Reikiä aineesta tilaan

Lumihiutaleet ovat auttaneet minua näkemään, huomaamaan ja havaitsemaan aivan uuden maisemakudoksen, jossa on yhä enemmän tilaa ja vähemmän ainetta. Näiden helmikuun ihmeellisten puuterilumipäivien antia on ollut se, että voin nähdä ja kokea, miten tila syntyy, ja miten siitä avautuu ja avartuu lisää tilaa. Maailmasta tulee todellisuudessa maan ja ilman uusi yhtälö: vähemmän ainetta, enemmän tilaa.

Tilan ja aineen yhtälössä on valtava määrä uutta elinvoimaa, hiukkasten tanssia, joka kulkee vaivatta muodonmuutostaan kiinteän ja vähemmän kiinteän välimaastossa. 

Tiukkapipo muuttuu harsohatuksi, ihon pinta huokoiseksi, hienonhienoksi hengittäväksi pinnaksi, joka yhdistää sisäisen ja ulkoisen tilan aineen ja elinvoiman yhtälöksi. Maa ja ilma, aine ja elinvoima tilassa yhtyvät evoluution painekentässä, omassa ruumispsyykessäni, uudeksi ihmisihmeeksi.

Tämä on reikien syntyä, rei’itystä, jonka avulla lävistän vanhojen aikansa eläneiden uskomusten, tapojen ja tottumusten tiukkapipoiset vanhat myssyt, kuosit ja vaatekerrat. Siten lapsen kaltaisena näen aivan uudella tavalla, ettei keisarilla tarvitse olla mitään uusia vaatteita.

Huokosia täynnä oleva, elämän henkeä hengittävä, elämän täyttämän ruumiini henki huokuu aineeni lävitse tilaan, maa-ilmaan. Se huokuu sinne luomaan sellaista uutta tietoisuuden taajuutta, jota maailma eniten kaipaa; elävää, tietoista rakkautta, yhteyttä rakkauden kaiken yhdistävään voimaan.

Reikien luominen on todellisuudessa yksinkertaista. Lapset osaavat sen hyvin ennen kuin menettävät yhteyden olemassaolon, vanhan maailmamme pukiessa heidät (siis meidät) nykyaikaisen tiukkoihin pukuihin, joissa ei ole tarpeeksi reikiä.

Tervetuloa puhaltamaan ja hengittämään reikiä kanssani omiin vanhoihin vaatekertoihisi! Saatat paljastaa itsestäsi sen hengittävän kerroksen, joka yhdistää toisiinsa aineen ja tilan, maan ja ilman, yhdistää toisistaan erilliset. 

Luomme rei’ittämällä vähitellen uutta maailmaa vanhoista aineksista.

Lauri

P.S. Seuraavaksi rei’ittelemme Zoom-illassamme lauantaina 13.2. ja Maalis-Zetriitissä (zoom-retriitissä) 6.3.

Uudenvuoden tervehdys

Hyvää alkanutta vuotta 2021!

Muinaiset kreikkalaiset asettivat tienristeyksiin kiviröykkiöiden päälle valkosipuleita. Allium sativum on verraton lääkeyrtti, sillä se pitää ihmissudet ja pahat henget loitolla. Hekate puolestaan oli villin luonnon ja synnytyksen jumalatar tälle muinaiselle kansalle.

Olemme tällä hetkellä tienristeyksessä. Villi luonto kutsuu meitä rohkeuteen elää, olla elävä ja elävöittää jokapäiväistä elämäämme luonnon kaltaiseksi, elämän yksinkertaiseksi hyväksi. Synnyttäkäämme uusi ihminen, sillä häntä täällä kaipaamme. Minä voin olla hän, ja sinä voit olla hän. Synnytys on jo käynnissä, ja vanhan kuolema aina edeltää uuden syntymää.

Loppiaisena pidämme pienen retriitin tästä mahdollisuudesta ja valkosipulin hengen suojeluksesta käsin. Ehdit vielä ilmoittautua mukaan, jos kiinnostaa. Kokoonnumme tämän aikakauden uudella väylällä, Zoom-etäyhteydellä. Teemme päivän aikana kolme pientä harjoitussessiota, jotka toimivat rokotuksena aikaa vastaan, astumalla nykyhetkeen, kukin yksin ja kaikki yhdessä, yhteisellä aikeella tukea pyhän yksinkertaisuuden onnistunutta syntymistä. Sillä Loppiainen tarkoittaa jonkin loppua, jotta Uusi voi saada mahdollisuuden syntyä, juuri näin, juuri nyt. 

Omassa puutarhassamme lumen alla lämpöhaudassa muhii kolme riviä valkosipulia. Ne ovat kolmea eri lajiketta, joista jokaisella on oma voimansa. Tammikuun ensimmäisenä 2021, siis tänään, tuosta haudasta nouseekin Allium sativumin henki, luomakunnan elävä kruunukupla, elävöittämään tämän alueen villin luonnon kaikkia edustajia yhteisellä hyvällä. Oravat ovat jo nyökänneet suostumuksensa, talon väki, tintit ja naapuri yhtä lailla. Metsähiirikin jätti oman puumerkkinsä. 

Tähän intiimiin kuplaan saa astua jokainen, joka muistaa suostua yhtymään nykyhetken jakautumattomaan hyvään. Hymy riittää, ja valkosipuli kiittää.

Uuden vuoden puutarhuri
Lauri Silva

Elävöityvä elävöittäjä

Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.

Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.

Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.

Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.

Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.

Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.

Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.

Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.

Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.

Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?

Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.

Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.

Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.

Lauri

Suostunko olemaan zen?

Suostunko olemaan? Suostunko elämään? Suostunko kuolemaan? 

Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.

Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta. 

Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa. 

Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutio kauttani eteenpäin kuljettaa. 

Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse. 

Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta. 

Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?

Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä. 

Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt. 

Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä. 


Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös ensi sunnuntain 8.11. Nykyhetken voima – illassa klo 16-19. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.

Voin tutkia sitä myös kahden kanssasi, jos haluat tavata minua yksityisesti joko kotonani Tampereella tai videoyhteyden välityksellä. Yksityisajan voit varata: info@laurisiirala.fi tai 045 671 1303.

Lauri