Tänäänkin on aihetta investoida ihmiseen, lähimmäiseeni ensimmäisenä. Kaikista lähimmäisiin olen tietysti minä, ainoa ja yksi minä, joka olen herätessäni tähän elämäni viimeisimpään päivään. Joka päivä minä myös kohtaan jonkun toisen, lähimmäisenä.

Latinankielinen sana ”investire” tarkoittaa pukeutumista. Ensimmäisenä aamulla herätessäni pukeudun nahkasäkkiini, avaruuspukuuni eli inkarnoidun, tulen lihaksi noustessani yöpsyyken elävistä syvyyksistä maanpäälliseen olemassaolon piiriin – muodottomasta muotoon.

Yöpsyyke ei ole aina vain levon paikka, varsinkaan jos inhimillinen mieleni on noukkinut edellisen päivän kokemuksista ahdistavaa aineistoa purtavakseen. Silloin syvimmän, puhdistavan psyyken päivittäminen uuteen, puhtaaseen kaapuun ei ehkä ole onnistunut pukemaan minua viattomaan vaatetukseen uutta päivää varten.

Millaisiin vaatteisiin puen muut lähimmäiseni, jos olen investoinut itseni pelon, ahdistuksen, huolen raskaisiin haarniskoihin?

Tänä aamuna heräsin ja tietoisesti palautin itseni ongelmattomuuden yksinkertaiseen vaatetukseen. Investoin itseeni, sitten vieressäni lepäävään vielä unen maastossa uinuvaan puolisooni hyväilemällä häntä sametinpehmeästi. Jätin hänet tuohon vaatetukseen, ja lähdin torille ostamaan kauniita, juuri nupuissaan avautuvia keltaisia kukkia, jotka pukevat kotimme juhlistamaan pääsiäisen aikaa – siis vanhalle kuolemisen ja uudeksi syntymisen ihmettä.

Illalla menemme Iinan kanssa istumaan yhdessä SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumaan täällä kotikaupungissamme; siellä kokoontuvat ihmiset jotka investoivat ihmiseen, pelottomaan, luovaan, rohkeaan ja uudistuvan ihmisihmeeseen.

Lauri Siirala