Metsänvartija metsän varjeluksessa

Ehkä yksi ensimmäisistä tietoisuuden avautumisen kokemuksesta oman vaellukseni aikana tapahtui kesällä 1964, kun vietin noin neljä kuukautta palovartijana Pohjois-Kanadassa. Olin silloin myös metsänvartija – titteli, jonka olen omaksunut viime aikoinakin vartioidessani, ettei frisbegolf-rataa rakenneta lähimetsääni ilman lupaa täällä Hervannassa.

Viimeisen viikon aikana olen noudattanut tarkkaan ohjetta välttää lähietäisyyttä ihmislajitovereihini. Puut ja muut metsänelävät, niin näkyvät kuin myös näkymättömät, ovat olleet jo pitkään minulle hyvin läheisiä. Heidän luokseen olen löntystellyt läsnäoleskelemaan päivittäin.


Mikä lahja, mikä rauha, mikä rakkaus huokuu lävitseni kaiken tämän elävän voiman läheisyydessä. Olen yhteydessä siihen, mitä rakastan, mistä koostun, elämän omaan voimaan ja luovuuteen, juuri sellaisena kuin olen kunakin hetkenä, juuri siellä missä olen ja kaikki ilmenee. Olen siis yhteydessä elävään elämään – tilassa sisälläni ja sen luonnollisessa peilissä, luomakunnassa.


Eräänä hetkenä tapahtui outo ja hämmentävä siirtymä. Havahduin, heräsin erehtymättömään tietoon ja yhteyteen. En ollutkaan enää metsänvartija vaan metsän varjeluksessa. Pieni osanen luomakuntaa suuren puutarhan keskellä, sen kokonaisuuden keskellä, sen varjelemana.


Vanha Lauri on edelleen vanha, jopa vanheneva, ja samalla pikku pikku Lauri on edelleen pieni osanen suuren suurta ääretöntä tilaa maan ja taivaankaaren välissä.


Jälleen kerran uusi syvenevä tieto, tietoisuuden taajuus, oleellinen tässä ihmiskunnan viimeisimmän kriisin tilanteessa.


Emme näytä oppivan tai poisoppivan ilman kriisien herätyskelloja.


Vanheneva Lauri metsän varjeluksessa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Metsänvartija metsän varjeluksessa

  1. Hei Lauri, minun työtehtäväni on kehitysvammaisten ulkoiluttaminen. Vien heitä tämän hetkisten mahdollisuuksien mukaan pois ihmismassoista. Niinpä kävely matkamme johtaa metsän suojaan. Olimme isompi tiimi ja olimme päivittäin metsässä jo ennen Koronavirusta. Nyt tiimimme hajautettiin ja toimimme yksin vain yhden tai kahden henkilön apuna ja metsäretket ovat lyhyempiä tai jopa mahdottomia. Nyt huomaan, että kaipaan sinne metsän rauhaan ja yhteyteen. Enkä tiedä mitään parempaa paikkaa kanssani matkaajillekaan rauhoittua, virkistys, elävöityä kuin metsän siimeksessä ulkoileminen ja samoilu.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s