Saamme tällä viikolla jälleen mahdollisuuden kokoontua yhdessä Labbnäsiin vuoden kauneimpana aikana, joka on täynnä elämän tulta ja kypsyvää elinvoimaa. Olemme eräänlainen pyhiinvaeltajien seurue, joka kokoontuu ihmettelemään, antamaan ja vastaanottamaan kokemusta, ravitsemaan itseämme ja toisiamme, hetkestä toiseen, yhdessä ja yksin. Olemme ikuisia kulkijoita pysähtymässä keitaille ja nuotiotulille tapaamaan hengenheimolaisia, rikastamaan itseämme ja toisiamme tiedolla elämän ihmeistä. Kukin vaeltaja vie tätä antia eteenpäin, omalla tavallaan ja tahollaan.

Elämä sisälläni on koostumus tilaa, elinvoimaa, psykofyysistä plasmaa. Se on maasto, jossa kaikki hiukkaset tanssivat yhteistyössä kokonaisuuden hyväksi hetki hetkeltä. Tämä kokonaisuus on parhaimmillaan myös elävä rauhan maasto, jossa on hyvä levätä.

Samalla elän myös maailmassa oman elinkaareni ajan ja osallistun sen tapahtumiin olemassaolon suorassa lähetyksessä. Elävää maastoa sisälläni kuitenkin rakastan, sillä se ei ole riippuvainen olemassaolosta, jossa tapahtuu mitä hyvänsä: niin sotaa kuin välirauhaa, onnistumista ja epäonnistumista, ylä- ja alamäkiä, jatkuvaa muutosta.

Elän vuorovaikuttajana elämän ja olemassaolon välillä. Kuolemattoman ytimeni avautuva älykkyys ja elinvoima ohjaa kulkuani kuolevaisen olemassaolon harjoituskentällä. C’est la vie!

Eräs minulle merkittävä opettaja aikanaan sanoi: elämä ei ole ongelma, joka täytyy ratkaista vaan mysteerio, jota voin ihmetellä ja rakastaa. Minä, ihminen, tämä ruumiillistunut ihme, olen osa elämän mysteeriota. Niin kauan kuin elän ainoastaan rationaalisessa maailmassa, joka on kiinnostunut ensisijaisesti tuloksista, tavoitteista, päämääristä, käsitteiden ja abstraktioiden maailmasta, en voi rakastua tai osallistua tähän ihmeeseen. Jossain vaiheessa – viimeistään, kun olemassaolon työ oman psykofyysisen muotoni kanssa alkaa olla loppusuoralla – totean, että elämän todellinen arvo ei ole tässä vähitellen rapistuvassa muodossa ja sen aikaansaannoksissa vaan elävässä tilassa ja tietoisuudessa, jossa kaikki havaintoni tapahtuu, jossa kaikki hiukkaset liikkuvat ja kuhisevat sisälläni, ja jossa kaikki suunnat ja mahdollisuudet avautuvat, kun avautuvat.

Kun muistan ihmetellä tätä ihmettä, olen Ihminen, välittömässä yhteydessä elämän ihmeeseen. Kun unohdan ihmetellä tätä, tylsistyn. Aina kuitenkin joku tai jokin muistuttaa minua siitä, ja voin elävöityä ihmettelemään, olemaan yhtä tämän elävän koostumuksen kanssa ja kiittää siitä, että saan yhä olla mukana elämän loputtomassa tanssissa. Sillä loppua elämälle ei ole, vaikka kaikki vaiheet elämääni loppuvat yhtä varmasti kuin ne ovat alkaneet.

Maaäidin rakkaus omaa muotoaan, minua, kohtaan, herättää minut myös syvenevään yhteyteen ympäröivän muun luomakunnan kanssa. Toisen kohtaaminen on niin ikään oleellinen osa ihmeellistä elämää. Jokaisen toisen kohtaaminen on mahdollisuus yhteyden avautumiselle, sisälläni ja välillämme. Siitä syntyvä vuorovaikutus johtaa joskus myös rakkauden ihmeisiin.

Oma vastuuni on miten vastaan nykyhetkeen, siihen minkä kanssa resonoin ja mihin tilaan yhdyn ollessani yksin tai toisten kanssa. Ollessani etsimässä elävää yhteyttä välillemme, minun on löydettävä yhteys ensin sisältäni. Samalla havainnoin, mikä on mahdollista toisen kanssa tässä hetkessä, miten toinen minulle vastaa. Se on vuorovaikutusta ilman vaatimusta, kuulolla oloa, kunnioitusta toista ja kokonaisuutta kohtaan. Siitä syntyy seuraava ihmettelevä askel, ja elämä liikkuu eteenpäin, ikuisesti, nyt.

Elämän mysteerio kutsuu sitä rakastavia ihmisihmeitä liittymään nykyhetken pyhiinvaeltajien seurueeseen. Oletko Hän?