Viime yönä, lähes aamulla

auringon jo noustessa,

vielä jossain maisemissa unimaailman

niin ihmeellisen, kauhean ja ihanan:

Kuljin läpi tuhoutuvan maailman,

kuvitettu kuin taulut Boschin, Dalin,

taiteilijan omani, syvältä

sieltä psyykestä, yhdestä ja yhteisestä,

mistä kaikki kuvat mielen, ajatukset ihmiskielen

nousevat ja ilmeentyvät ilmaan,

päälle maan, valheita ja totuuksia kertomaan

toinen toisillemme, kaikille, aivan pähkähulluille!

On maisemissa noissa kaikki mahdollista.

Siellä löytyy kanakissa, kalat lentää maisemissa.

On vesi kirkkainta, kauneinta milloinkaan,

ja sitten tiskivedet täynnä roskaa, moskaa, 

ilmeentyvät maisemaan, tiskien pesijää

luokseen etsivää.

Ja suusta ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien,

löytyy sanoja ja lauseita, enne kuulumattomia,

absurdeja valheita, ja aivan käsittämättömiä, 

virkkeitä, täynnä ideoita, aiheita, 

joista selvää ei sais edes vanhin,

viisain vaari taikka muori,

edes lapsi viattomin nuori.

Ja maisemissa maan, on kaikki kallellaan.

Vettä valuu kaduille, nousee rakosista seinien.

Vuotaa putket kaatuu seinät, tuhkaks muuttuu muoto.

Ja sinne tänne kulkee kansaa, jotkut vähän vaivoissansa.

Muuttuu maastot, jostain avautuu taas kirkas lahti,

jossa uiskentelevat kalat täysin viattomat

pyrstöjänsä värikkäitä heiluttavat.

Siellä jotkut ihmislapset, veneissänsä vaeltaa,

kanoottejaan veden päällä kuljettaa.

On siellä yliopistokin suuri, ajattelijat niin viisaat,

miehet monet, virkkeittänsä vaihtelevat

harvoin toisiansa kuuntelevat.

Ei sanoja, kuule melkein kukaan,

kun kuuntelijoita ei mahdu mukaan.

On siellä monet tutut, vanhat kamut,

joiden syvät jutut aikanansa kiinnostivat,

keskustelemaan, väittelemään,

viettelivät nuoren miehen mukaan.

Vaan siellä nyt vaan laulelen, 

ketään heistä enää kuunnellen:

”It’s all mad, its all mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad.”

Näin laulellen,

kuljen kaduilla, vettä vuotavilla,

pyhäkengissä, kastelematta sukkia,

hypellen, välissä vesivanojen, tyylillä.

Kuljen läpi kaupunkien vanhain,

joissa kukaan ei enää asu, 

ei seinät enää pystys pysy.

Kaikkialla tulva nousee, 

pyyhkii pois ja virtaa.

Jossain avautuu,

maa uusi korkeampi.

Ylle veden johdattaa, 

katselemaan maisemaa,

virtaavaa.

Kanssani, kulkee veljeni ja moni muu,

tuttava ja tuntematon,

tulee, menee minne vaan,

yksin jään mä kulkemaan ja laulamaan:

”It’s all so mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad!”

Unennäkijä Lauri