OLEN, ELÄN, NYT – mikä yksinkertainen pyhä kolminaisuus. Kolme sanaa, jotka liittävät pienen suurempaan, yksilön yhteisöön, siis rihmastoon, joka yhdistää kaiken, jopa elämän kuolemaan, ajan ikuisuuteen, alun loppuun ja lopun siihen, mitä oli ennen alkua.

Kun minä yksilö olen vastuullinen vastaamalla hetken ja tilanteen tarpeeseen, se saattaa minut yhteyteen suuremman kanssa. Mitä tämä yhteys luo ja suo, näkyy tämän osasen vastauksena kokonaisuudelle. Pieni vastaa suuremmalle ja suuri vastaa pienemmälle vuorovaikutteisesti, löytäessäni olemisen ajattoman ihmeen ja yhteyden siihen luovaan voimaan, joka minua elää.

Elämme keskellä vaihetta, jossa suostumus ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin ja toimintamenetelmiin on välttämätöntä. Samalla on oleellista, että etsimme luovia menetelmiä olla elävöittävässä yhteydessä toisiimme, silloinkin kun emme ole keskenämme fyysisessä yhteydessä. Vähän kerrallaan tulemme tietoiseksi myös siitä, miten fyysinen erillisyys ja aineeton yhteys toisiimme voi luoda myös uusia siltoja näkyvän ja näkymättömän, aineen ja elinvoiman rihmastoon.

Työ on lopulta hyvin yksinkertaista niin kuin kaikki todellinen aina on. Elämä minussa paljastuu, kun olen läsnä hetkessä, omassa elävässä ruumiissani, valppaana muutoksen voimalle ja tarpeeksi hiljaa mielessäni. Silloin ravitsen ja tuen sitä uutta ulottuvuutta, joka on heräämässä omassa koostumuksessani, kunhan en anna mieleni vanhojen haittaohjelmien ohjata kokemustani uudesta ja elävästä takaisin totutuille raiteille. 

Samalla näen, miten suurta läsnäoloa vaatii tulla sisältäni, olemisen ajattomasta tilasta, takaisin tähän tahmeaan aikaan, maailmaan, jonka keskellä on epävarmuutta, ahdistusta, tietoisuuden puutetta, houkutusta vanhoihin tapoihin, paluuta normaaliin uneen. Yhdellä tasolla en voi enkä saa sitä vastustaa, ja toisaalta vastuuni on tietoisesti kestää ja hallinnoida tätä tahmeutta omassa tilassani, etsien samalla elivoiman uusia tiehyitä ja luovia voimia ohjaamaan tietäni vapauteen menneisyyden taakoista ja luomaan tulevaa.

Tuon työni piiriin aina jotain siitä viimeisimmästä ulottuvuudesta, jota itse tutkin. Jaan sitä toisten kanssa ja katson löytyykö sille resonanssia. Ollessamme läsnä olemisen elävällä kentällä sisällämme annamme tilaa havaintomme uusille taajuuksille. Olemme kuulolla sille rummutukselle, joka tahdittaa tassujemme nousuja, siirtymiä ja laskeutumisia maaäidin elävällä pinnalla.

Helmi-maaliskuun kokoontumiset Zoomilla löydät täältä. Aikeemme on järjestää kevään aikana myös pieniä ryhmiä Tampereella ja Helsingissä tilanteen niin salliessa.

Lauri

Olemme jokainen omalla pyhiinvaelluksellamme olemassaolon ihmeellisessä maastossa, joka on jatkuvan muutoksen, myötä- ja vastoinkäymisten suunnistuskenttä, maasto ilman karttaa.

Tila, olemisen tila, tyhjentyvä tila, antaa meille tilaisuuden yhtyä johonkin sellaiseen, jolla ei ole vastakohtaa vaan ainoastaan tekijöitä, jotka yhdistyvät ja yhdistävät. Tätä ihmettä kutsumme rakkaudeksi, ja syvin kaipuumme on kokea tätä yhteyttä tavalla tai toisella.

Pyrimme usein ohittamaan tämän hetkessä tapahtuvan ihmeen rakentamalla käsitteisiin, oletuksiin, odotuksiin ja pelkoihin perustuvia elämisen malleja ja ihmissuhteita. Oletamme niiden korvaavan alkuperäisen yhteytemme elämään. Luomme riippuvuuksia korvaamaan tämän tärkeimmän elävän yhteyden, joka ei todellisuudessa riipu mistään ulkoisesta kohteesta.

Elämä itse on kuolematon energeettinen, vitaalinen ihme, jonka tarkoitus on elää ja pitää jokainen muotonsa elossa, palvelemassa suurempaa kokonaisuutta toisten osasten joukossa. Kosminen älykkyys, valo, joka valaisee mahdollisuuksien kenttää, pyrkii herättämään sen osaset, jokaisen omaan tarkoitukseensa.

Ihmisihme on kuolematon idea kosmisessa skaalassa. Sen muodot tulevat ja menevät suuressa kompostointiprosessissa. Sitä ovat myös kaikki muut maameren kansan edustajat, mukaanluettuna kaikki näkyvä ja näkymätön. Ja näkymätön, aineeton, on suurempi ja todellisempi kuin näkyvä, joka on vain suhteellisen todellista.

Sen, mikä on elämässämme keskeneräistä, saamme korjata eli loppuunsaattaa elämällä sitä uudelleen, ja sitten vielä uudelleen, eri tavoin, kunnes olemme polttaneet pois vanhan tiedostamattoman osan itseämme; sen missä olemme haavoittaneet toisia tai tukahduttaneet elämän liekkiä itsessämme. Tullaksemme kokonaisiksi meidän täytyy eheyttää, yhdistää jakautumattomaksi elämäksi kaikki se, mikä on meille annettu.

Meillä on mahdollisuus yhdistää näkyvä näkymättömään, todellinen suhteellisen todelliseen, keskeneräinen sen seuraavaan keskeneräiseen vaiheeseen aina uutena, koska jokainen hetki on aina uusi. Elämä kutsuu ja etsii jokaista meitä ryhtymään yhdistäväksi tekijäksi – yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta – omalla ainutkertaisella tavallamme.

Tämä kosminen koreografia on mahtava ja alati muuntuva, sillä ei ole suunnitelmaa eikä lopputulosta. On vai tarkoitus ja suunta ja ääretön vapaus tutkia, luoda ja luopua, jatkuvasti uhrata vähemmän todellinen suuremman todellisuuden hyväksi.
Loppujen lopuksi mikään tästä ei ole henkilökohtaista, henki vain henkilöityy yksilölliseen muotoon tullakseen toimivaksi ja yhdistäväksi tekijäksi toisten yhdistävien tekijöiden plasmassa. Yksilöityminen on tärkeää, kunhan tajuan, että jokainen maamerenkansan pieninkin edustaja olen minä toisessa muodossa, tilassa ja tilanteessa, kokeilemassa tilaisuutta yhtyä tähän elämän monimuotoiseen kuoroon omalla äänelläni, panoksellani, mikä se sitten onkin. Kokonaisuus tarvitsee meitä jokaista ollakseen kaikensisältävä.

On merkittävä siirtymä poistua menneisyydestä ja tulevaisuudesta, ajatusmaailmasta, joka hallitsee pääsääntöisesti koko ihmiskunnan toimintaa. Ainoastaan yksilö voi ottaa vastuun näinä päivinä, ja minä, tätä kirjoittava tai lukeva, olen Hän. Hän on mahdollisuus sisälläni. Yhteydessä Häneen voin olla uusi, elävä, tietoisempi kuin koskaan aiemmin, tässä ainoassa hetkessä. Ja epäonnistumista ei ole, on vain lisääntyvää yhteyttä elämään sen monissa ulottuvuuksissa.

Lauri

Hyvää talvipäivänseisausta ja rauhaisaa joulunaikaa!

 

On puiden maailma
todellinen, ihmeellinen
yhtälö, kohta, paikka
aito, elävä, missä
voima maan, vanha,
ikuinen, kohtaa, yhdistää
ihmeeseen ilmaan,
ilmeiseen – ilmaiseen,
sen korkeuteen
kosmiseen ja älykkyyteen
elävään ja ikuiseen
Maa-Ilmaan, maailmaan
yhdistävään, yhteiseen
olennoille kaikille, eläville
sekä päällä maan
kuin myöskin manalaan
maan alla missä
elämä ja kuolema
kohtaa toisensa
yhtenä tämän
tuodakseen myöskin
päälle maan
kautta tammen, ytimen
ihmettelevän ihmisen.

Enttilauri

Olen osanen ihmeellistä, valtavaa, kosmista, näkyvää ja näkymätöntä rihmastoa, jota kutsumme elämäksi. Se ilmenee ajassa ja ajattomuudessa, muodossa ja muodottomuudessa, aaltoina ja hiukkasina ja vieläpä samanaikaisesti. Ihmeellinen elämä! En ole siitä erillinen, sillä elämä on minussa ja minä elämässä – alati ja ikuisesti, aina tässä hetkessä ja juuri nyt.

Kaikki alkaa syvenevästä läsnäolosta, jonka kautta avautuu väylä myös syvemmän todellisuuden ja totuuden maisemiin, jokaiselle omalla ajallaan ja tavallaan. Alku on myös loppu, ja loppu on myös alku, tässä ikuisessa Uroboroksen spiraalissa. Aikamoiset kosmiset jamit!

Läsnäolojamit ovat seuraava vaihe tutkimusmatkallamme läsnäolon, hiljentymisen, meditaation, asenteettomien asentojen ja määrittelemättömyyden ihmemaahan. En tarvitse sinne päästäkseni mitään muita aineita kuin oman aineellisen ”nahkasäkkini”, veden eri ulottuvuuksia omassa ruumiissani, sekä oman elinvoimani eli chi:n, pranan tai suomalaisittain sanottuna löylyn sisäisessä saunassani. Mukana jameissa on myös kosminen virta, joka laskeutuu sisälleni pääni lakiaukileen kautta ja asettaa minut kosmiseen lainalaisuuteen, kunhan sen itse tajuan ja oivallan, kantapään kautta.

Jammailu on spontaania, läsnäolosta nousevaa, moniulotteista tutkimusmatkaa uuteen, vielä tuntemattomaan mahdollisuuksien maastoon. Se on ennakkoluulotonta yhtymistä omaan elinvoimaani ja luovuuteeni, sekä resonointia alati muuttuvan kokonaisuuden kanssa. Jotain tapahtuu, jossain avautuu tilaa, ja syntyy mahdollisuus. Kun astun tuohon tilaan ja täytän sen hetkeksi liikkeellä, äänellä, kosketuksella, katseella, tai vain olemalla, se muuttaa kokonaisuuden koreografian uudeksi. Tämä ihmeellinen kellopeli liikkuu, muuttuu ja muuttaa sen osasia ja kokonaisuutta kaiken vaikuttaessa kaikkeen, sekä yksilön että kokonaisuuden hyväksi. Kaikki tapahtuu ilman mentaalista ennakointia, luonnollisesti.

Jammailemme tämän kellopelin rytmissä kevätkauden läsnäolotreeniemme viimeisellä kerralla, Katajanokalla 7.6. klo 18-20. Jatkamme jammailua ja kosmisen kellopelin tutkimista myös viikonloppuna 1.-3.7. Kemiönsaarella Labbnäsissä teemalla Uskomatonta elämää. Tervetuloa mukaan!

Olen suomensukuisten jälkeläinen; kannan siis ilmeisesti aika kapeata geneettistä kaistaa viimeisimmän tutkimuksen mukaan. Lapsilleni olen sen antanut omalta puoleltani, heidän äitinsä toi sinne luultavasti laajempaa sisilialais-ukrainalaista kaistaa ja tyttäreni miehineen ovat rikastuneet tätä kirjoa vielä anglo/irlantilaisella osiolla. Ja kuinka monta salarakasta on matkalla livauttanut oman osuutensa näille geeniväylille, vain DNA haltijat tietävät.

Kuullessani tämän uutisen pari päivää sitten TTT-Pressiklubilla, ilahduin. Oli aivan kuin olisin saanut pienen sähköiskun systeemini. Tässä laajentuvien kaistojen globaalissa maailmassa, erikoistuminen, ainutkertaisuuden lahja, antaa todelliselle yksilöitymiselle tilaa. Eläessäni maahanmuuttajana eri kulttuureissa on usein ollut suuri etu olla kotoisin jostain tuntemattomasta; se luo tilaa olla liittymättä niin helposti viimeisimpään massaan tai laumaan, uskomukseen tai dogmaan. Monet heimot, laumat, perheen tai suvun korvikkeet määreineen olen toki päälleni pukenut – ja sitten riisunut.

En ole elämästä itsestään erillinen, mutta kaikkien muiden määreiden kanssa olen nyt viisastuttuani tosi varovainen – siis suomalaisuus mukaanluettuna. Tänään kysymys heräsi samassa tilaisuudessa valmiudesta kuolla isänmaan puolesta. Minulle maa on ensinnäkin äiti; isä on paljon uudempi sana kuin äiti ja maasta olen syntynyt ja maahan maadun kun aikani maahanmuuttajana on täyttynyt. Siis totuudessa olen valmis kuolemaan maani puolesta, kun se minut kutsuu luokseen. Isänmaa on poliittinen ja vääristyneen maskuliininen käsite, joka luo rajoja, sotia ja verenvuodatusta. Toistaiseksi olen kieltäytynyt kaikista armeijoista maissa, joissa olen asunut tai olen kansalainen.

Jokaisella DNA säikeellä on yhteys ihmisen alkujuuriin, sekä fyysinen, että psyykkinen. Monet tutkijat ovat ehdottamassa huikeita uusia tiedon ja kollektiivisen muistin ja luovuuden kytköksiä, jotka tulevat avaamaan uuden ajankauden, kunhan luovumme vanhoista määreistä jotka ovat tulleet tuhoisaksi rasitteeksi ihmiskunnalle.

Minulle kapea kaista ehdottaa mahdollisuutta olla yksinkertaisesti monimuotoinen, luottaa siihen ainutlaatuiseen elämän jälkeen, jota maaperä, josta olen syntynyt edustaa. Aikamme on heterogeenisyyden, monimuotoisuuden, synteesin ja fuusion aikaa, kunhan kukin meistä ottaa kasvavan vastuun löytää oma määreettömyytensä rikastamaan aikamme malmia. Kapealla kaistalla on helpompi palata kotiin, sisälleni, takaisin siihen alkuräjähdykseen, jota elämä kokonaisuudessaan nykyhetkessä  ikuisesti on.

Globaali ihmiskunta ei saisi tulla homogeeniseksi massaksi samalla kun emme saisi eristää itseämme toisistamme tai tästä luomakunnan kokonaisuudesta poteroitumalla aikansa eläneisiin määreisiin,tapoihin, tottumuksiin, pakkomielteisiin ja tuhoisiin identiteetteihin. Kansalliset määreet perustuvat pelkoon; kansakunnan psyykestä nouseva rakkaus, luovuus ja kunnioitus omaa perimää kohtaan on arvokasta; senhän annan mahdollisen kumppanini kanssa lapsilleni, höystettynä, rikastettuna jollain toisella kirjolla perimää. Ihmiskunnan ja kaiken elävän perimä on kotoisin kaiken eletyn elämän psyykkis/vitaalisesta sisäisestä Alexandrian kirjastosta.

Kunkin oma elävä ihmisruumiis on kaista tuohon elävään tiedon, taidon ja taiteen pankkiin. Kapealla kaistalla on mahdollisesti helpompaa vaeltaa eksymättä liian usein polulta matkalla kotiin, sillä tuossa yhteisessä psyykessä piilee yhtälailla kaikki vielä puhdistamaton ihmiskunnan menneisyyden ongelmajäte. Maanpäällisen elämäni tarkoitus on osallistua yhteiseen siivoustyöhön ja samalla luoda kierrätetystä raakamateriaslista viimeisintä uutta muotoa, joka yhdistää osaset kokonaisuuteen kaikensisältäväksi, siis yhdeksi yhteiseksi ja samalla monimuotoiseksi kirjoksi elävää, alati muuntuvaa muotoa. Kas siinä seikkailu!

Oma ruumiini on ensimäinen kotini, sinne saavun äitini kohdun rakennustyömaalla, jonne isäni on käväissyt tuomassa oman oleellisen osuutensa. Tuo kahden yhtymä yhdeksi on taidetta, josta tiedämme vain vähäsen ja senkin vähän pilaamme väärin määrein.

Sitten perheeni vie minut mukaan laajenevaan olemassaolon piiriin, yhteiskuntaan. Jossain vaiheessa vanhat vedenjakajat muuttuvat; sukuni, heimoni ja muut aikansa palvelleet yhteydet eivät enää ravitse avautuvaa uutta. Jätän yhä enemmän taakseni kaiken menneen. Alan siis kulkea laajemmilla valtaväylillä, mutta samalla uskollisena omalle yhteydelleni kaikken eletyn elämän elinvoimaan ja luovuuteen, kuten oma kaistani sen paljastaa ja pitää minut juurtuneena omaan kultasuoneeni.

Kaikki ulkoinen ilmaisu ja muoto kumpuaa jostain alkulähteestä. Suomensukuisten kansojen alkulähteet liittyvät kokemukseni mukaan kielen viisauteen ja alkumyytteihin. Suomen saneeraamaton kieli on rikasta ja alkuvoimaista. Olen kiitollinen, että olen palannut uudelleen äidinkieleeni, kuuntelemaan sen syntyjä syviä ja samalla rikastamaan sitä puhumalla sitä niin elävästi kuin maaperä, johon olen juurtunut eripuolilla maankamaraa sen sallii.

Kaiken  menneen arvo ei koskaan katoa, mutta matka on aina eteenpäin ja kannan kapean kaistani lahjan kaikille maailman ja lopulta kosmoksen eri linnunradoille kulkiessani tätä ikuista vaellusta ainutkertaisena, alkuperäisenä olentona – ilman pysyviä määreitä. Siis ennen Abrahamia, minä olen. Se pätee kaikkiin muihin väliaikaisiin määreisiin, kuten suomalaisuuteen, sukupuoleen, ikään ja kaikkiin muihin mahdollisiin vaatekertoihin, joihin kaikki maailman  keisarit ja valtaa pitävät pyrkivät pukeutumaan ja pukemaan alamaisensa. Niin kauan kuin minä yksilönä suostun sokeasti olemaan alamainen tämä hullu näytelmä jatkuu ja kaikki tämä usein tuhoisa  draama kertautuu eri näyttämöillä ennen kunkin näyttelijän vääjäämätöntä kotiinpaluuta silkan olemisen kuolemattoman tilaan.

Tätä tarinaa jatkan jonain toisena hetkenä. Yö lähestyy ja hyvä niin. Yö tekee syvää siivoustyötä, päivittää instrumenttini uusia olemassaolon haasteita kohtaamaan kun hyvä huomen avautuu ja saan, jos herään vielä, jatkaa tätä ikuista vanhasta luopumisen ja uuden syntymän ihmettelyä.

Lauri