”Mikä sinut toi tälle pitkälle tielle?” Seppo Tanhua inspiroi minua puhumaan yhteydestä, ajattomuudesta, ei-tietämisestä, nykyhetkestä, luovuudesta, luopumisesta, elämästä, elävyydestä….6.10.2017

Olemme luoneet itsellemme mukavuuskulttuurin. Elämä nykyhetkessä, juuri siellä missä olen, mistä koostun ja mihin olen yhteydessä on aina todellista nyt. Mikä on todellisinta, on aina elävää nyt. Olen elossa, elävä, en mukavuusalueella, vaan juuri siinä paikassa ja tilanteessa, jossa olen valmiina vastaamaan hetken ja olosuhteen tarpeeseen. Hetki voi olla rauhan täyttämä, mutta rauha ei ole mukavaa. Se on rauha tässä elävässä palasessa maata, joka olen ja tämä rauha nyt on hyvää, ei mukavaa. Tästä rauhasta olen mahdollisesti syvästi kiitollinen. Todellinen kiitollisuuskaan ei ole mukavaa.

Mukavuuskulttuurimme on oikeastaan turruttavan tylsää.

Täällä Viron rannikolla, missä olemme Iinan kanssa olleet nämä viime päivät, on paljon luonnollista, siis luontoa, joka elää aina nykyhetken muuttuvaa ikihetkeä. Meri on joko tyyni tai kuohuu. Pilvet ovat joko taivaalla tai poissa. Puut huojuvat tai vaan ovat.
Spa, joka mainostaa luonnonrauhaa, on puolestaan täynnä ostoskeskusmusiikkia. Ainoa musiikiton sauna on Suomalainen puusauna, joka ei ole päärakennuksen sisällä. Julkisissa tiloissa soi monta musiikkia samaan aikaan. Monta televisiota on päällä, eri kanavilla. Mukavaako? Kun huomautin tästä kirjallisesti ja pyysin ainakin jotkin saunat tai jotkin kellonajat musiikittomiksi, joku oli kirjoittanut pyyntöni perään: ”We love it – Perkele”.

Kysyin kohteliaasti myös henkilökunnalta, olisiko mahdollista jättää jotkin saunat hiljaiseksi ainakin osaksi päivää tai ainakin hiljentää musiikkia ja poistaa popmusiikki. Vastaus oli mielenkiintoinen: ”Tietokoneasiantuntija on vastuussa musiikkiohjelmasta, ja hän on niin kiireinen, että häneltä ei kehtaa pyytää”. Ehdotin kuitenkin mahdollisuutta painaa tietokoneen stop-näppäintä…

Kullekin omansa! Voin sulkea paljon pois, voin vetäytyä syvemmälle sisäänpäin, voin poistua paikalta – olen siis vastuussa joka hetki ja vastaan toiminnallani itseni puolesta. Toista tai toisia en voi muuttaa. Voin ehdottaa, jos minulta kysytään. Ja koska Spa on minulta palautetta kysynyt jättämällä palautekirjan pöydälle, vastasin antamalla palautteeni.

Nyt pilvet poistuvat, joten on aika lähteä ulos, sinne missä luonto elää nykyhetkeä luomatta siitä mukavuusaluetta!

Lauri

 

On aika luopua tavoista, joilla teen itsestäni vähemmän sitä, mitä todella olen, sekä tottumuksistani tavoitella jotakin, mitä en todellisuudessa ole.

Uroboros-projektin kautta tarjoan sinulle mahdollisuuden löytää tukea sille, että voisit elää todellisemmin ja rehellisemmin nykyhetkessä juuri siellä, missä olet, juuri sellaisena kuin olet, juuri siinä tilanteessa, jossa olet,
juuri nyt.

Uroboros on vanha myyttinen symboli – käärme syömässä omaa häntäänsä.
Se kuvaa elämän kulkua syntymästä kuoleman kautta uuteen muotoon, ikuisesti.
Uroboros on myös symboli itsetuntemukselle, suuren muutoksen vanalle. Se on elinvoiman, luovuuden ja seksuaalisuuden symboli ihmisen ehkä eniten kavahtaman matelijan muodossa.

Tässä näet kuvat kahdesta Uroboroksesta. Ensimmäinen on Frieda Harrisin maalaus Alistair Crowleyn Thoth-tarotpakasta; toinen Sanna Pelliccionin maalaus samasta aihepiiristä.

Uroboros-projektissa harjoitamme kuuden viikon ajan taitoamme lukea symboleita, ja tutkimme uusia työkaluja oman elämämme hallinnointiin. Käytämme apuvälineinä tarotkortteja, jotka on maalannut Frieda Harris, ja joista koostuu Alistair Crowleyn nimellä kulkeva tarotpakka.

Valitsen joka viikko sokkona yhden Frieda Harrisin maalaaman symbolin, ja lähetän sinulle kuvauksen sen viestistä, sekä siitä, miten tämä symboli saattaa liittyä jokapäiväisen elämäsi tilanteisiin tai haasteisiin. Seuraa viikon ajan omaa kokemustasi. Halutessasi voit pitää vaikka pientä päiväkirjaa siitä, mitä havaintoja, reaktioita tai oivalluksia viikon kortti tai symboli herättää sinussa.

Ole kuulolla sille, miten tämä symboli pysäyttää sinut katsomaan selkeästi ja suoraan omaan elämääsi.

Uroboros-projekti käynnistyy viikon jälkeen siitä,  kun 100 ihmistä on liittynyt tämän projektin postituslistalle.

Olet mukana tällä kuuden viikon mittaisella itsetuntemusmatkalla jätettyäsi
meille nimesi ja sähköpostiosoitteesi!

Projektin aikana sinulla on myös mahdollisuus tarot-tulkintaan kanssani, joko henkilökohtaisesti Tampereella, Helsingissä tai Porissa tai Skypen kautta.
Session hinta on €65.
Tiedustelut tulkinnoista: lsiirala(@)gmail.com tai 045 6711303.

Klikkaa tästä päästäksesi liittymislomakkeeseen.

Huom! Jos et löydä varmistuviestiä sähköpostilaatikostasi, tarkista roskapostikansiosi! Se on voinut lipsahtaa myös sinne.

Saat meiltä ensimmäisen varsinaisen Uroboros-kirjeen viimeistään maanantaina 23.10. – myös tällöin jos kirjettä ei sähköpostissasi näy, kurkkaa roskapostikansioosi ja siirrä se täältä tavalliseen (”inbox) viestikansioosi – näin varmistat viestien kulun sinulle mutkitta tästä eteenpäin.

Emme käytä osoitettasi mihinkään muuhun kuin näiden kirjeiden luoksesi toimittamiseen.

Tervetuloa mukaan tälle matkalle katsomaan omaan elämääsi ja sen mahdollisuuksien loppumattomaan kirjoon!

Lauri Siirala

PS. Olen erittäin kiitollinen siitä, jos välität viestiä eteenpäin myös toisille, joita tämä reissu saattaa kutsua! 

Oi äiti maa,
sun masun pinnallas
mä tassutella saan;
sua syödä, juoda,
nuuhkia, aisteissani kaikissa
sun ihmettäsi nauttia.

Sun sylistäsi oon mä syntynyt
ja samaan syvään syliin
palaan, kun aikani
täällä päällä maan,
on päättynyt.

Siellä syvyyksissä maan,
jota Manalaksi kutsutaan
mä jälleen lepään, muhin,
maadun, kuoliaaksi kaadun,
jotta uuteen muotoon
vihreään, elävään mä palaan
tätä matkaa maallista,
jatkamaan.

On sadonkorjuun aika, juuri ennen kuin maa menee martaaksi. Kaikki orgaaninen elävä muoto kukoistaa juuri ennen kuihtumistaan. Viljaa puidaan, juurekset kerätään säilöön ja siemenet varastoon. 

Ihmisruumis on avaruuspuku yhdellä ulottuvuudella; toisella se on siemenkota, kompostori.

Se on myös voimala, ydinvoimala, muuttumassa seuraavaan energiatuotannon vaiheeseen, maalämmön, fuusivoiman välineeksi.

Ja syvemmällä ulottuvuudella se on maameri, psyyken ihmeellinen plasma, välittäjäaine ja väylä, osan ja kokonaisuuden synteesi.

Nautinnon, kauneuden ja rakkauden loppumaton keidas on maameremme, jonka lapsi jokainen meistä on.

Sen pienenä osasena olen myös minä, väylänä maan ja kosmoksen välillä.

Minä olen kenno, joka kantaa kaiken eletyn elämän tietotaitoa – elävä Alexandrian kirjasto.

Minä olen myös Tellus-planeetta, avaruuslaiva linnunradalla!

Olemme kaikki yhdessä lähetin-vastaanotin,  luotsaamassa uuteen, vielä tuntemattomaan.

Huimaava maa! Vaikka täriset, järiset, ärjyt ja karjut, niin rikkaasti rakas oot!

Kiittäkäämme maata! 

Nyt on aika olla ruumiillistunut!

 Lauri

 

 

 

 

 

 

 

 

 

P.S. Kokoonnumme yhdessä Martaana olemisen retriittiin 4.-5.11., tervetuloa mukaan!

Tää aamu elokuun!
Mä melkein pakahdun
kun kauneuden aamun tään
mä nään, sen kauneutta nuuhkin,
ääniä sen kuuntelen,
kosteutta kosketan
ja kaikkeen tähän
jälleen kerran uutena,
taas rakastun,
siis yhdyn.

On luonnon voima
voima puhtaan psyyken,
koti kaiken eläväisen,
myös miehen, naisen.

Kun annan sen,
mua koskettaa
tällä puolla ihmismielen,
kutkuttaa ja kutsua,
sen iloon, rauhaan,
ihmeeseen yhtyä
niin jotain uutta,
kuin aamun kastetta,
alkaa suonissani virrata.

Voima tämä Elämän,
kuin myöskin Tuonelan,
eläväisen kuoleman
on lähde, keidas
ikuisen, kaksoisvirtain
muutoksen.

Se kutsu on yhtyä ja olla
yhteydessä virtaan syvään,
lähteeseen, ikuiseen,
kaiken muuntavaan,
uusivaan, syntymästä
kuolemaan kulkevaan,
aina uudestaan ja uudestaan,
ja sitten vielä uudestaan,
siis loppumattomaan, jota
ikuiseksi kutsutaan.

 

Lähdin kävelemään
metsätietä, täältä
kotijärven rannalta
kohti tietä suurempaa,
lähempänä maailmaa.

Kuljin matkaa verkkaisesti
mielessäni pitäen
ohjeen Buddhan,
kävelevän kerjäläisen
muinaisen.

Otin vaarin neuvostaan,
jonka Intiassa aikanaan
sisäistin, ja mukanani
matkaan suureen maailmaan
mä toin ja siitä sovelluksia
monimuotoisia loin,
ja yhä luon, kun sisältäni
saan viestin tuon.

Siis nostin jalkaa, siirsin sen
ja laskeutua annoin samalla,
kun toinen jo alkoi noston,
siirron laskeutumisen rytmin
niin luontevan ja helpon.

Jalkapohjani, joka pienen
kummun vastaanotti,
ja tahdissa tuon kumisevan
maaäidin suuren rummun
kulkuani tahditti.

Joka nousun, laskun rytmissä,
kiireestäni, laelta mun pääni,
mä löysin tieni pintaan maan,
kautta kantapääni
matkaa jatkamaan.

Hiljaa kulkiessani 
ympäriltä kuulin kutsun
katsomaan, nuuhkimaan,
kuulemaan ja tutkimaan
kaikkea havaintoni piiriin
saapuvaa.

Kuulin, näin ja tuoksun
sieraimiini sain,
ikivanhan ystäväin,
ahomansikan niin suloisen
loistossa iltapäivän auringon
niin kypsän punaisen.

Myös kaksi perhosta
eri väristä, käsivarrelleni
laskeutui ja hetken siinä
kohteina katseeni
siipiänsä liikutti.

Ympärillä kaikki muu
huokui päivää kesän:
heinät huojui, kukat kukki,
perhoset ja muut
lensi kukin matkaansa
tahdissa, kaikki yhdessä,
hiljaisessa äänessä ja rytmissä,
kaiken yhdistävässä.

Siinä kuljin minäkin
osasena kaikkea,
ja nuuhkiessain tuoksua
mansikoiden hehkuvaa
elin tilassa, iki-iki-vanhassa,
olemassa vaan,
tällä ikuisella keitaalla,
väylällä,
elävän,
elämän,
päällä maan.

Mansikannuuhkija Lauri

 

Ei mitään ala, kestä, lopu.
Näin aamutuimaan
näin, miten vaiheet
elämisen eri muodoissaan,
aina muuttuu, siirtyy
eteenpäin.

Nähtävästi, jotain, jostain
aina näyttää alkavan, sitten hetkensä, omansa,
kestävän ja jälleen eteenpäin,
vaiheeseen, viimeisimpään siirtyvän.

Ja kun tätä kaikkea huomioin,
katselen, kuulostelen sisälläin,
mä näen, kuulen, huomaan,
havaitsen, miten kaikki yksi
liukuu, virtaa eteenpäin.

Ei mitään ala, kestä, lopu!

Vaiheet vain vaihtuu, liukuu
muotoon, kaareen, virtaan
uuteen, yhtyen johonkin,
näkymättömään ja suuren
suureen yhteen yhtälöön,
jossa jokainen, aalto, hiukkanen
kulkuansa kulkee.

Siemenessä muotonsa
muuttavan, vanhenevan,
näennäisesti jo kuolevan
muhii mahdollisuus uusi
vielä tuntematon, hetkessä,
juuri oikeassa vaiheessa
tarvettansa siirtymään
seuraavaan odotellessa.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Vain ihmismielessä on hoppu
nimetä ja jaoitella
tätä yhtä virtaa elämän,
mielettömän, ikuisesti
aina uuteen nykyhetkeen
syntyvän, ja puolelle
toiselle, tämä yksi virta
suostuu kaiken
läpikulkeneen, menevän.

Ei mitään ala, kestä lopu!

Sinne meni hoppu!

Hoputon Lauri

Mitä kertoo, näyttää,
heijastuma tämä
pinnalla, vihreällä,
elävällä lehdellä
tänä elämäni viimeisimpänä
varhaisena aamuna?

On pisaroina vesi,
helminä, kirkkaina,
kuin linssit, lasit, kirkkaat,
radoilla, suonilla, joista jokainen,
keskustasta yhdestä, johtaa
omaan suuntaansa.

Siis katson myöskin sisäänpäin
kohti sitä yhtä lähdettä,
syvällä, psyykessä,
yhteisessä, omassa,
josta jokainen, mahdollinen
pisara ja suunta
saa oman osuutensa
yhdestä ja yhteisestä
voimasta, elävästä virrasta.

Tämä yhteys oleellinen on,
jotta osaa ottaa voin,
tähän yhteen virtaan elävään
aina uutta kohti vetävään.

Ja vanhat, suonet, rihmastot
sisältäni aukeavat ja suuntaani
tänäkin päivänä ja hetkenä
ravitsevat, ohjaavat,
kohti lähdettä ja sen virtaa,
sen uutta vanaa suuntaavat;
antamaan, mitä sieltä saan
jonnekin, jollekin,
sen ravintoa kaipaavaa.

Pisara, jokainen, on mahdollisuus
uusi, elävä ja suuri
avautua, selkeytyä, nähdä
heijastaa ja antaa
mitä olen, mitä koen
tähän yhteen virtaan.

Viime yönä, lähes aamulla

auringon jo noustessa,

vielä jossain maisemissa unimaailman

niin ihmeellisen, kauhean ja ihanan:

Kuljin läpi tuhoutuvan maailman,

kuvitettu kuin taulut Boschin, Dalin,

taiteilijan omani, syvältä

sieltä psyykestä, yhdestä ja yhteisestä,

mistä kaikki kuvat mielen, ajatukset ihmiskielen

nousevat ja ilmeentyvät ilmaan,

päälle maan, valheita ja totuuksia kertomaan

toinen toisillemme, kaikille, aivan pähkähulluille!

On maisemissa noissa kaikki mahdollista.

Siellä löytyy kanakissa, kalat lentää maisemissa.

On vesi kirkkainta, kauneinta milloinkaan,

ja sitten tiskivedet täynnä roskaa, moskaa, 

ilmeentyvät maisemaan, tiskien pesijää

luokseen etsivää.

Ja suusta ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien,

löytyy sanoja ja lauseita, enne kuulumattomia,

absurdeja valheita, ja aivan käsittämättömiä, 

virkkeitä, täynnä ideoita, aiheita, 

joista selvää ei sais edes vanhin,

viisain vaari taikka muori,

edes lapsi viattomin nuori.

Ja maisemissa maan, on kaikki kallellaan.

Vettä valuu kaduille, nousee rakosista seinien.

Vuotaa putket kaatuu seinät, tuhkaks muuttuu muoto.

Ja sinne tänne kulkee kansaa, jotkut vähän vaivoissansa.

Muuttuu maastot, jostain avautuu taas kirkas lahti,

jossa uiskentelevat kalat täysin viattomat

pyrstöjänsä värikkäitä heiluttavat.

Siellä jotkut ihmislapset, veneissänsä vaeltaa,

kanoottejaan veden päällä kuljettaa.

On siellä yliopistokin suuri, ajattelijat niin viisaat,

miehet monet, virkkeittänsä vaihtelevat

harvoin toisiansa kuuntelevat.

Ei sanoja, kuule melkein kukaan,

kun kuuntelijoita ei mahdu mukaan.

On siellä monet tutut, vanhat kamut,

joiden syvät jutut aikanansa kiinnostivat,

keskustelemaan, väittelemään,

viettelivät nuoren miehen mukaan.

Vaan siellä nyt vaan laulelen, 

ketään heistä enää kuunnellen:

”It’s all mad, its all mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad.”

Näin laulellen,

kuljen kaduilla, vettä vuotavilla,

pyhäkengissä, kastelematta sukkia,

hypellen, välissä vesivanojen, tyylillä.

Kuljen läpi kaupunkien vanhain,

joissa kukaan ei enää asu, 

ei seinät enää pystys pysy.

Kaikkialla tulva nousee, 

pyyhkii pois ja virtaa.

Jossain avautuu,

maa uusi korkeampi.

Ylle veden johdattaa, 

katselemaan maisemaa,

virtaavaa.

Kanssani, kulkee veljeni ja moni muu,

tuttava ja tuntematon,

tulee, menee minne vaan,

yksin jään mä kulkemaan ja laulamaan:

”It’s all so mad, it’s all so mad, 

it don’t even make me sad!”

Unennäkijä Lauri