Ehkä yksi ensimmäisistä tietoisuuden avautumisen kokemuksesta oman vaellukseni aikana tapahtui kesällä 1964, kun vietin noin neljä kuukautta palovartijana Pohjois-Kanadassa. Olin silloin myös metsänvartija – titteli, jonka olen omaksunut viime aikoinakin vartioidessani, ettei frisbegolf-rataa rakenneta lähimetsääni ilman lupaa täällä Hervannassa.

Viimeisen viikon aikana olen noudattanut tarkkaan ohjetta välttää lähietäisyyttä ihmislajitovereihini. Puut ja muut metsänelävät, niin näkyvät kuin myös näkymättömät, ovat olleet jo pitkään minulle hyvin läheisiä. Heidän luokseen olen löntystellyt läsnäoleskelemaan päivittäin.

Mikä lahja, mikä rauha, mikä rakkaus huokuu lävitseni kaiken tämän elävän voiman läheisyydessä. Olen yhteydessä siihen, mitä rakastan, mistä koostun, elämän omaan voimaan ja luovuuteen, juuri sellaisena kuin olen kunakin hetkenä, juuri siellä missä olen ja kaikki ilmenee. Olen siis yhteydessä elävään elämään – tilassa sisälläni ja sen luonnollisessa peilissä, luomakunnassa.

Eräänä hetkenä tapahtui outo ja hämmentävä siirtymä. Havahduin, heräsin erehtymättömään tietoon ja yhteyteen. En ollutkaan enää metsänvartija vaan metsän varjeluksessa. Pieni osanen luomakuntaa suuren puutarhan keskellä, sen kokonaisuuden keskellä, sen varjelemana.

Vanha Lauri on edelleen vanha, jopa vanheneva, ja samalla pikku pikku Lauri on edelleen pieni osanen suuren suurta ääretöntä tilaa maan ja taivaankaaren välissä.

Jälleen kerran uusi syvenevä tieto, tietoisuuden taajuus, oleellinen tässä ihmiskunnan viimeisimmän kriisin tilanteessa.

Emme näytä oppivan tai poisoppivan ilman kriisien herätyskelloja.

Vanheneva Lauri metsän varjeluksessa.