Tää aamu elokuun!
Mä melkein pakahdun
kun kauneuden aamun tään
mä nään, sen kauneutta nuuhkin,
ääniä sen kuuntelen,
kosteutta kosketan
ja kaikkeen tähän
jälleen kerran uutena,
taas rakastun,
siis yhdyn.

On luonnon voima
voima puhtaan psyyken,
koti kaiken eläväisen,
myös miehen, naisen.

Kun annan sen,
mua koskettaa
tällä puolla ihmismielen,
kutkuttaa ja kutsua,
sen iloon, rauhaan,
ihmeeseen yhtyä
niin jotain uutta,
kuin aamun kastetta,
alkaa suonissani virrata.

Voima tämä Elämän,
kuin myöskin Tuonelan,
eläväisen kuoleman
on lähde, keidas
ikuisen, kaksoisvirtain
muutoksen.

Se kutsu on yhtyä ja olla
yhteydessä virtaan syvään,
lähteeseen, ikuiseen,
kaiken muuntavaan,
uusivaan, syntymästä
kuolemaan kulkevaan,
aina uudestaan ja uudestaan,
ja sitten vielä uudestaan,
siis loppumattomaan, jota
ikuiseksi kutsutaan.

Lähdin kävelemään
metsätietä, täältä
kotijärven rannalta
kohti tietä suurempaa,
lähempänä maailmaa.

Kuljin matkaa verkkaisesti
mielessäni pitäen
ohjeen Buddhan,
kävelevän kerjäläisen
muinaisen.

Otin vaarin neuvostaan,
jonka Intiassa aikanaan
sisäistin, ja mukanani
matkaan suureen maailmaan
mä toin ja siitä sovelluksia
monimuotoisia loin,
ja yhä luon, kun sisältäni
saan viestin tuon.

Siis nostin jalkaa, siirsin sen
ja laskeutua annoin samalla,
kun toinen jo alkoi noston,
siirron laskeutumisen rytmin
niin luontevan ja helpon.

Jalkapohjani, joka pienen
kummun vastaanotti,
ja tahdissa tuon kumisevan
maaäidin suuren rummun
kulkuani tahditti.

Joka nousun, laskun rytmissä,
kiireestäni, laelta mun pääni,
mä löysin tieni pintaan maan,
kautta kantapääni
matkaa jatkamaan.

Hiljaa kulkiessani 
ympäriltä kuulin kutsun
katsomaan, nuuhkimaan,
kuulemaan ja tutkimaan
kaikkea havaintoni piiriin
saapuvaa.

Kuulin, näin ja tuoksun
sieraimiini sain,
ikivanhan ystäväin,
ahomansikan niin suloisen
loistossa iltapäivän auringon
niin kypsän punaisen.

Myös kaksi perhosta
eri väristä, käsivarrelleni
laskeutui ja hetken siinä
kohteina katseeni
siipiänsä liikutti.

Ympärillä kaikki muu
huokui päivää kesän:
heinät huojui, kukat kukki,
perhoset ja muut
lensi kukin matkaansa
tahdissa, kaikki yhdessä,
hiljaisessa äänessä ja rytmissä,
kaiken yhdistävässä.

Siinä kuljin minäkin
osasena kaikkea,
ja nuuhkiessain tuoksua
mansikoiden hehkuvaa
elin tilassa, iki-iki-vanhassa,
olemassa vaan,
tällä ikuisella keitaalla,
väylällä,
elävän,
elämän,
päällä maan.

Mansikannuuhkija Lauri

Ei mitään ala, kestä, lopu.
Näin aamutuimaan
näin, miten vaiheet
elämisen eri muodoissaan,
aina muuttuu, siirtyy
eteenpäin.

Nähtävästi, jotain, jostain
aina näyttää alkavan, sitten hetkensä, omansa,
kestävän ja jälleen eteenpäin,
vaiheeseen, viimeisimpään siirtyvän.

Ja kun tätä kaikkea huomioin,
katselen, kuulostelen sisälläin,
mä näen, kuulen, huomaan,
havaitsen, miten kaikki yksi
liukuu, virtaa eteenpäin.

Ei mitään ala, kestä, lopu!

Vaiheet vain vaihtuu, liukuu
muotoon, kaareen, virtaan
uuteen, yhtyen johonkin,
näkymättömään ja suuren
suureen yhteen yhtälöön,
jossa jokainen, aalto, hiukkanen
kulkuansa kulkee.

Siemenessä muotonsa
muuttavan, vanhenevan,
näennäisesti jo kuolevan
muhii mahdollisuus uusi
vielä tuntematon, hetkessä,
juuri oikeassa vaiheessa
tarvettansa siirtymään
seuraavaan odotellessa.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Vain ihmismielessä on hoppu
nimetä ja jaoitella
tätä yhtä virtaa elämän,
mielettömän, ikuisesti
aina uuteen nykyhetkeen
syntyvän, ja puolelle
toiselle, tämä yksi virta
suostuu kaiken
läpikulkeneen, menevän.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Sinne meni hoppu!

Hoputon Lauri

Mitä kertoo, näyttää,
heijastuma tämä
pinnalla, vihreällä,
elävällä lehdellä
tänä elämäni viimeisimpänä
varhaisena aamuna?

On pisaroina vesi,
helminä, kirkkaina,
kuin linssit, lasit, kirkkaat,
radoilla, suonilla, joista jokainen,
keskustasta yhdestä, johtaa
omaan suuntaansa.

Siis katson myöskin sisäänpäin
kohti sitä yhtä lähdettä,
syvällä, psyykessä,
yhteisessä, omassa,
josta jokainen, mahdollinen
pisara ja suunta
saa oman osuutensa
yhdestä ja yhteisestä
voimasta, elävästä virrasta.

Tämä yhteys oleellinen on,
jotta osaa ottaa voin,
tähän yhteen virtaan elävään
aina uutta kohti vetävään.

Ja vanhat, suonet, rihmastot
sisältäni aukeavat ja suuntaani
tänäkin päivänä ja hetkenä
ravitsevat, ohjaavat,
kohti lähdettä ja sen virtaa,
sen uutta vanaa suuntaavat;
antamaan, mitä sieltä saan
jonnekin, jollekin,
sen ravintoa kaipaavaa.

Pisara, jokainen, on mahdollisuus
uusi, elävä ja suuri
avautua, selkeytyä, nähdä
heijastaa ja antaa
mitä olen, mitä koen
tähän yhteen virtaan.

Viime yönä, lähes aamulla

auringon jo noustessa,

vielä jossain maisemissa unimaailman

niin ihmeellisen, kauhean ja ihanan:

Kuljin läpi tuhoutuvan maailman,

kuvitettu kuin taulut Boschin, Dalin,

taiteilijan omani, syvältä

sieltä psyykestä, yhdestä ja yhteisestä,

mistä kaikki kuvat mielen, ajatukset ihmiskielen

nousevat ja ilmeentyvät ilmaan,

päälle maan, valheita ja totuuksia kertomaan

toinen toisillemme, kaikille, aivan pähkähulluille!

On maisemissa noissa kaikki mahdollista.

Siellä löytyy kanakissa, kalat lentää maisemissa.

On vesi kirkkainta, kauneinta milloinkaan,

ja sitten tiskivedet täynnä roskaa, moskaa, 

ilmeentyvät maisemaan, tiskien pesijää

luokseen etsivää.

Ja suusta ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien,

löytyy sanoja ja lauseita, enne kuulumattomia,

absurdeja valheita, ja aivan käsittämättömiä, 

virkkeitä, täynnä ideoita, aiheita, 

joista selvää ei sais edes vanhin,

viisain vaari taikka muori,

edes lapsi viattomin nuori.

Ja maisemissa maan, on kaikki kallellaan.

Vettä valuu kaduille, nousee rakosista seinien.

Vuotaa putket kaatuu seinät, tuhkaks muuttuu muoto.

Ja sinne tänne kulkee kansaa, jotkut vähän vaivoissansa.

Muuttuu maastot, jostain avautuu taas kirkas lahti,

jossa uiskentelevat kalat täysin viattomat

pyrstöjänsä värikkäitä heiluttavat.

Siellä jotkut ihmislapset, veneissänsä vaeltaa,

kanoottejaan veden päällä kuljettaa.

On siellä yliopistokin suuri, ajattelijat niin viisaat,

miehet monet, virkkeittänsä vaihtelevat

harvoin toisiansa kuuntelevat.

Ei sanoja, kuule melkein kukaan,

kun kuuntelijoita ei mahdu mukaan.

On siellä monet tutut, vanhat kamut,

joiden syvät jutut aikanansa kiinnostivat,

keskustelemaan, väittelemään,

viettelivät nuoren miehen mukaan.

Vaan siellä nyt vaan laulelen, 

ketään heistä enää kuunnellen:

”It’s all mad, its all mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad.”

Näin laulellen,

kuljen kaduilla, vettä vuotavilla,

pyhäkengissä, kastelematta sukkia,

hypellen, välissä vesivanojen, tyylillä.

Kuljen läpi kaupunkien vanhain,

joissa kukaan ei enää asu, 

ei seinät enää pystys pysy.

Kaikkialla tulva nousee, 

pyyhkii pois ja virtaa.

Jossain avautuu,

maa uusi korkeampi.

Ylle veden johdattaa, 

katselemaan maisemaa,

virtaavaa.

Kanssani, kulkee veljeni ja moni muu,

tuttava ja tuntematon,

tulee, menee minne vaan,

yksin jään mä kulkemaan ja laulamaan:

”It’s all so mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad!”

Unennäkijä Lauri

Ihminen on lopulta suuri
yhdistävä tekijä. Kun sanon ”ei puolesta ei vastaan vaan sitä, joka yhdistää”, tarkoitan juuri tätä. On lopulta vain yksi ihminen maan päällä, jakautuneena miljardeihin muotoihin sekä moniin eri sukupuolijatkumon, iän, paikan ja tilan olosuhteiden vivahteisiin. Silti samalla on vain yksi yksilö, minä, pienin integroitu ihmisyksilö, ainutkertainen ja tarpeellinen osa valtavaa ihmiskunnan rihmastoa.

Mitä teen yhdellekään toiselle, teen siis itselleni toisessa muodossa ja monisyisessä koostumuksessa.

Puolueeton kulkuri
Lauri

Ei tuuli tänä aamuna hiljaa henkäile vaan puhaltaa tuimasti koleassa aamussa.
Tuomipihlajan valkoiset kukat, juuri auenneet muodostavat kauniin, leijuvan maton metsän vihreän taustan eteen.

Metsä on ja huojuu tuuleen sopeutumalla tyynen rauhallisesti, sangen elävästi.

Alla maan pinta, sammaleen peittämät kivenlohkareet, jotka ovat maanneet paikallaan viime jääkaudesta saakka. Räntä muuttuu vedeksi kohdatessaan maan. 

Taivaan harmaan pilvipeitteestä valuu vesi pienten valkoisten raehiutaleiden muodossa. On kesäkuun toinen päivä.

Muistan kun saavuin Suomeen vuonna 1984 pitkän poissaolon jälkeen. Matkasin sukuni vanhalle tilalle Kiteelle, ja muistelin lapsuuteni kesiä kaiholla. Silloinkin satoi lunta ja lapsuuden kultaiset muistot vaihtuivat nykyhetken todellisuudeksi.

Jo silloin, kuten nyt, olin oppinut lepäämään hetkessä. Lämmitin savusaunan ja istuin siellä syvässä rauhassa, kiitollisena. Sittemmin olen todennut, miten oma ruumiini on myös sauna, jonka kiuas on sisälläni, oma ydinvoimalani, joka lämmitettyään lähettää löylyn kaikkialle saunani nurkkiin. Olen tänä aamuna lämmittänyt saunani tietoisen liikkeen ja hiljenemisen voimin. Maalämpö nousee juuristani, ilman ja valon voima laskeutuu ilmajuuristani. Vasta muutama vuosi sitten löysin tiedon, että ”löyly” on suomensukuisten kansojen nimi ”pranalle”, ”chi’lle” eli elinvoimalle. Tietysti ja tottakai! Siis lämmitin suloisen saunan…

Nytkin istun tässä katselemassa luonnon ihmeellistä avautumista istuen löylyn lämmittämässä saunassani, olemisen ihmeellisessä tilassa. Olen siis olemisen keitaalla, tilassa kaiken olemassaolevan myllerryksen tälläpuolen, syvällä sisälläni ja samalla virittäytyneenä korkeuksia kohti, josta käsin raehiutaleet muistuttavat metamorfoosin, muodonmuutoksen ihmeestä tänäkin, elämäni viimeisimpänä aamuna.

Maailmamme on syvässä myllerryksen tilassa, vanhat rakenteet natisevat liitoksissaan, kuten niiden kuluukin. Kaikki suhteellisen todellinen jonain päivänä tuhoutuu, kuolee, antaa tilaa todellisemmalle jollekin, jota kaipaamme yksilönä ja tarvitsemme kipeästi yhteisöinä, perheinä, sukuina, kansakuntina ja tämän ihmeellisen maaplaneetan kokonaisuutena. Tiedän ja jollain tasolla tiedämme kollektiivisesti, että se, mikä on todellisinta, ei koskaan kuole. Elämä on, ja elämä itse on kuolematonta, ajatonta ja ikuista.

Tiedän myös, että ollessani yhteydessä tähän tietoon, olen hiukkanen elämää itseään, kosmista, kuolematonta.

Tiedän myös, että syvin tarpeeni, kaipuuni, rakkauteni on tähän yhteyteen, ainoassa elävässä hetkessä, eli nykyhetkessä, siis nyt. Yhdyn siis siihen, mitä rakastan. Se on todellisinta.

Tiedän myös, että tämä yhteys on oma vastuuni, vastaukseni, kun kutsun kuulen ja huomaan – kun ”se jokin” suurensuuri minua koskettaa, lähestyy, pysäyttää, iskee ja muistuttaa kuoleman kautta.

Elämä/kuoleman yhtälö on ihmeellinen; se löytää minut uudelleen ja uudelleen, jotta olisin todellinen suhteellisen todellisen sijasta. Se ei anna periksi, enkä anna minäkään. Olemme yhtä, yksi, yksilö.

Olen myös ”meta hodos”, ainutkertainen ja -laatuinen metodi, jonka kautta sekä kosminen että maanpäällinen elämä tekee työtä jonkin suuremman tarkoituksen paljastamiseksi, luomiseksi, jonkin vielä tuntemattoman uuden syntymäksi niin maan päällä kuiin jossain hamassa tulevassa laajemmassa kosmisessa tilassa ja ajassa.

Kaikki yksilöllinen ja yhteinen työ, jota jokainen meistä tekee syntymästä kuolemaan ja sitten kuoleman tuolle puolen, on jonkin tulevan ihmis-ihmeen hyväksi. Yksilö, siis minä, olen se pienin integroitu yksikkö, metodi, josta tämä alkaa, aina vain juuri nyt.

Läsnäolo – elävä, luova, spontaani, tutkiva, ihmettelevä, hämmentävä lepo olemisen ihmeellisellä keitaalla – antaa mahdollisuuden luopumisen ja luomisen ihmeen avautumiselle sekä minulle että jokaiselle toiselle läsnäolevalle yksilölle.

Syvenevä läsnäolo on oman elämäni ja elämäntyöni ydintä. Tänä kesänä, ainakin vielä kerran, kutsun  ja kutsumme yhdessä Iinan kanssa sinut sekä samalla ”hänet, jonka kautta totuus paljastuu”, mukaan OLEMISEN KEITAALLE, Labbnäsiin Kemiönsaarella 4.-6. elokuuta.

Siis tule, tule, tule…olemaan, mitä olet, ja katsomaan, mitä keitaan lähteistä kumpuaa elävöittämään omaa ja yhteistä elämäämme maan päällä, jossa rakkauttamme elämään tarvitaan, kaivataan ja olemisesta kaivetaan! Parempi tulla nyt, koska mikään muoto ei kestä loppumattomiin.

Alla vielä kirjoittamani runo ”hänestä” (2015). Sanat sävellystä varten uudelleenmuokannut Tellu Turkka:

Hän on – onhan hän?

Sisälläni ja syvällä
aamuyön pimeydessä
ilmestyy ikiolija,
ilmestyy ikiolija.

Hohtava houkutteleva,
sykkivä sykähtelevä,
elotulta – säteilevä,
elotulta säteilevä!

Hän kun elävi minussa,
olen elävä hänessä,
yhdessä – yhteydessä,
yhdessä yhteydessä.

Josta syntyvi syvästä
kaikki elossa olijat
jonne kuolevaiset kaikki
palautuvat paikallensa
kuoltuansa kulkemasta
ikielohon ihanaan.

Siunattu ja kuolematon
Hän on – onhan hän?
Hän on.

Lauri Siirala

Benedictuksen ehkä yli 1500 vuotta vanha kehoitus on lienee syytä kääntää nykyajan kieleen, jotta se voisi olla todellinen omassa ajassamme. Suomeksi tuo latinankielinen lause tarkoittaa ’rukoile ja tee työtä’.

Tämä kehotus annettiin niille miehille ja naisille, jotka vetäytyivät sen aikaisen maailman hulluudesta luostareihin hiljentymään ja tekemään työtä.

Kerron, mitä tämä minulle merkitsee, ja miten harjoitan lauseen ydintä omassa elämässäni, omassa luostarissani. Sillä luostaria tarvitsen itsekin yhtä lailla tämän aikamme hulluuden keskellä. Oma luostarini on sisälläni, ja tänne vetäydyn pysähtymään nykyhetkeen, aina kun kuulen kutsun olla läsnä tälle elävälle todellisuudelle, josta olen kotoisin. Täällä ollessani ja samalla kuollessani oman mieleni ja maailman mielen hulluudelle, vapaudun heti, kun tätä kutsua tottelen.

Rukoilen aina silloin, kun kiitän kaikesta siitä hyvästä, minkä saan osalleni jokapäiväisen elämäni lukemattomissa hetkissä. Usein unohdan sen, ja sitten taas muistan. Rukoilen aina, kun pyydän apua nöyrästi siltä joltakin suurensuurelta, josta kaikki on kotoisin. Tuo jokin on nimetön, muodoton, paitsi silloin, kun se ilmenee jonkin ohikiitävän muodon kautta. Se on ei-henkilökohtainen, ja kuitenkin se ohjaa minua yksilönä, ollessani kuulolla. Siis rukoilen olemalla kuulolla.

Rukoilen, että pysyisin niin ei-reaktiivisena kuin vain voin, tämän ristiriitaisen, jakautuneen maailman ja sen usein epäoikeudenmukaisten olosuhteiden keskellä. Teen mitä teen, vastaan tilanteeseen hetken tarpeen ja oman kokemukseni ohjaamana, ja kun hetki on mennyt, päästän irti.

Rukoilin äänettömästi juuri äskettäin, kun kaupassa näin kauniin vanhan naisen tarkkaavaisesti valitsevan leipää. Puhdas havainto, kauneuden tai kaiken todellisen todistaminen, on rukoustani ja työtäni.

Aina kun havahdun oman mieleni kurittomaan liikkeeseen, arvosteluun, tuomioon, vertailuun, mitätöintiin minkään suhteen, olen rukoilemassa eli parhaani mukaan sietämässä oman mieleni hulluuden ja samanaikaisesti kiitollinen siitä, että havahdun, herään, vapaudun ihmismielen orjuudesta ainakin hetkeksi. Kun muistan kiittää kaikkia minua ohjanneita toisia yksilöitä, olen lähettämässä kiitosrukouksen ja tekemässä työtä.

Teen työtä. Työttömiä ei tällä saralla ole. Mitä kutsumme työttömyydeksi on erittäin vaativaa työtä, jota lukemattomat miehet ja naiset tekevät tämän yhteisen elämämme hyväksi. Kaikki, mitä teen jokapäiväisen elämäni puitteissa, on työtäni, kuten myös se, mitä tekemättä jätän – se mikä palaa eteeni kutsuen johonkin uuteen toimintaan,  oli se vaikka vain olemista läsnä, tietoisesti. Se muuten vasta onkin haastavaa työtä! Se mitä kutsumme työksi on näinä päivinä mahdotonta monille, ja työn tuoma taloudellinen hyöty on yhä epäoikeudenmukaisemmin jaettuna kaikkien hyväksi. Kun katson mahdollisuuksiin, joita omien tilusteni kirjo minulle tarjoaa, olen kuulolla, tartun hetken mahdollisuuksiin, otan vastaan pienenkin tarjotun työn eli tehtävän, jossa on tarkoitusta, ja olen silloinkin sekä tekemässä työtä että rukoilemassa.

Sitten vain olen, yhtä tyhjän kanssa. Tyhjenen tämän olemassaolon rasitteista, vaatimuksista ja odotuksista. Se on sekä työtä että kiitosrukousta.

Siis ”ora et labora” pätee edelleen, minulle.

Lauri