Lauantaiaamu, neljästoista aamu omassa vapaaehtoisessa retriitissäni.
Vuosien ajan olemme retriiteissämme käyttäneet paljon diadi-nimistä menetelmää. Diadi tarkoittaa kaksi, eli minä ja toinen. On tämä kokemuksen piste, joka olen, ja josta käsin kommunikoin kohtaamalleni toiselle, joka on läsnä minulle eikä reagoi. Sitten hän puolestaan kommunikoi minulle, ja minä kuuntelen, enkä reagoi. Retriiteissä olemme tehneet pitkiä pätkiä näitä harjoituksia jossa kohtaamme ’minä ja toinen’, mutta ilman sosiaalista kanssakäymistä. Tuo harjoitus on eräänlainen kommunikaatioharjoituksen ja meditaation yhdistelmä. Se on voimakas, hieno harjoitus, joka tuo minua enemmän yhteyteen siihen, mitä elämä on, tässä, nyt.
Herätimme aikanaan osallistujat klo 6 aamulla kellonsoitolla ja aamukutsulla: ”Retriitin kolmas aamu, hyvää huomenta – kanna kysymystä!” Kysymyksen kantaminen ei ole ajattelua vaan pohtimista, jonka avulla erotan todellisen siitä, mikä on vain suhteellisen todellista.
Kysymys, mitä kannan näinä päivinä omassa retriitissäni on: ”Mitä minä, elämä, olen juuri näin, juuri nyt, ja mikä on tarkoitukseni?” Olen diadissa ajan ja tilan risteyksessä, joka hetki. Ollessani läsnä hetkessä, tilassa ja tilanteessa kuin tilanteessa, pohtimiseni paljastaa vastuuni ja kykyni vastata tilanteen tarpeeseen ja tarkoitukseen.
Oma tarkoitukseni on ensisijaisesti olla yhteydessä sisäisen tilannetajuni ja kokemukseni välittämään tietoon, että olen elävä olento, tajuissani, juuri sellaisena kuin olen, nyt. Omassa koostumuksessani ei ole vaaran merkkejä nyt, enempää kuin iän ja ajan tuomaa vaivaa ja lepän siitepölyn pieni reaktio silmissä ja nenässä. Olen kiitollinen ollessani näin vaivaton.
Tiedän, että on lukemattomia toisia, jotka ovat keskellä pandemiaa, jonka vaikutuksilta ja haitoilta pyrin nyt eristämään itseni retriittini avulla ja samalla suojaamaan omaa yhteisöäni.
Palvelen pysymällä terveenä, etten rasita itseäni enkä toisia. Samalla pyrin välittämään tietotaitoa siitä, miten poistaa turhan huolen rasite ihmismielestä, eli omasta mielestäni.
Kannan myös tietoa siitä, miten kriisitilanteen tarkoitus on paljastaa yhteinen tarkoitus palvella jollain tavalla toisiamme, kokonaisuutta. Yhteinen nimi sille on rakkaus elämän jakautumattomaan hyvään, missä hyvänsä tämä tarve ilmenee edessäni.
Edessäni on lautasellinen ohrauunipuuroa voisilmän kera. Se tuoksuu hyvältä, näyttää hyvältä, maistuu hyvältä. Se on hyvää. Vierelläni istuu Iina, joka parasteli ohrapuuroa, kun olin unohtanut, osan, mikä siitä puuttui. Edessäni katson, miten linnut noukkivat siemeniä, oravat hyppivät iloisesti, puut huojuvat verkkaisesti. Siis kaikki on hyvin, nyt.
Olen ja olemme kaikki yhdessä suuren muutosaallon keskellä. Maailma, jonka tunsimme, ei tule olemaan entisensä, kun tämä vallitseva aalto on kulkenut lävitsemme. Vanhojen mallien kuollessa mahdottomuuteensa uusi on jo synnytyskanavassa. Tämän näen ja tiedän, kun seuraan yhteisen pohdinnan tuomia viestejä uusista ideoista, avuliaisuudesta ja alttiudesta palvella yhteistä hyvää.
Sisältäni nousee myös muisto kokemuksestani oman suuren kriisini keskeltä, herätessäni teho-osastolla auto-onnettomuuden jälkeen. Olin ensimmäiseksi kiitollinen siitä, että olin hengissä, mutta heti toiseksi siitä, että osaan yhtyä tilaan mieleni tällä puolen. En ole hätä, huoli, ahdistus – olen elämä kivunkin taustalla. Sitten kolmas syvä kiitollisuus, kun sairaanhoitaja pisti piikin suoneen ja kipu lievittyi.
Voin olla itse tuo piikki jollekin toiselle nyt. Se on retriitin, eli vetäytymisen tarkoitus. Ja nyt on oikea hetki harjoittaa.
Lisään tähän videolinkin lyhyeen hiljentymisharjoitukseen. Harjoitan jotain tällaista itse päivittäin. Tervetuloa harjoittamaan kanssani.
Lauri
Lauri Siirala 