Lähdin kävelemään
metsätietä, täältä
kotijärven rannalta
kohti tietä suurempaa,
lähempänä maailmaa.

Kuljin matkaa verkkaisesti
mielessäni pitäen
ohjeen Buddhan,
kävelevän kerjäläisen
muinaisen.

Otin vaarin neuvostaan,
jonka Intiassa aikanaan
sisäistin, ja mukanani
matkaan suureen maailmaan
mä toin ja siitä sovelluksia
monimuotoisia loin,
ja yhä luon, kun sisältäni
saan viestin tuon.

Siis nostin jalkaa, siirsin sen
ja laskeutua annoin samalla,
kun toinen jo alkoi noston,
siirron laskeutumisen rytmin
niin luontevan ja helpon.

Jalkapohjani, joka pienen
kummun vastaanotti,
ja tahdissa tuon kumisevan
maaäidin suuren rummun
kulkuani tahditti.

Joka nousun, laskun rytmissä,
kiireestäni, laelta mun pääni,
mä löysin tieni pintaan maan,
kautta kantapääni
matkaa jatkamaan.

Hiljaa kulkiessani 
ympäriltä kuulin kutsun
katsomaan, nuuhkimaan,
kuulemaan ja tutkimaan
kaikkea havaintoni piiriin
saapuvaa.

Kuulin, näin ja tuoksun
sieraimiini sain,
ikivanhan ystäväin,
ahomansikan niin suloisen
loistossa iltapäivän auringon
niin kypsän punaisen.

Myös kaksi perhosta
eri väristä, käsivarrelleni
laskeutui ja hetken siinä
kohteina katseeni
siipiänsä liikutti.

Ympärillä kaikki muu
huokui päivää kesän:
heinät huojui, kukat kukki,
perhoset ja muut
lensi kukin matkaansa
tahdissa, kaikki yhdessä,
hiljaisessa äänessä ja rytmissä,
kaiken yhdistävässä.

Siinä kuljin minäkin
osasena kaikkea,
ja nuuhkiessain tuoksua
mansikoiden hehkuvaa
elin tilassa, iki-iki-vanhassa,
olemassa vaan,
tällä ikuisella keitaalla,
väylällä,
elävän,
elämän,
päällä maan.

Mansikannuuhkija Lauri