Otan rokotteen

Aikeeni on ottaa rokote heti kun kutsun saan, jollei kuolema rokota minua olemassaolon vuoristorataa vastaan ennen sitä.

Tapahtuma, toiminta on aina hetken todellisuus, nyt. Aie edustaa tarkoitusta, suuntaa. Aikeeni ja tarkoitukseni ohjaa toimintaani. Kokemukseni ohjaa aiettani ja tarkoitustani. 

Rokotteet, joita olen saanut useita viimeisen 76:n vuoden aikana, pelastivat mahdollisesti henkeni isorokolta, poliolta ja useilta muilta vitsauksilta. Kaikista rokotuksista huolimatta olen kulkenut kuoleman varjon maaston lävitse tarpeeksi usein, jotta tiedän kuoleman olevan myös osa elämäni kokonaisuutta. Olen ollut jo ruumiini ulkopuolella, joten tiedän, että maallinen majani on vain maja, ei tämä suuri olohuone, joka sisältää sekä elämän että kuoleman.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastaan ensimmäisen aallon tätä virusta, sairastuneet ja joko selviytyneet tai kuolleet. Eloon toistaiseksi jääneet eivät soisi kokemusta koronaviruksesta kenellekään toiselle. 

Kaikki edesmenneet ovat saaneet rokotuksen olemassaolon jakautuneisuutta vastaan. Monet kuoleman luokse jo matkanneet ovat tulleet luokseni juuri oikeina hetkinä muistuttamaan minua kuoleman totuudesta, siis siitä, että vain muoto, vain aika, vain pelko, kuolee. 

Elämä itse, rakkaus ja muut todelliset ulottuvuudet ovat kuolematonta, aineetonta pääomaa. Sitä suodatan kulkiessani olemassaolon lävitse omalla pyhiinvaelluksellani nykyhetken todellisuuteen.

Kaikessa olemassaolon piirissä on aina riskitekijänsä; mikään ei ole varmaa, luotettavaa, paitsi tämä hetki, juuri sellaisena kuin tämä on nyt, ja sellaisena kuin minä olen juuri näin, juuri nyt. Oman kokemukseni tulee ohjata kulkuani. En tiedä, mikä on kenelläkään toiselle oikein. Teen mitä teen. Vastaan hetken ja tilanteen haasteisiin omalla vastuullani. Vastaukseni on vastuuni ja palaa luokseni uudelleen ja uudelleen tarkentamaan kulkuani. Pyrin maksimoimaan sen, mikä yhdistää minut jakautumattomaan yksinkertaiseen, todelliseen hyvään, ilman vastakohtaa. Ollessani tässä yhteydessä, olemiseni kutsuu mukaan myös toisen. Kokemukseni kertoo mikä on vastuuni ja vastaukseni, kun katson hetken, tilan ja tilanteen kokonaisuutta havaitsemieni tosiseikkojen ja kokemukseeni kerääntyneen tiedon valossa. 

En kuuntele vainoharhaisia salaliittoteorioita – en omassa mielessäni, muiden mielipiteissä, uskomuksissa enkä somen lööpeissä. Nykyihmisen mieli on pakkomielteinen, vainoharhainen, ahneen ja pelkäävän ihmisen keksintö, jonka aika on minulle ohi. Respondeo, ergo sum – ei cogito ergo sum. Kaikelle on aikansa, nykyihmisen mieli on palamassa poroksi omien turhuuksiensa roviolla. Uusi ihminen, selkeämpi, suorempi, luovempi ja rakastavampi on jo synnytyskanavassa. Olet hän, olethan. Ole! Olé!

Teen mitä teen. En voi kertoa toiselle miten toimia. Voin ehdottaa, varsinkin jos joku sitä kysyy. Moni on kysynyt minulta, otanko rokotteen. Olen toistaiseksi vastannut kyllä, aikeeni on.  

Älä kuitenkaan usko minua. Totuus elämästä, kuten myös kuolemasta, on uskomatonta. Kaikki uskominen sumentaa nykyhetken elävää kosmista voimaa ja Maa-äitimme luovaa elinvoimaa. Kuuntele oman kokemuksesi ääntä. 

Oma aikeeni on myös varmistaa, etten tahattomasti tartuta ketään toista, paitsi sillä, mikä on todellista. Rakkaus on näistä todellisista todellisinta, rakkaus rakkauteen itseensä, siihen kuolemattomaan elämään, jonka osanen olen, samoin kuin sinä, jos ja kun tämän tiedät. Sen tartunnan otan vastaan ja laitan jakeluun aina, kun se tielleni tulee. Ja rakkaus aina tulee, ollessani tyhjä muusta, turhasta ja turhauttavasta.

Ainoa jäämäni rokotepelosta juontaa kansakouluaikaani Tuusulassa noin vuonna 1950. Oli vain yksi neula, joka tarvitsi keittää rokotusten välissä. Sukunimeni alkaa S kirjaimella. Ennen minua jonossa olivat kaikki A:sta S:ään. Parku oli suuri! Mutta soon kaikki menneisyyttä! Pelko pois, jotta tilaa elämälle ois!

Nyt elän täällä elämäntäyteisen metsän reunalla ja saan ihan oman piikin Hervannassa, kun vuoroni tulee, jos silloin hengissä vielä olen. Hengestä en luovu. Olen henki+lö. Lö on olemassaolon lööppikamaa. Henki on mitä olen, elämän kuolematon hiukkanen kuolevaisessa muodossa, toistaiseksi.

Ehkä nähdään terveysasemalla, turvaetäisyydellä ja maski päällä mutta muuten ihan yhtä tyhjän kanssa.

Siis ota tai jätä. Ei jälkipyykkiä.
Elämä liikkuu eteenpäin. 
Minä myös, tuli mikä tuli.
Tuli tulee. Se polttaa turhan
pois, jotta tietoinen elämä jatkua vois.

Lauri valmiina piikkiin

P.S.
Pelko pois, älä silti usko minua. Kokeile. Pelon poisto on mahdollista, jopa yksinkertaista. Kerron lisää tästä kaikesta tulevassa kirjassani ”Pyhiinvaellus nykyhetkeen – juuri näin, juuri nyt” (Basam Books). Julkaisu vuoden sisällä. Ennen sitä ja sen lisäksi kurssikalenterini kertoo seuraavista kujeistani. Tervetuloa seuraavaksi maalis-zetriittiin 6.3. Myös Pääsiäisen aikaan järjestän zoom-retriitin, josta lisää pian.

Reikiä aineesta tilaan

Lumihiutaleet ovat auttaneet minua näkemään, huomaamaan ja havaitsemaan aivan uuden maisemakudoksen, jossa on yhä enemmän tilaa ja vähemmän ainetta. Näiden helmikuun ihmeellisten puuterilumipäivien antia on ollut se, että voin nähdä ja kokea, miten tila syntyy, ja miten siitä avautuu ja avartuu lisää tilaa. Maailmasta tulee todellisuudessa maan ja ilman uusi yhtälö: vähemmän ainetta, enemmän tilaa.

Tilan ja aineen yhtälössä on valtava määrä uutta elinvoimaa, hiukkasten tanssia, joka kulkee vaivatta muodonmuutostaan kiinteän ja vähemmän kiinteän välimaastossa. 

Tiukkapipo muuttuu harsohatuksi, ihon pinta huokoiseksi, hienonhienoksi hengittäväksi pinnaksi, joka yhdistää sisäisen ja ulkoisen tilan aineen ja elinvoiman yhtälöksi. Maa ja ilma, aine ja elinvoima tilassa yhtyvät evoluution painekentässä, omassa ruumispsyykessäni, uudeksi ihmisihmeeksi.

Tämä on reikien syntyä, rei’itystä, jonka avulla lävistän vanhojen aikansa eläneiden uskomusten, tapojen ja tottumusten tiukkapipoiset vanhat myssyt, kuosit ja vaatekerrat. Siten lapsen kaltaisena näen aivan uudella tavalla, ettei keisarilla tarvitse olla mitään uusia vaatteita.

Huokosia täynnä oleva, elämän henkeä hengittävä, elämän täyttämän ruumiini henki huokuu aineeni lävitse tilaan, maa-ilmaan. Se huokuu sinne luomaan sellaista uutta tietoisuuden taajuutta, jota maailma eniten kaipaa; elävää, tietoista rakkautta, yhteyttä rakkauden kaiken yhdistävään voimaan.

Reikien luominen on todellisuudessa yksinkertaista. Lapset osaavat sen hyvin ennen kuin menettävät yhteyden olemassaolon, vanhan maailmamme pukiessa heidät (siis meidät) nykyaikaisen tiukkoihin pukuihin, joissa ei ole tarpeeksi reikiä.

Tervetuloa puhaltamaan ja hengittämään reikiä kanssani omiin vanhoihin vaatekertoihisi! Saatat paljastaa itsestäsi sen hengittävän kerroksen, joka yhdistää toisiinsa aineen ja tilan, maan ja ilman, yhdistää toisistaan erilliset. 

Luomme rei’ittämällä vähitellen uutta maailmaa vanhoista aineksista.

Lauri

P.S. Seuraavaksi rei’ittelemme Zoom-illassamme lauantaina 13.2. ja Maalis-Zetriitissä (zoom-retriitissä) 6.3.

Elävöityvä elävöittäjä

Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.

Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.

Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.

Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.

Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.

Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.

Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.

Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.

Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.

Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?

Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.

Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.

Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.

Lauri

Suostunko olemaan zen?

Suostunko olemaan? Suostunko elämään? Suostunko kuolemaan? 

Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.

Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta. 

Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa. 

Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutio kauttani eteenpäin kuljettaa. 

Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse. 

Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta. 

Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?

Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä. 

Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt. 

Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä. 


Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös ensi sunnuntain 8.11. Nykyhetken voima – illassa klo 16-19. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.

Voin tutkia sitä myös kahden kanssasi, jos haluat tavata minua yksityisesti joko kotonani Tampereella tai videoyhteyden välityksellä. Yksityisajan voit varata: info@laurisiirala.fi tai 045 671 1303.

Lauri