Ei mitään ala, kestä, lopu.
Näin aamutuimaan
näin, miten vaiheet
elämisen eri muodoissaan,
aina muuttuu, siirtyy
eteenpäin.

Nähtävästi, jotain, jostain
aina näyttää alkavan, sitten hetkensä, omansa,
kestävän ja jälleen eteenpäin,
vaiheeseen, viimeisimpään siirtyvän.

Ja kun tätä kaikkea huomioin,
katselen, kuulostelen sisälläin,
mä näen, kuulen, huomaan,
havaitsen, miten kaikki yksi
liukuu, virtaa eteenpäin.

Ei mitään ala, kestä, lopu!

Vaiheet vain vaihtuu, liukuu
muotoon, kaareen, virtaan
uuteen, yhtyen johonkin,
näkymättömään ja suuren
suureen yhteen yhtälöön,
jossa jokainen, aalto, hiukkanen
kulkuansa kulkee.

Siemenessä muotonsa
muuttavan, vanhenevan,
näennäisesti jo kuolevan
muhii mahdollisuus uusi
vielä tuntematon, hetkessä,
juuri oikeassa vaiheessa
tarvettansa siirtymään
seuraavaan odotellessa.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Vain ihmismielessä on hoppu
nimetä ja jaoitella
tätä yhtä virtaa elämän,
mielettömän, ikuisesti
aina uuteen nykyhetkeen
syntyvän, ja puolelle
toiselle, tämä yksi virta
suostuu kaiken
läpikulkeneen, menevän.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Sinne meni hoppu!

Hoputon Lauri