävä, luova, spontaani, tutkiva, ihmettelevä, hämmentävä lepo olemisen ihmeellisellä keitaalla – antaa mahdollisuuden luopumisen ja luomisen ihmeen avautumiselle sekä minulle että jokaiselle toiselle läsnäolevalle yksilölle.

Syvenevä läsnäolo on oman elämäni ja elämäntyöni ydintä. Tänä kesänä, ainakin vielä kerran, kutsun  ja kutsumme yhdessä Iinan kanssa sinut sekä samalla ”hänet, jonka kautta totuus paljastuu”, mukaan OLEMISEN KEITAALLE, Labbnäsiin Kemiönsaarella 4.-6. elokuuta.

Siis tule, tule, tule…olemaan, mitä olet, ja katsomaan, mitä keitaan lähteistä kumpuaa elävöittämään omaa ja yhteistä elämäämme maan päällä, jossa rakkauttamme elämään tarvitaan, kaivataan ja olemisesta kaivetaan! Parempi tulla nyt, koska mikään muoto ei kestä loppumattomiin.

Alla vielä kirjoittamani runo ”hänestä” (2015). Sanat sävellystä varten uudelleenmuokannut Tellu Turkka:

Hän on – onhan hän?

Sisälläni ja syvällä
aamuyön pimeydessä
ilmestyy ikiolija,
ilmestyy ikiolija.

Hohtava houkutteleva,
sykkivä sykähtelevä,
elotulta – säteilevä,
elotulta säteilevä!

Hän kun elävi minussa,
olen elävä hänessä,
yhdessä – yhteydessä,
yhdessä yhteydessä.

Josta syntyvi syvästä
kaikki elossa olijat
jonne kuolevaiset kaikki
palautuvat paikallensa
kuoltuansa kulkemasta
ikielohon ihanaan.

Siunattu ja kuolematon
Hän on – onhan hän?
Hän on.

Lauri Siirala