Ei tuuli tänä aamuna hiljaa henkäile vaan puhaltaa tuimasti koleassa aamussa.
Tuomipihlajan valkoiset kukat, juuri auenneet muodostavat kauniin, leijuvan maton metsän vihreän taustan eteen.

Metsä on ja huojuu tuuleen sopeutumalla tyynen rauhallisesti, sangen elävästi.

Alla maan pinta, sammaleen peittämät kivenlohkareet, jotka ovat maanneet paikallaan viime jääkaudesta saakka. Räntä muuttuu vedeksi kohdatessaan maan. 

Taivaan harmaan pilvipeitteestä valuu vesi pienten valkoisten raehiutaleiden muodossa. On kesäkuun toinen päivä.

Muistan kun saavuin Suomeen vuonna 1984 pitkän poissaolon jälkeen. Matkasin sukuni vanhalle tilalle Kiteelle, ja muistelin lapsuuteni kesiä kaiholla. Silloinkin satoi lunta ja lapsuuden kultaiset muistot vaihtuivat nykyhetken todellisuudeksi.

Jo silloin, kuten nyt, olin oppinut lepäämään hetkessä. Lämmitin savusaunan ja istuin siellä syvässä rauhassa, kiitollisena. Sittemmin olen todennut, miten oma ruumiini on myös sauna, jonka kiuas on sisälläni, oma ydinvoimalani, joka lämmitettyään lähettää löylyn kaikkialle saunani nurkkiin. Olen tänä aamuna lämmittänyt saunani tietoisen liikkeen ja hiljenemisen voimin. Maalämpö nousee juuristani, ilman ja valon voima laskeutuu ilmajuuristani. Vasta muutama vuosi sitten löysin tiedon, että ”löyly” on suomensukuisten kansojen nimi ”pranalle”, ”chi’lle” eli elinvoimalle. Tietysti ja tottakai! Siis lämmitin suloisen saunan…

Nytkin istun tässä katselemassa luonnon ihmeellistä avautumista istuen löylyn lämmittämässä saunassani, olemisen ihmeellisessä tilassa. Olen siis olemisen keitaalla, tilassa kaiken olemassaolevan myllerryksen tälläpuolen, syvällä sisälläni ja samalla virittäytyneenä korkeuksia kohti, josta käsin raehiutaleet muistuttavat metamorfoosin, muodonmuutoksen ihmeestä tänäkin, elämäni viimeisimpänä aamuna.

Maailmamme on syvässä myllerryksen tilassa, vanhat rakenteet natisevat liitoksissaan, kuten niiden kuluukin. Kaikki suhteellisen todellinen jonain päivänä tuhoutuu, kuolee, antaa tilaa todellisemmalle jollekin, jota kaipaamme yksilönä ja tarvitsemme kipeästi yhteisöinä, perheinä, sukuina, kansakuntina ja tämän ihmeellisen maaplaneetan kokonaisuutena. Tiedän ja jollain tasolla tiedämme kollektiivisesti, että se, mikä on todellisinta, ei koskaan kuole. Elämä on, ja elämä itse on kuolematonta, ajatonta ja ikuista.

Tiedän myös, että ollessani yhteydessä tähän tietoon, olen hiukkanen elämää itseään, kosmista, kuolematonta.

Tiedän myös, että syvin tarpeeni, kaipuuni, rakkauteni on tähän yhteyteen, ainoassa elävässä hetkessä, eli nykyhetkessä, siis nyt. Yhdyn siis siihen, mitä rakastan. Se on todellisinta.

Tiedän myös, että tämä yhteys on oma vastuuni, vastaukseni, kun kutsun kuulen ja huomaan – kun ”se jokin” suurensuuri minua koskettaa, lähestyy, pysäyttää, iskee ja muistuttaa kuoleman kautta.

Elämä/kuoleman yhtälö on ihmeellinen; se löytää minut uudelleen ja uudelleen, jotta olisin todellinen suhteellisen todellisen sijasta. Se ei anna periksi, enkä anna minäkään. Olemme yhtä, yksi, yksilö.

Olen myös ”meta hodos”, ainutkertainen ja -laatuinen metodi, jonka kautta sekä kosminen että maanpäällinen elämä tekee työtä jonkin suuremman tarkoituksen paljastamiseksi, luomiseksi, jonkin vielä tuntemattoman uuden syntymäksi niin maan päällä kuiin jossain hamassa tulevassa laajemmassa kosmisessa tilassa ja ajassa.

Kaikki yksilöllinen ja yhteinen työ, jota jokainen meistä tekee syntymästä kuolemaan ja sitten kuoleman tuolle puolen, on jonkin tulevan ihmis-ihmeen hyväksi. Yksilö, siis minä, olen se pienin integroitu yksikkö, metodi, josta tämä alkaa, aina vain juuri nyt.

Läsnäolo – elävä, luova, spontaani, tutkiva, ihmettelevä, hämmentävä lepo olemisen ihmeellisellä keitaalla – antaa mahdollisuuden luopumisen ja luomisen ihmeen avautumiselle sekä minulle että jokaiselle toiselle läsnäolevalle yksilölle.

Syvenevä läsnäolo on oman elämäni ja elämäntyöni ydintä. Tänä kesänä, ainakin vielä kerran, kutsun  ja kutsumme yhdessä Iinan kanssa sinut sekä samalla ”hänet, jonka kautta totuus paljastuu”, mukaan OLEMISEN KEITAALLE, Labbnäsiin Kemiönsaarella 4.-6. elokuuta.

Siis tule, tule, tule…olemaan, mitä olet, ja katsomaan, mitä keitaan lähteistä kumpuaa elävöittämään omaa ja yhteistä elämäämme maan päällä, jossa rakkauttamme elämään tarvitaan, kaivataan ja olemisesta kaivetaan! Parempi tulla nyt, koska mikään muoto ei kestä loppumattomiin.

Alla vielä kirjoittamani runo ”hänestä” (2015). Sanat sävellystä varten uudelleenmuokannut Tellu Turkka:

Hän on – onhan hän?

Sisälläni ja syvällä
aamuyön pimeydessä
ilmestyy ikiolija,
ilmestyy ikiolija.

Hohtava houkutteleva,
sykkivä sykähtelevä,
elotulta – säteilevä,
elotulta säteilevä!

Hän kun elävi minussa,
olen elävä hänessä,
yhdessä – yhteydessä,
yhdessä yhteydessä.

Josta syntyvi syvästä
kaikki elossa olijat
jonne kuolevaiset kaikki
palautuvat paikallensa
kuoltuansa kulkemasta
ikielohon ihanaan.

Siunattu ja kuolematon
Hän on – onhan hän?
Hän on.

Lauri Siirala