Maailman uutiset puhuvat tänäkin syksynä varustautumisesta – maassa, ilmassa, vedessä ja jopa avaruudessa. Rahaa, energiaa ja ihmisiä ohjataan valmistautumaan uhkiin, jotka horjuttavat turvallisuudentunnetta. Se on pois jostain muualta: lapsilta, vanhuksilta, sairailta, sodan tai köyhyyden traumatisoimilta. Aseistariisunnan ääni kuuluu harvoin kabineteissa.
Minun elämänkokemukseni ei kuitenkaan ohjaa valmistautumaan pelkoon tai uhkakuviin, vaan muistuttaa siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista: rauha, rakkaus, myötätunto, ilo, ja valmius antaa ja ottaa vastaan apua – myös pelkkänä läsnäolona. Meitä, teitä, heitä – kaikkia tarvitaan, ja meitä löytyy aina käden ulottuvilta. Minä olen yksi meistä. Oletko sinä?
Mahdollinen rauha ei ole vain valtioiden neuvotteluissa, vaan siinä hetkessä, kun en itse suostu sotajalalle – en sisäiseen ristiriitaan enkä toista vastaan.
Rauha alkaa aina minussa ja minusta, kuka tahansa olenkin. Kun olen yhteydessä elämän kutsuun – siihen luovaan, alati muuttuvaan voimaan, joka kutsuu kohti yhteistä hyvää – olen osa sitä rauhan verkkoa, joka kannattelee elämää tässä ja nyt.
Olen elämä maan päällä – siis vastuussa elämästä maan päällä. Kun tämän muistan, jää turha melu pois, ja tilaa syntyy sille, mikä on todellista.
Lauri
Tule mukaan jakamaan rauhaa
Hiljentymisen ja rauhan voi löytää myös yhdessä olemalla. Loppuvuoden hiljentymishetket Zoomissatarjoavat mahdollisuuden pysähtyä, hengittää ja palata siihen, mikä on totta juuri nyt.
Samoin vuoden lopun ja ensi vuoden alun Voimala-päivät kokoavat meitä yhteen – vahvistumaan, jakamaan ja ammentamaan uutta voimaa yhteyden ja luovan läsnäolon ilmapiirissä.
Astu mukaan rauhan piiriin – siihen, jonka sinä ja minä voimme joka hetki luoda.
Ihmiskunta on ajamassa maapallon ekosysteemin ja itsensä tuhon partaalle, ja tuho jatkuu ahneuden, sotien, riiston ja väkivallan nimissä. Rationaalisesta näkökulmasta maailman tilanne näyttää toivottomalta ja tuhoon tuomitulta. Tätä viestiä vahvistaa ihmiskunnan kollektiivinen mieli, media ja tiede.
Nykyinen tilanne on kuitenkin vain yksi luku laajemmassa tarinassa ja ihmiskunnan omassa kehityshistoriassa. Olemme osa suurempaa, kosmista ja kuolematonta kertomusta, jossa tietoisuus avaa tien rakkaudelle, luovuudelle ja aistilliselle elämälle maaplaneetalla. Kun tämä toteutuu riittävästi, meillä on annettavaa muulle kosmokselle.
Jokaisella meistä on avainrooli tämän tarinan käännekohdassa.
Näkemykseni on, että ihmiskunnan seuraava kehitysvaihe tapahtuu pääasiassa yksilötasolla, korostaen yksilön merkitystä. Yksilö on kuin pienin jakautumaton hiukkanen, yksi ainutlaatuinen olemus. Englanninkielinen termi ”individual” viittaa jakautumattomuuteen ja yksilöitymiseen.
Tämä yksilö, jakautumaton yksikkö, joka minä olen, pyrkii löytämään oman yksilöllisyytensä hyödyksi kaikelle. Olen vastuussa omasta jakautumattomuudestani ilman kompromisseja. Tämä tarkoittaa, että jokaiselle on annettava oikeus ja vastuu löytää oma totuutensa. Oma henkilökohtainen vastuuni ja toimintani jokaisessa vuorovaikutushetkessä voivat joko auttaa, olla neutraaleja tai vaikeuttaa toisen mahdollisuutta omaan vastuuseensa ja oikeuteensa.
Mitä sitten voimme tehdä yksilöinä muutoksen aikaansaamiseksi?
Kestävän tulevaisuuden kannalta on keskeistä irrottautua omasta reaktiivisuuden kierteestämme, ja sen sijasta luoda elävää kuuntelevaa yhteyttä sisäiseen tilaamme ja tilanteisiin, joissa elämme ja kohtaamme toisia. Tämä on tärkeä avain sekä henkilökohtaisesti että planeettamme hyvinvoinnin kannalta.
Vaikka olen yksilö, yksi ja yksin, olen samalla osa suurempaa kokonaisuutta, yhteydessä muihin ainutlaatuisiin osasiin. Jokainen minä on yksi ainutlaatuinen ilmentymä muuttuvuuden lakien – syntymän, kehityksen ja kuoleman – muodonmuutoksen alaisena. Olen tietoisuudelle avautuva kuolematon hippunen, ikuista elämää väliaikaisessa, muuttuvassa muodossa. Tämä muoto on silti tärkeä. Tällä hetkellä maan päällä olen tätä, olen yksi, en kaksi. Olemukseni moninaiset, vielä tuntemattomat taajuudet ja ominaisuudet paljastuvat vasta, kun aika ’ohenee’ tarpeeksi.
Mitä siis voin tehdä? Voin olla yhteydessä elämään sisälläni tässä hetkessä, elää täydesti ja vapautua menneisyydestä sekä tulevaisuudesta. Voin olla läsnä elämän omalle pulssille ja sykkeelle, aluksi aisteissani ja sitten aistieni tuolla puolen, ohenevassa ajassa ja avartuvassa tilassa. Voin vastata hetkiin ja tilanteisiin antamalla ongelmattoman, vastuullisen läsnäoloni panoksen, edistäen suurempaa hyvää. Jos ei muuten, ainakin voin olla ongelmaton itselleni ja muille.
Voin antaa spontaanin vastaukseni jonkun toisen ihmisen tai tilanteen tarpeeseen oman elinvoimani ja rakkauteni ohjauksessa. Sen muotoa tai laatua en voi ennustaa, mutta tiedän olevani vaihtoehdoton ja täysin vastuussa. Olen mitä olen, teen mitä teen, ja kannan täyden vastuun, joka ilmenee elämäni olosuhteiden muuttuvissa muodoissa.
Näen, miten sisäinen maailmani hallitsee ulkoista, ja miten oma olemiseni luo elämäni puitteet jatkuvasti oman tarpeeni ja kokonaisuuden tarpeen mukaisesti. En aina saa haluamaani, mutta sen sijaan saan osakseni elämän tahdon sovitettuna tähän muotoon, näihin olosuhteisiin ja tapahtumiin. Tämä tapahtuu ihmeellisesti juuri minua varten, mutta samalla se palvelee muita ja tätä suurta, elävää kokonaisuutta.
En voi ennalta tietää olenko oikeassa vai väärässä tai tekoni vaikutuksia hyvään tai pahaan. Uskomukset ja opit eivät voi ennustaa tekojeni seurauksia. Tiedän vain, kun olen läsnä hetkessä ja yhteydessä hetkeen. Sisälläni on tiehyeet kaikkeen elettyyn totuuteen, viisauteen ja tietoon mutta myös keskeneräisyyteen, joka elää hyvän ja ei niin hyvän vaihtelevassa maastossa. Osallistun pakosta kumpaankin kunnes olen jakautumaton, minkä saavutan kuollessani – olipa se kuolemaa menneelle tai ruumiini muodon kuolemaa.
Käyn läpi kuoleman ja uudelleensyntymän kiertoa kerta toisensa jälkeen, mikä on ihmisen kohtalo. Silti olemisen voima odottaa minua aina tilassa sisälläni. Vierailen siellä säännöllisesti, mutta jätän sen uudelleen ja uudelleen, kunnes en enää voi tehdä niin.
Vähemmän ristiriitaa ja enemmän rakkautta tulevaan vuoteen!
Lauri
P.S. Tervetuloa myös vuoden aloitukseksi loppiaisviikonlopun retriittiimme Karjalohjalle, hiljentymään, kuuntelemaan, kokemaan ja kommunikoimaan yhteyttämme kaiken yhdistävään voimaan, elämään ja rakkauteen. Uusi vuosi antaa meille mahdollisuuden uusiutua, luoda yhteyttä sisäänpäin ja toisiimme.
Yhdessä luomamme retriitti tarjoaa meille puitteet ja harjoitukset, joissa jokainen voi tutkia olemisen voimakentän ihmeitä rohkeasti ja rehellisesti. Työskentelemme tosissamme mutta samalla leikkisästi, havainnoiden mitä matkallamme paljastuu kulkiessamme syvemmälle, avarampaan maastoon, huolettomuuteen, yksinkertaisuuteen, joka on pyhää. Matkalla löydämme varmasti haasteita ja hankaluuksia, mutta tarkoituksenamme on vapautua mielemme kiintymyksistä vanhoihin tanssiaskeliin ja – kuvioihin. Kuolemalla teemme tilaa elämälle.
Osana retriittiä myös tanssimme, liikumme, kosketamme, tuomme äänemme tilaan, sekä ulkoilemme rauhallisissa Elontulen maastoissa. Tarvittaessa voit maksaa retriitin kurssiosuuden 2-3: ssa erässä.
Voit vielä ilmoittautua mukaan sähköpostilla: info@laurisiirala.fi tai puh 045 6781303.
Kaikilla luomakuntamme elävillä olennoilla on olemisen lahja. Tämä lahja tarjoaa ainakin meille ihmisille myös läsnäolon mahdollisuuden. Läsnäolo on heräämistä havainnon, kommunikaation ja monenlaisten heijastusten ihmeeseen. Olen, ja samalla tiedän, että olen. Havaitsen ja ihmettelen sisälläni ja ympärilläni avautuvia ilmiöitä: tapahtumia ja toisia olentoja, jotka tarjoavat oman antinsa tilanteisiin, joihin osallistun.
Huomaan, miten kaikki muuttuu hetki hetkeltä sekä sisälläni että minua ympäröivässä tilassa, elämäni kokonaisuudessa ja sen osasissa.
Saatan myös kasvavasti tiedostaa, että olen selvinnyt kaikesta tähän hetkeen saakka. Ihmeellistä, eikö vain?!
Olen oppinut elämän merkkien ja muutoksen lukutaidon askel kerrallaan. Oma kokemukseni kertoo ja paljastaa mihin osallistun, mihin en osallistu, miten vastaan, jos vastaan, ja mihin en vastaa.
Ihmisnisäkkäänä olen oppinut oman heimoni tavat ja perinnön, johon synnyin. Sittemmin oman yksilöllisen kohtaloni kulku on vienyt minut maasta, kulttuurista ja kielestä toiseen ja useampaankin. Olen saanut kokea, miten rikas kulttuurien ja erilaisuuden kirjo on. Oma perimäni on ollut samalla sekä lahja että rasite. Olen kuvannut kirjassani Pyhiinvaellus nykyhetkeen, juuri näin – juuri nyt tarkemmin siitä, kuinka olen oman vaellukseni myötä löytänyt tietoni ja tarkoitukseni.
Olen, kuten jokainen vastasyntynyt olento, ollut aluksi täysin riippuvainen toisten huolenpidosta, ja vähitellen kulkenut monenlaisten kokemusten lävitse niitä ihastellen, niihin suostuen, niitä väistellen tai varoen.
Keräämäni kokemus muuttuu minussa tiedoksi ja taidoiksi, joiden avulla etenen matkallani olemassaolon halki. Seuraan sitä, mikä kutsuu minua luokseen eniten, pyrkien samalla välttämään niitä hukkareissuja ja sudenkuoppia, jotka olen oppinut tunnistamaan. Havahdun ihmettelemään, miten uudet tilanteet suovat minulle mahdollisuuden korjata tai eheyttää jotain menneisyydestä kantamaani traumaa, mikä juuri tässä uudessa tilateessa parantaa ja vapauttaa menneestä, luo tilaa uudelle.
Jossain vaiheessa tajuan, että tämä on minun elämäni, lahja suuremmalta pienemmälle, ja että se voi palvella molempia tasavertaisesti. Helppoa ei homma aina ole, ja on monia, jotka yhä haluavat kertoa, miten minun pitäisi olla tai mitä tehdä. Joudun tai saan löytää voimani ja rohkeuteni ottaa kasvavan vastuun, tietoisen vastuun, omasta elämästäni, sen tarkoituksen kirkastamisesta ja toteuttamisesta. Jokainen elämäni jakso tai kausi, aina vuodenajoista oman kypsymiseni ja vanhenenemiseni viimeisimpään vaiheeseen saakka kutsuu minua johonkin uuteen potentiaalisuuteen läsnäolon tutkimista ja siitä nauttimista, niin yksin kuin yhdessä toisten kanssa.
Luon ja luovun, kokeilen ja tutkin, löydän kumppanuuksia, joista osa kestää, osa ei. Ja matka aina vain jatkuu tällä muutoksen, oppimisen ja poisoppimisen pyhiinvaelluksella.
Koska luet tai kuuntelet tätä viestiäni, olet yhä elossa ja kykenevä tiedostamaan, mistä on kyse. Homma on lopulta ihmeellisen yksinkertaista vaan ei aina helppoa. En lopulta koskaan tiedä mitään muuta kuin tähän hetkeen, tilaan ja tilanteeseen ilmenenevät määreet, jotka nekin muuttuvat hetki hetkeltä ja kutsuvat minua, yksilöä, vastaamaan olemisen ja tekemisen rytmiin omasta perspektiivistäni käsin. En voi olla vastaamatta; vastaus on joko kyllä, ei tai en vielä tiedä.
Pyhä yksinkertaisuus on juuri tätä. Pyhään ei voi uskoa. Pyhä on tietoisuuden taajuus, joka on aina mysteerio, määrittelemätön lahja, kutsu rakkauteen – juuri minulle. Ja kutsun kuullessani olen vastuussa, ja vastaukseni siihen syntyy edesmenneen versioni kuollessa ja luodessa tilaa uuden syntymälle.
Pyhä on aina uutta, aina tuntematonta. Se on mahdollisuus johonkin vivahteeseen, jota en ole aiemmin voinut nähdä, kuulla, koskettaa tai totella ennen tätä elämän viimeisintä kutsua päästää irti ja hypätä tuntemattomaan.
Karman laki, kohtalon räätälin mittatyö juuri minulle vaatii valppautta, rohkeutta, armoa, huumoria ja nöyryyttä myöntyä ja suostua suuremman kutsuun ja kuolla aikansa eläneelle. Tämä tietoisuuden evoluution lahja on tarjolla joka kiireetön hetki, ad infinitum.
Työni on tietoisuuden tarkoitukseen suostumista ja vastuuta sen välittämisestä sille palaselle maata, jota kutsun kodikseni. Kotini on oma ruumis-psyykeni sekä yhtä lailla myös elinympäristöni eli elämäni tilukset, joita puolestaan ympäröi aina myös suuren suuri kokonaisuus, kosminen rihmasto ja elämänvoimaa täynnä oleva tila, avaruus.
Sen syvyyksistä kumpuaa aie, tarkoitus ja voima synnyttää uutta ihmisolentoa palvelemaan tietoisuuden kehitystä maan kamaralla ja maaplaneetan osuudella sitä tähtikuviota, jolla vaellamme avaruudessa.
Se tietoisuuden säie, joka kutsuu minua, tämän tekstin kirjoittajaa, edelleen jatkamaan tutkimista on rakkauden – tietoisen, tasavertaisen, oikeudenmukaisen, ihmeellisen nautinnollisen ja kauniin rakkauden – säie.
Aikalainen homma, joka ei ole koskaan valmis, sillä se kutsuu minua edelleen aika vanhana ja yhä vanhenevana ihmisolentona omistamaan elämäni ja työni juuri tälle rakkaudelle, jota rakastan ja jonka rakastettu tiedän olevani.
Minulle on oleellista, että tiedän oman tarkoitukseni, ja kaikessa, mitä olen ja teen, välitän jotain siitä sinulle, toiselle, siinä risteyksessä jossa tiemme kohtaavat; siinä majatalossa, jossa voimme vaihtaa kuulumisia ja ravita toisiamme tositarkoituksella, leikkivällä luovuudella ja uteliaisuudella.
Jotain tästä pyrin omalta osaltani välittämään tämänkesäisessä Läsnäolon Majatalon retriitissämme Labbnäsin hienossa ja vieraanvaraisessa majatalossa, Kemiönsaarella 20.-23. heinäkuuta tänä armon vuonna 2023.
Nykyajan ristiaallokot ovat tempoilevia ja samaan aikaan tahmeita kuin etanan liike. Näissä muutospaineissa, olemassaolon muuttuvissa tilanteissa minun tulee olla toisaalta spontaani ja nopea, toisaalta selkeä ja vakaa, niin että en tee elämästäni ongelmaa eikä minusta tule ongelmaa muille.
Voin lukea tilannetta kuin tilannetta paremmin tietäessäni oman tarkoitukseni. Moniin tilanteisiin minulla ei ole mitään annettavaa. Usein pelkkä reagoimaton, odottava läsnäolo onkin avain tilanteen muuntumiseen ja hankalan hetken tai jakson ylittämiseen. En voi tietää, mikä on toiselle oikein, mutta ollessani valppaana ja läsnä nykyhetkessä voin tietää mikä on minulle oikein ja mihin minun täytyy vastata toimimalla. Silloin en saa epäillä tietoani vaan silloin on toiminnan hetki.
Ollessani kenno olemisen voimaa, nykyhetken voimaa, avaan väylän jollekin suuremmalle tuoda voimaa myös tähän pienempään sen osasen kautta. Samalla annan viestin suuremmalle, että olen käytettävissä, kun kutsun kuulen. Avaan väylän etäohjaukselle, havaintokykyni ja elinvoimani yhtälölle, ja se paljastaa ja aktivoi yksilöllisen vastaukseni kokonaisuuden hyväksi. Rakkauden kutsu on yhtyä rakkauteen, tietoisesti mutta ei-henkilökohtaisesti ja silti henkilön, yksilön kautta. Olen silloin hän, jonka kautta tietoisuus, luovuus ja rakkaus saavat mahdollisuuden ohjata tilanteita parempia ratkaisuja kohti.
Minä olen varteenotettava tekijä elämän suuressa kokonaisuudessa. Mihin minä suostun tai en suostu, miten suostun toimimaan tai olemaan toimimatta, eli miten juuri minä vastaan edessäni olevaan haasteeseen hetkessä, se määrittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen siis vastuussa elämästä maan päällä!
Tarvitsemme samaan aikaan sekä suurempaa, avarampaa kuvaa elämän ja rakkauden tarkoituksesta ja toisaalta myös pienempää kuvaa, joka on aina käden ulottuvilla ja joka aina yhdistää meidät johonkin muuntuvaan tilaan ja tilanteeseen. Jokaisella on rooli tässä elämän suuressa näytelmässä, sen pienessä osassa, siellä missä olen juuri sellaisena kuin olen nyt.
Onko totta, että rakastat jotakin, jonka tunnistat rakkaudeksi jollain sen lukemattomista taajuuksista ja jonka kutsun kuullessasi et voi olla vastaamatta siihen? Oletko valmis olemaan hän, jonka kautta totuus, rakkaus, elämä paljastuu?
Tervetuloa syksyn 2021 tilaisuuksiini zoomilla. Aikeenamme on lisäksi järjestää lisäksi myös kaksi lähtapahtumaa eli pienryhmät Helsingissä että Tampereella, ja mahdollisesti myös muita pieniä sessioita zoomilla. Näistä lisää tietoa pian. Jatkan edelleen yksityisohjausta niin etänä kuin kotonani Hervannassa, ja mahdollisesti ajoittain myös Helsingin suunnalla.
Lumihiutaleet ovat auttaneet minua näkemään, huomaamaan ja havaitsemaan aivan uuden maisemakudoksen, jossa on yhä enemmän tilaa ja vähemmän ainetta. Näiden helmikuun ihmeellisten puuterilumipäivien antia on ollut se, että voin nähdä ja kokea, miten tila syntyy, ja miten siitä avautuu ja avartuu lisää tilaa. Maailmasta tulee todellisuudessa maan ja ilman uusi yhtälö: vähemmän ainetta, enemmän tilaa.
Tilan ja aineen yhtälössä on valtava määrä uutta elinvoimaa, hiukkasten tanssia, joka kulkee vaivatta muodonmuutostaan kiinteän ja vähemmän kiinteän välimaastossa.
Tiukkapipo muuttuu harsohatuksi, ihon pinta huokoiseksi, hienonhienoksi hengittäväksi pinnaksi, joka yhdistää sisäisen ja ulkoisen tilan aineen ja elinvoiman yhtälöksi. Maa ja ilma, aine ja elinvoima tilassa yhtyvät evoluution painekentässä, omassa ruumispsyykessäni, uudeksi ihmisihmeeksi.
Tämä on reikien syntyä, rei’itystä, jonka avulla lävistän vanhojen aikansa eläneiden uskomusten, tapojen ja tottumusten tiukkapipoiset vanhat myssyt, kuosit ja vaatekerrat. Siten lapsen kaltaisena näen aivan uudella tavalla, ettei keisarilla tarvitse olla mitään uusia vaatteita.
Huokosia täynnä oleva, elämän henkeä hengittävä, elämän täyttämän ruumiini henki huokuu aineeni lävitse tilaan, maa-ilmaan. Se huokuu sinne luomaan sellaista uutta tietoisuuden taajuutta, jota maailma eniten kaipaa; elävää, tietoista rakkautta, yhteyttä rakkauden kaiken yhdistävään voimaan.
Reikien luominen on todellisuudessa yksinkertaista. Lapset osaavat sen hyvin ennen kuin menettävät yhteyden olemassaolon, vanhan maailmamme pukiessa heidät (siis meidät) nykyaikaisen tiukkoihin pukuihin, joissa ei ole tarpeeksi reikiä.
Tervetuloa puhaltamaan ja hengittämään reikiä kanssani omiin vanhoihin vaatekertoihisi! Saatat paljastaa itsestäsi sen hengittävän kerroksen, joka yhdistää toisiinsa aineen ja tilan, maan ja ilman, yhdistää toisistaan erilliset.
Luomme rei’ittämällä vähitellen uutta maailmaa vanhoista aineksista.
Muinaiset kreikkalaiset asettivat tienristeyksiin kiviröykkiöiden päälle valkosipuleita. Allium sativum on verraton lääkeyrtti, sillä se pitää ihmissudet ja pahat henget loitolla. Hekate puolestaan oli villin luonnon ja synnytyksen jumalatar tälle muinaiselle kansalle.
Olemme tällä hetkellä tienristeyksessä. Villi luonto kutsuu meitä rohkeuteen elää, olla elävä ja elävöittää jokapäiväistä elämäämme luonnon kaltaiseksi, elämän yksinkertaiseksi hyväksi. Synnyttäkäämme uusi ihminen, sillä häntä täällä kaipaamme. Minä voin olla hän, ja sinä voit olla hän. Synnytys on jo käynnissä, ja vanhan kuolema aina edeltää uuden syntymää.
Loppiaisena pidämme pienen retriitin tästä mahdollisuudesta ja valkosipulin hengen suojeluksesta käsin. Ehdit vielä ilmoittautua mukaan, jos kiinnostaa. Kokoonnumme tämän aikakauden uudella väylällä, Zoom-etäyhteydellä. Teemme päivän aikana kolme pientä harjoitussessiota, jotka toimivat rokotuksena aikaa vastaan, astumalla nykyhetkeen, kukin yksin ja kaikki yhdessä, yhteisellä aikeella tukea pyhän yksinkertaisuuden onnistunutta syntymistä. Sillä Loppiainen tarkoittaa jonkin loppua, jotta Uusi voi saada mahdollisuuden syntyä, juuri näin, juuri nyt.
Omassa puutarhassamme lumen alla lämpöhaudassa muhii kolme riviä valkosipulia. Ne ovat kolmea eri lajiketta, joista jokaisella on oma voimansa. Tammikuun ensimmäisenä 2021, siis tänään, tuosta haudasta nouseekin Allium sativumin henki, luomakunnan elävä kruunukupla, elävöittämään tämän alueen villin luonnon kaikkia edustajia yhteisellä hyvällä. Oravat ovat jo nyökänneet suostumuksensa, talon väki, tintit ja naapuri yhtä lailla. Metsähiirikin jätti oman puumerkkinsä.
Tähän intiimiin kuplaan saa astua jokainen, joka muistaa suostua yhtymään nykyhetken jakautumattomaan hyvään. Hymy riittää, ja valkosipuli kiittää.
Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.
Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.
Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.
Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.
Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.
Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.
Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.
Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.
Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.
Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.
Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?
Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.
Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.
Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.
Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.
Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.
Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta.
Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa.
Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutiokauttani eteenpäin kuljettaa.
Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse.
Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta.
Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?
Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä.
Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt.
Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä.
Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös sunnuntain 2.11. ja torstain 22.11. hiljentymishetkissä, sekä marraskuun Voimala-iltapäivässä. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.
Puhuin taannoin Viljami Lehtosen podcast-haastattelussa muun muassa elämän havahtumisista, käännekohdista, merkittävistä kohtaamisista sekä monista muista (miehen) elämän tärkeistä kysymyksistä.
On se ihmeellistä vaan, että tämän talven yksi suurimmista lumisateista saapui maaliskuun toisen päivän yönä.
On se hyvä, että tämä mies nukkui hyvän pitkän yön vierailtuaan jälleen kerran aamuyön tunteina täysin absurdeista maisemissa, pöllistyneenä näkemästään jo ennen heräämistä.
Niinpä matka tyhjentämään pihan muiden eläjien ruokapaikat lumesta ja aamiaisen jakelu sujui samoissa ihmettelyn merkeissä.
Puhun ja kirjoitan usein ihmettelyn armollisesta viisaudesta. Ihmettely auttaa näkemään kauneutta joskus kauheudenkin keskellä. Se myös auttaa luopumaan mieleen pyrkivistä valituksen aihioista, puhumattakaan ihmisolennon koostumukseen piiloutuneisista ryöväreistä, jotka vievät hyvän elämästä.
Jokaiselle tämä on varmasti jollain tasolla tuttua maastoa.
Kaikki ihmiselämän hyvä, kaunis, oikeudenmukainen, eheyttävä, yhdistävä, tietoisuuden taajuus, jota kutsumme rakkaudeksi, saa alkunsa sisältäni ja sen kautta myös toisten elämän muotojen tarjoamista heijastimista, joita löytyy eri muodoissaan vaikkapa luonnosta, kuten linnunviserryksestä, lumikiteen kauneudesta, ventovieraan katseesta, uuden aamun ihmeestä.
Samassa sisäisessä maastossa piilevät kuitenkin myös omat ja yhteiset ryövärimme, joiden pyrkimys on syrjäyttää ihmettely valituksella ja sen järeämmillä aseilla, meille kullekin jokaiselle ominaisin tavoin.
Itsetuntemus on sitä, että tunnistan ja tunnen omat ryövärini lähietäisyydeltä omassa maastossani. En vastusta heitä, sillä vastustajat vain saavat voimaa vastustuksestani.
Mikä ryövärien kanssa parhaiten toimii on se, että lakkaan yksinkertaisesti ruokkimasta heitä antamalla ajastusteni myöntää heille puheenvuoroja. Sen sijaan osoitan itselleni, että mieleni minun tekevi elämän eloa ihmetellä, eläväksi ihmis-ihmeeksi herätä, tänäkin elämäni viimeisimpänä aamuna. Silloin tämä ihmis-ihmeen tietoisuuden lahja avaa erehtymättömän yhteyden elämän kuolemattomaan hyvään oman kokemukseni todistamana. Tiedän, tunnistan, yhdistyn – en anna tilaa epäilylle. Silloin on helppo jakaa, mitä mieleni minun tekevi, eli osoittaa aikeeni toimia elämän hyväksi, vaikkapa ensin oman pihan ystävilleni tinteille, oraville, lumen valkealle ihmeelle.
Ehkä voin sitten luomistyöhön yhtyä, kun kerran luoja ensin lumen loi, seuraavaksi voi olla lumenluomisen vuoro suotu minulle, ihmisihmeelle.
Näin ihmettelee elämää Tampereen Hervannassa
Lauri
P.S. Jos ihmettelyn taito sinuakin kiinnostaa, niin samalla tästä vielä kutsun saat. Ja jos vastaat ennen kuin yö vaihtuu perjantaiksi, sä alemman hinnan vielä itsellesi varmistat:
Lauri Siirala 