Olen osanen ihmeellistä, valtavaa, kosmista, näkyvää ja näkymätöntä rihmastoa, jota kutsumme elämäksi. Se ilmenee ajassa ja ajattomuudessa, muodossa ja muodottomuudessa, aaltoina ja hiukkasina ja vieläpä samanaikaisesti. Ihmeellinen elämä! En ole siitä erillinen, sillä elämä on minussa ja minä elämässä – alati ja ikuisesti, aina tässä hetkessä ja juuri nyt.

Kaikki alkaa syvenevästä läsnäolosta, jonka kautta avautuu väylä myös syvemmän todellisuuden ja totuuden maisemiin, jokaiselle omalla ajallaan ja tavallaan. Alku on myös loppu, ja loppu on myös alku, tässä ikuisessa Uroboroksen spiraalissa. Aikamoiset kosmiset jamit!

Läsnäolojamit ovat seuraava vaihe tutkimusmatkallamme läsnäolon, hiljentymisen, meditaation, asenteettomien asentojen ja määrittelemättömyyden ihmemaahan. En tarvitse sinne päästäkseni mitään muita aineita kuin oman aineellisen ”nahkasäkkini”, veden eri ulottuvuuksia omassa ruumiissani, sekä oman elinvoimani eli chi:n, pranan tai suomalaisittain sanottuna löylyn sisäisessä saunassani. Mukana jameissa on myös kosminen virta, joka laskeutuu sisälleni pääni lakiaukileen kautta ja asettaa minut kosmiseen lainalaisuuteen, kunhan sen itse tajuan ja oivallan, kantapään kautta.

Jammailu on spontaania, läsnäolosta nousevaa, moniulotteista tutkimusmatkaa uuteen, vielä tuntemattomaan mahdollisuuksien maastoon. Se on ennakkoluulotonta yhtymistä omaan elinvoimaani ja luovuuteeni, sekä resonointia alati muuttuvan kokonaisuuden kanssa. Jotain tapahtuu, jossain avautuu tilaa, ja syntyy mahdollisuus. Kun astun tuohon tilaan ja täytän sen hetkeksi liikkeellä, äänellä, kosketuksella, katseella, tai vain olemalla, se muuttaa kokonaisuuden koreografian uudeksi. Tämä ihmeellinen kellopeli liikkuu, muuttuu ja muuttaa sen osasia ja kokonaisuutta kaiken vaikuttaessa kaikkeen, sekä yksilön että kokonaisuuden hyväksi. Kaikki tapahtuu ilman mentaalista ennakointia, luonnollisesti.

Jammailemme tämän kellopelin rytmissä kevätkauden läsnäolotreeniemme viimeisellä kerralla, Katajanokalla 7.6. klo 18-20. Jatkamme jammailua ja kosmisen kellopelin tutkimista myös viikonloppuna 1.-3.7. Kemiönsaarella Labbnäsissä teemalla Uskomatonta elämää. Tervetuloa mukaan!

Mitä kiusaaminen on? Miten siihen puutun?

Aamulehden kampanja ‪#‎puutunpeliin‬ on hieno haaste, ja osallistun siihen ”mielelläni” olemalla mahdollisimman mieletön.

Suurin ihmisen, siis minun ihmisolentoni kiusaaja on oma mieleni, ennen kuin otan sen hallinnan vastuullisesti haltuuni. Olen harjoittanut, opettanut ja ohjannut erilaisia meditaatio- eli hiljentymisharjoituksia siitä lähtien kun itse näin millainen kiusaaja oma mieleni oli ja on yhä edelleen, jollen puutu sen kurittomuuteen. Näinä päivinä puhun enemmän läsnäolon harjoittamisesta, läsnäolotreeneistä ja seuraavaksi kokeilemme yhdessä läsnäolojameja….

Tämä siksi, että ihmismielen avautuminen sen todelliseen tarkoituksen on taito/taidelaji – elinkautinen sellainen.

Kysynkin sinulta, lukijalta: miten pitkään menee aamulla herättyäsi elämäsi viimeisimpään huomeneen, ennen kuin oma mielesi kiusaa itseäsi moittimalla, valittamalla tai syyttämällä joko itseäsi tai jotain toista sinulle läheistä ihmisolentoa?

Montako elämäni päivää olen pilannut, kun en ole puuttunut tähän mieleeni iskostuneen haittaohjelman raakaan toimintaan? Oma harjoitukseni jatkuu ja tulee jatkumaan; tämä on oma tärkein sitoumukseni Aamulehden ‪kampanjassa.

Suomenkielinen sana ”ihminen” ilmaisee potentiaalisuuden, mahdollisuuden olla ihme, siis todellinen ihminen. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten ihmisen nyky-ilmeentymismuoto monissa hetkissä, tiloissa ja tilanteissa osoittaa. Samalla ihmisihmeen ilmeentyminen, esiintyminen ja toteutuminen tapahtuu jatkuvasti hänelle, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla, ihonpinta koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ihminen on tulossa, kuoriutumassa, avautumassa ja antautumassa olemaan tämä avautuva potentiaalisuus.

Aikeeni on siis olla kuulolla kaikkialla missä kuljen maailman turuilla ja toreilla ja tarpeen tullen puuttua peliin, missä hyvänsä kunnioitusta tätä potentiaalisuutta kohtaan ei oteta huomioon ja varsinkin siellä, missä joku toinen ei kykene tai rohkene pitää puoliaan jonkun toisen mielivalaisuuden kohteena.

Sain tähän mahdollisuuden jonkun aikaa sitten julkisessa kulkuneuvossa, jossa eräs mieshenkilö sätti todella julmasti ulkomaalaisia nuoria ja lapsia kutsuen heitä nimillä, joita en tässä kertaa. Viittaus liittyi yhtälailla heidän oletettuun uskontoonsa, joiden kaikki jäsenet hänen mukaansa eivät ansaitse ihmisen nimeä. Koputin häntä olkapäälle, ja kysyin rauhallisesti: ”Onko sinulla todella tarkoitus loukata minua yhtälailla”? Sanoin olevani saman uskontokunnan jäsen (vaikka oikeasti en kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä tule kuulumaankaan. Samalla olen valmis sanomaan olevani jopa luterilainen, jos se vie viestin perille). Siitä kyseinen mies hämmentyi, oli hiljaa ja sitten vastasi ”En tietenkään…” Poistuin seuraavalla pysäkillä.

Ennakkoon en voi koskaan tietää, mitä teen tai jätän tekemättä. Ensimmäinen haasteeni on kuitenkin aina oma mieleni ja sen pitkään jatkunut tottumus ad hominem-ajatteluun. En anna mieleni enää olla ihmistä vastaan – en itseäni enkä toista. Jos ja kun havahdun siihen, puutun peliin.

Lauri Siirala

Tänäänkin on aihetta investoida ihmiseen, lähimmäiseeni ensimmäisenä. Kaikista lähimmäisiin olen tietysti minä, ainoa ja yksi minä, joka olen herätessäni tähän elämäni viimeisimpään päivään. Joka päivä minä myös kohtaan jonkun toisen, lähimmäisenä.

Latinankielinen sana ”investire” tarkoittaa pukeutumista. Ensimmäisenä aamulla herätessäni pukeudun nahkasäkkiini, avaruuspukuuni eli inkarnoidun, tulen lihaksi noustessani yöpsyyken elävistä syvyyksistä maanpäälliseen olemassaolon piiriin – muodottomasta muotoon.

Yöpsyyke ei ole aina vain levon paikka, varsinkaan jos inhimillinen mieleni on noukkinut edellisen päivän kokemuksista ahdistavaa aineistoa purtavakseen. Silloin syvimmän, puhdistavan psyyken päivittäminen uuteen, puhtaaseen kaapuun ei ehkä ole onnistunut pukemaan minua viattomaan vaatetukseen uutta päivää varten.

Millaisiin vaatteisiin puen muut lähimmäiseni, jos olen investoinut itseni pelon, ahdistuksen, huolen raskaisiin haarniskoihin?

Tänä aamuna heräsin ja tietoisesti palautin itseni ongelmattomuuden yksinkertaiseen vaatetukseen. Investoin itseeni, sitten vieressäni lepäävään vielä unen maastossa uinuvaan puolisooni hyväilemällä häntä sametinpehmeästi. Jätin hänet tuohon vaatetukseen, ja lähdin torille ostamaan kauniita, juuri nupuissaan avautuvia keltaisia kukkia, jotka pukevat kotimme juhlistamaan pääsiäisen aikaa – siis vanhalle kuolemisen ja uudeksi syntymisen ihmettä.

Illalla menemme Iinan kanssa istumaan yhdessä SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumaan täällä kotikaupungissamme; siellä kokoontuvat ihmiset jotka investoivat ihmiseen, pelottomaan, luovaan, rohkeaan ja uudistuvan ihmisihmeeseen.

Lauri Siirala

Kun tulppa on päässyt irti veneestä, niin kaikki Pandoran lippaan vitsaukset eli kollektiivisessa psyykessämme piilevät tuhovoimat pyrkivät upottamaan yhteisen veneemme – muukalaisvihan eli rasismin, pelon, katkeruuden, kaunan, epäluulon ja kaiken muun keskeneräisen tiedostamattomuuden lokakaivoon.

Tässä maailmanlaajuisessa vitsausten koettelemassa ajassa tarvitsemme uutta, luovaa demokratiaa, syvempää vastuullisuutta. Viimeksi Hitler ja Mussolini nousivat valtaan demokraattisesti; nyt samat voimat ovat jälleen liikkeellä. Liikkeellä on kuitenkin myös uuden demokratian, ihmiskansan viisauden, tietoisuuden ja vastuullisuuden voima. Tämä voima on yksilöityneen psyyken voima. Se ei löydy puolueista vaan vapaiden, vastuullisten yksilöiden yhdestä ja yhteisestä äänestä ja toiminnasta jakautumattoman kansan, jakautumattoman maapallon, luonnon, (mukaanluettuna ihmiseläimen) puolesta.

Aamulehden sunnuntainumerossa 22.11 osana Tiina Ellilän laajasta reportaasista kansalaisuuden kysymyksestä julkaistiin alla oleva artikkeli kuvineen.

Aamulehti: Kuka on suomalainen? (pdf)

Haastattelu kuvattiin myös videona.

Lähde: Aamulehti

Olen suomensukuisten jälkeläinen; kannan siis ilmeisesti aika kapeata geneettistä kaistaa viimeisimmän tutkimuksen mukaan. Lapsilleni olen sen antanut omalta puoleltani, heidän äitinsä toi sinne luultavasti laajempaa sisilialais-ukrainalaista kaistaa ja tyttäreni miehineen ovat rikastuneet tätä kirjoa vielä anglo/irlantilaisella osiolla. Ja kuinka monta salarakasta on matkalla livauttanut oman osuutensa näille geeniväylille, vain DNA haltijat tietävät.

Kuullessani tämän uutisen pari päivää sitten TTT-Pressiklubilla, ilahduin. Oli aivan kuin olisin saanut pienen sähköiskun systeemini. Tässä laajentuvien kaistojen globaalissa maailmassa, erikoistuminen, ainutkertaisuuden lahja, antaa todelliselle yksilöitymiselle tilaa. Eläessäni maahanmuuttajana eri kulttuureissa on usein ollut suuri etu olla kotoisin jostain tuntemattomasta; se luo tilaa olla liittymättä niin helposti viimeisimpään massaan tai laumaan, uskomukseen tai dogmaan. Monet heimot, laumat, perheen tai suvun korvikkeet määreineen olen toki päälleni pukenut – ja sitten riisunut.

En ole elämästä itsestään erillinen, mutta kaikkien muiden määreiden kanssa olen nyt viisastuttuani tosi varovainen – siis suomalaisuus mukaanluettuna. Tänään kysymys heräsi samassa tilaisuudessa valmiudesta kuolla isänmaan puolesta. Minulle maa on ensinnäkin äiti; isä on paljon uudempi sana kuin äiti ja maasta olen syntynyt ja maahan maadun kun aikani maahanmuuttajana on täyttynyt. Siis totuudessa olen valmis kuolemaan maani puolesta, kun se minut kutsuu luokseen. Isänmaa on poliittinen ja vääristyneen maskuliininen käsite, joka luo rajoja, sotia ja verenvuodatusta. Toistaiseksi olen kieltäytynyt kaikista armeijoista maissa, joissa olen asunut tai olen kansalainen.

Jokaisella DNA säikeellä on yhteys ihmisen alkujuuriin, sekä fyysinen, että psyykkinen. Monet tutkijat ovat ehdottamassa huikeita uusia tiedon ja kollektiivisen muistin ja luovuuden kytköksiä, jotka tulevat avaamaan uuden ajankauden, kunhan luovumme vanhoista määreistä jotka ovat tulleet tuhoisaksi rasitteeksi ihmiskunnalle.

Minulle kapea kaista ehdottaa mahdollisuutta olla yksinkertaisesti monimuotoinen, luottaa siihen ainutlaatuiseen elämän jälkeen, jota maaperä, josta olen syntynyt edustaa. Aikamme on heterogeenisyyden, monimuotoisuuden, synteesin ja fuusion aikaa, kunhan kukin meistä ottaa kasvavan vastuun löytää oma määreettömyytensä rikastamaan aikamme malmia. Kapealla kaistalla on helpompi palata kotiin, sisälleni, takaisin siihen alkuräjähdykseen, jota elämä kokonaisuudessaan nykyhetkessä  ikuisesti on.

Globaali ihmiskunta ei saisi tulla homogeeniseksi massaksi samalla kun emme saisi eristää itseämme toisistamme tai tästä luomakunnan kokonaisuudesta poteroitumalla aikansa eläneisiin määreisiin,tapoihin, tottumuksiin, pakkomielteisiin ja tuhoisiin identiteetteihin. Kansalliset määreet perustuvat pelkoon; kansakunnan psyykestä nouseva rakkaus, luovuus ja kunnioitus omaa perimää kohtaan on arvokasta; senhän annan mahdollisen kumppanini kanssa lapsilleni, höystettynä, rikastettuna jollain toisella kirjolla perimää. Ihmiskunnan ja kaiken elävän perimä on kotoisin kaiken eletyn elämän psyykkis/vitaalisesta sisäisestä Alexandrian kirjastosta.

Kunkin oma elävä ihmisruumiis on kaista tuohon elävään tiedon, taidon ja taiteen pankkiin. Kapealla kaistalla on mahdollisesti helpompaa vaeltaa eksymättä liian usein polulta matkalla kotiin, sillä tuossa yhteisessä psyykessä piilee yhtälailla kaikki vielä puhdistamaton ihmiskunnan menneisyyden ongelmajäte. Maanpäällisen elämäni tarkoitus on osallistua yhteiseen siivoustyöhön ja samalla luoda kierrätetystä raakamateriaslista viimeisintä uutta muotoa, joka yhdistää osaset kokonaisuuteen kaikensisältäväksi, siis yhdeksi yhteiseksi ja samalla monimuotoiseksi kirjoksi elävää, alati muuntuvaa muotoa. Kas siinä seikkailu!

Oma ruumiini on ensimäinen kotini, sinne saavun äitini kohdun rakennustyömaalla, jonne isäni on käväissyt tuomassa oman oleellisen osuutensa. Tuo kahden yhtymä yhdeksi on taidetta, josta tiedämme vain vähäsen ja senkin vähän pilaamme väärin määrein.

Sitten perheeni vie minut mukaan laajenevaan olemassaolon piiriin, yhteiskuntaan. Jossain vaiheessa vanhat vedenjakajat muuttuvat; sukuni, heimoni ja muut aikansa palvelleet yhteydet eivät enää ravitse avautuvaa uutta. Jätän yhä enemmän taakseni kaiken menneen. Alan siis kulkea laajemmilla valtaväylillä, mutta samalla uskollisena omalle yhteydelleni kaikken eletyn elämän elinvoimaan ja luovuuteen, kuten oma kaistani sen paljastaa ja pitää minut juurtuneena omaan kultasuoneeni.

Kaikki ulkoinen ilmaisu ja muoto kumpuaa jostain alkulähteestä. Suomensukuisten kansojen alkulähteet liittyvät kokemukseni mukaan kielen viisauteen ja alkumyytteihin. Suomen saneeraamaton kieli on rikasta ja alkuvoimaista. Olen kiitollinen, että olen palannut uudelleen äidinkieleeni, kuuntelemaan sen syntyjä syviä ja samalla rikastamaan sitä puhumalla sitä niin elävästi kuin maaperä, johon olen juurtunut eripuolilla maankamaraa sen sallii.

Kaiken  menneen arvo ei koskaan katoa, mutta matka on aina eteenpäin ja kannan kapean kaistani lahjan kaikille maailman ja lopulta kosmoksen eri linnunradoille kulkiessani tätä ikuista vaellusta ainutkertaisena, alkuperäisenä olentona – ilman pysyviä määreitä. Siis ennen Abrahamia, minä olen. Se pätee kaikkiin muihin väliaikaisiin määreisiin, kuten suomalaisuuteen, sukupuoleen, ikään ja kaikkiin muihin mahdollisiin vaatekertoihin, joihin kaikki maailman  keisarit ja valtaa pitävät pyrkivät pukeutumaan ja pukemaan alamaisensa. Niin kauan kuin minä yksilönä suostun sokeasti olemaan alamainen tämä hullu näytelmä jatkuu ja kaikki tämä usein tuhoisa  draama kertautuu eri näyttämöillä ennen kunkin näyttelijän vääjäämätöntä kotiinpaluuta silkan olemisen kuolemattoman tilaan.

Tätä tarinaa jatkan jonain toisena hetkenä. Yö lähestyy ja hyvä niin. Yö tekee syvää siivoustyötä, päivittää instrumenttini uusia olemassaolon haasteita kohtaamaan kun hyvä huomen avautuu ja saan, jos herään vielä, jatkaa tätä ikuista vanhasta luopumisen ja uuden syntymän ihmettelyä.

Lauri

Voisimmeko jonain päivänä sanoa olevamme hyvinvointikansa?

”Le’eta c’est moi’ eli valtio olen minä, sanoi kuulotiedon mukaan Ludvig XIV, yksi viimeisimmistä Ranskan yksinvaltiaista ennen kuin päät rupesivat putoilemaan giljotiinin tahdissa 1700 luvun lopulla. Nyt valtio olemme me ja demokraattisesti valitsemamme giljotiinileikkurit purkavat oman valtiomme valtuuttamina keräämiämme etuuksia samaan tahtiin kuin aikanaan päitä putosi. Kertaako historia itseään jollain ironisella tavalla vai olemmeko keskellä aikamme suurinta farssia? Tai olisiko mahdollista, että olemme heräämässä johonkin tyystin uuteen aikaan ja tietoisuuteen?

Hyvinvointivaltio on mahdottomuus. Hyvinvointi ei voi koskaan olla valtion vastuulla siinä, missä oikeudenmukainen lainsäädäntö ja julkinen hallinto sen toimeenpanijana on ja voi olla – jossain määrin. Pohjoismainen kokeilu muiden kokeilujen joukossa on ollut kunniallinen ja tarpeellinen vaihe, mutta mahdottomuus. Hyvinvointi ei kulje yksin, eikä tottele lakeja ja säädöksiä; se ei ole pysyvä tila vaan samalla tavoin muutoksen, syntymä/kuoleman,saavuttamisen ja menetyksen vuorovesien lakien alainen sekä yksilöille, yhteisöille, että kansoille.

En kuulu mihinkään puolueeseen, etujärjestöön,uskontokuntaan tai aatesuuntaan. Tiedän, mitä tiedän ja luotan tietooni, kunnes toisin todistetaan oman kokemukseni kautta. Oikea ja vasen, hyvä ja paha ovat minulle menettäneet ennalta määritellyt merkityksensä; mielummin katson suoria eli selkeitä tai vääriä eli kieroja vaihtoehtoja ja sitä, mitä tarkoitusperiä ne pyrkivät palvelemaan. Luotan tekoihin, en sanoihin. Katson lähelle, katson kauas ja suureen, parhaani mukaan.

Sanon sanaseni, teen mitä teen, missä teen ja kannan vastuun sanoistani ja teoistani, kuten viime kädessä jokainen elämän itsensä edessä tekee. En halua olla oikeassa, jos se tarkoittaa, että toisen eli sinun tulee olla väärässä. Mieluummin etsin yhteistä yhteyttä johonkin suurempaan; sieltä usein löytyy yhdistävä, viisaampi ja oikeudenmukaisempi maaperä. Jos ei löydy, annan olla, etsin muualta, odotan vaikka ikuisuuksiin ja teen vain mitä teen vastuussa kaikesta, mitä olen, teen tai jätän tekemättä.

Hyvinvointivaltio on synnyttänyt ja kasvattanut turhan monia valittajien sukupolvia. Tuo alkoi jo ennen Ranskan vallankumousta Pandoran avatessa vitsaustensa lippaan, mutta tuon läheisemmän aikakauden luomat ideat tasarvosta, jonka valtio voi taata ja säätää sisälsi useita valuvikoja. Valituksen valuvika on hirveä yksilöille ja kokonaisuudelle. Valittaja on vastuuton ja kasvaa aina vain enemmän kyvyttömäksi vastaamaan omalla luovuudellaan ja elinvoimallaan olemassaolon haasteisiin, joita riittää aina uusina jokaiselle sukupolvelle. Valittajan asenne on ”miksi minulta” kun usein suoraan katsoessani näen ”miksi ei minulta”. Minulla on aina taatusti enemmän, kuin hänellä, jolla on vähiten. Tässä maassa ja varsinkin tässä maailmassa on monia, joilla on vähemmän kuin minulla vaikka oma eläkkeeni on suunnilleen Suomen takuueläke.

Elämme yhä edelleen epäoikeudenmukaista aikaa ja viallisia valtiomuotoja. Kaikki tuntemamme valtio ja hallintomuodot ja ideat ovat joko jo konkurssissa, tai sen partaalla. Epäoikeudenmukaisuus on tyhmää, koska se ei voi kestää, mutta valittamalla se ei muutu vaan vastuullisuudella. Tämä vastuullisuus kumpuaa yksilön ja pienten yhteisöjen tietoisuudesta epäoikeudenmukaisuuden sietämättömästä kestämättömyydestä ja yksilön, eli minun tätä kirjoittavan tai lukevan toiminnalla omilla tiluksillani, oman jokapäiväisen elämäni keskellä. Täältä löydän aina ja ikuisesti itseni, lähimmäiseni ja vastuuni vastata kaikkiin tilanteisiin ja olosuhteisiin joita kohtaan elinkaareni aikana aina kuolemaan saakka.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta on vielä toteutumaton periaate. Se voi kummuta vain tietoisen ei henkilökohtaisen rakkauden eli vastuun maaperästä. Voin varmasti korjata jotain, jonka näen olevan väärin – ilman valitusta omasta osastani tai toisten osista. Voin aina osallistua.

On tragikoomista katsoa ja kuunnella valitusvirsiä joita kansa laulaa kurkut käheinä ja media soittaa innolla vastuuttomina takapiruina Suomen uuden hallituksen giljotiinien vinkuessa. On yhtälailla hävettävää katsoa ja kuunnella niin monien poliittisten konkareiden ja median kommentaattorien ilkeyttä ja pikkumielisyyttä kun kerran ovat päässeet kukoiksi vallan tunkiolle tai sitä vastuuttomasti tulkitsemaan kansalle.

Olen aikanani ollut valtion virkamies ulkomailla liki kymmenen vuoden ajan pyörittämässä isoa budjettia js isoa vastuuta. Länsimaissa on tietääkseni vieläkin kohtalaisen hyvä julkisen hallinnon kulttuuri, civil service. Valtion hallinto on iso ja vanhanaikainen valtakulttuuri; sen muuttaminen sisältäpäin vaatii rohkeutta ja yksilöllistä vastuuta. Ja valtion eri asteiden ja instanssien kerrostumissa löytyy suuri määrä siihen valmiita yksilöitä. Jokainen voi tehdä jotain omalla sarallaan. Kaikki Titanicit ovat hitaita kääntymään ja jolleivat ne käänny ajoissa – puli, puli – veden alla on aina uusia jäävuoria. Nyt näyttää, että useampikin Titanic on jo matkalla merenpohjaan ja orkesterin soittaessa virsiä kannella, sama draama kertautuu. Monet uhraavat kaiken pelastaakseen pienimmät ja vähäosaisimmat – toiset vetoavat valtaan ja rahaan ja kiilaavat muiden ohitse muutamiin pelastuveneisiin. Kenen joukossa seison?

Tarvitsemme uuden työkulttuurin; samoin uuden poliittisen kulttuurin ja oikeastaan uuden ihmisen synnyn! Toimimme liian usein yhä ’Ad hominem!’ Siis itseämme vastaan.

Valtio ei voi vaatia tai tehdä, luoda yhteiskuntasopimusta. Valtion tehtävä on käyttää sille annettua perustuslaillista oikeutta/vastuuta hallita tuon lain ja sen säädösten perusteella oikeudenmukaisesti odottaessamme parempien mallien syntyä ja toteutusta. Nykyinen pääministerimme on oikeassa kutsuessaan yhteiskuntasopimukseen, mutta yhteiskunnan, eli kansan on se laadittava ja siihen suostuttava. Poliittiset puolueet ja etujärjestöt ovat kaikki jäävejä yksin tai keskenään tuon sopimuksen aikaansaamisen kuten myös kirkkokunnat ja kaikki muut instituutiot. Se on yksilöiden ja kansan asia. Nykyinen kansa toimii joko uhan, pelon, puhtaiden ideoiden tai pitkään kokemukseen perustuvan avautuvan tietoisuuden pohjalta. Kaikki nämä luultavasti täytyy kuulla ja kuunnella ja niistä ruotia jotain yhdistävää ja omaa aikaamme ja tulevaa aikaa heijastavaa perusviisautta.

Miten uusi yhteiskuntasopimus syntyy, on sitten eri asia, jos se on valmis syntyäkseen ilman keskenmenoa. Synnytys on hurjaa hommaa; kätilöitä tarvitaan. Naisilla, viisailla vanhoilla ja ennakkoluulottomilla nuorilla olisi parhaat rahkeet tähän kätilöimiseen ja kypsien naisten enemmistö olisi oleellinen. Synnyttäjät, kasvattajat, hoivaajat ja saattajat ovat ja ovat aina olleet pääsääntöisesti naisia. Ehkä tasavallan presidentti, vaikka mies sattuukin olemaan, olisi oikea ihminen kutsumaan tällaisen arvosenaatin kokoon pohtimaan periaatteita ja menetelmiä aikaansaada tämä oleellinen uusi yhteiskuntasopimus siitä, mitä kohti pyrimme kulkemaan, mitä ja ketä palvelemaan ja miten – yksin,yhdessä,yhteydessä.

Kukaan ei voi enää matkia Ludvig XIV:nnen mallia, vaikka monet vielä niin luulevat ja yrittävät kansaansa sillä huijata. Kansa koostuu vapaista yksilöistä ja jonain päivänä voin kuten jokainen voi, yksilönä sanoa rehellisesti ”minä olen kansa”. Se on vielä tulevana aikana jolloin jokainen yksilö näkee totuuden siitä, että on vain yksi elämä, yksi minä ja monia toisia, joista jokainen olen minä toisessa muodossa mutta yhtälailla vastuussa tästä yhdestä elämästä, yhdestä kansasta. Sitten vielä tietoisemmassa ajassa näen yksilönä ja näemme yhdessä, miten kaikki orgaaninen eli elävä massa, aine, energia täällä maan päällä ja koko kosmoksessa on vain yksi valtava elämänkansa. Tässä ajassa tai muodossa en tule sitä aikaa näkemään. Silti joskus sen näen, olen ja osallistun edelleen sen toteutumiseen.

Ja nyt käytän jäljelläolevan oman elivoimani ja kokemukseni välittämään näkemääni niille korville, jotka ovat tämän kaltaiselle viestille kuulolla. Muut saavat kuunnella jotain muuta.
Hyvä niin, hyvä näin – kaikki oikein päin, kunnes kaikki muuttuu, kääntyy toisin päin.

Lauri Siirala