Elävöityvä elävöittäjä

Se olkoon viimeisin työnimikkeeni. En ole enää terapeutti, sillä omassa elämässäni ja työssäni terapian aika on ohi, mennyttä aikaa, menneitä metodeja. En myöskään kutsu itseäni kouluttajaksi, sillä kouluni olen käynyt ja opetukseni opettanut. Näen että olen nykyään ensisijaisesti kanssakulkija.

Edelläni kulkee myös aina esi-merkkejä, joita seuraan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea elämän itsensä ohjaava älykkyys ja ehtymätön luovuus, jotka luotsaavat minua olemassaolon kurimusten ja kuoleman maastonkin lävitse. Niiden monimuotoiseen ja kehkeytyvään ohjaukseen luotan, niitä kuuntelen ja tottelen, hetki hetkeltä. Ne ohjaavat minua myös juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen sopivalla menetelmällä, joka oikeastaan olen ja olen aina ollut, vaikka en aina tietoisena tietäjänä sitä olekaan tajunnut. Tämä elämän ohjaava voima, älykkyys ja rakkaus kuljettaa minut myös oikealla hetkellä maan lepoon Tuonelan virran ystävällisen lautturin, jonkun maaäidin palvelijan, saattamana.

Jokaisen meidän täytyy löytää metodimme ja ainutkertaisuutemme, oman elävöittävän viisautemme ja luovuutemme lähteiltä sisältämme. Matka on lyhyt; se kulkee kiireestä kantapäähän, mutta se opettaa kantapään kautta, ja sen reitti on usein kiemurteleva, pitkä, ja jokaiselle se on elinkautinen.

Metodi kuvaa oikeastaan siltaa elämän ja kuoleman välillä. Kulkijan tie näiden välillä avautuu kuten saamelaisten kuvaus suorasta kulusta; sen tarkoitus ja suunta selkenee todellisuudessa vasta kulkiessani tätä pyhiinvaellusta. Samalla koostumustani muokkaavat monet kohtaamiset ja painekentät olemassaoloni muuttuvissa olosuhteissa. Ne tarkentavat vähitellen sisäistä kompassiani ohjaamaan minua kohti päämäärääni, kotiin-paluu-muuttajaksi.

Joudun elämään tai saan elää (riippuen perspektiivistäni ja kokemukseni annista) jo menneitä mutta osaltani vielä keskeneräisiä kokemuksiani uudelleen ja uudelleen – ja sitten vielä uudelleen. Kaiken muutoksen, muodonmuutoksen, transformaation, uudelleensyntymisen, alkemian, minkä hyvänsä nimen sitten annankin radikaalille, todelliselle, juuriin asti ulottuvalle muutokselle, täytyy perustua omaan kokemukseeni, jotta se kestää vaelluksen elämän ja kuoleman välisen sillan yli eheänä, kauttani ja avullani, niin että se muuntuu yhdeksi jakautumattomaksi voimaksi, eläväksi totuudeksi.

Olemme jokainen alkuperältämme maahanmuuttajia. Saamme alkumme jonkun Lemmenjoen virrassa, jossain. Suuri osa meistä onnistuu pulpahtamaan laskuveden mukana johonkin paikkaan maan päällä ja joidenkin maaäidin palvelijoiden piiriin, joita perheiksi, sukulaisiksi, heimoiksi, ehkä kansoiksikin kutsutaan. Osa ei selviydy syntymään saakka, mutta jokainen syntynyt selviää kuitenkin kuolemaan saakka. Paluumuuton ajankohdan ja metodin määrää jokin suurempi, tuntematon voima, jolle ihmiskunta on löytänyt runsaan määrän nimiä ja määreitä, vaikka noista määreistä on aikojen alusta lähtien ollut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siteerasin muutama päivä sitten Ursula Le Guin’iä “Only in dark the light. Only in dying life.”, eli “Ainoastaan pimeässä valo. Ainoastaan kuolemassa elämä.” Eräs ystävä kysyi viisaasti, onko se oikeastaan näin.

Minun tietoni mukaan näin on. Kuolema ja elämä kulkevat käsikynkkää olemassaolon maastossa. Maailma, jossa elämme olemassaolomme ajanjakson ja jota kutsumme virheellisesti elämäksi, koostuu alati muuttuvasta aineen ja elinvoiman yhtälöstä. Molemmat muuntuvat ja muovaavat tätä yhtälöä elinkaareni janalla ja vanalla. Oma kulttuurimme käsittelee aikaa janana, jolla on alkupiste ja loppupiste. Useat olemisen ja elämän kulkua eri perspektiivistä tutkineet ihmiset näkevät elämän ihmeen ennemminkin virtana, vanana tai väylänä. Elämä itse ei ole olemassa ajassa, jollen sitä aikaan sulje ja rajoita.

Minulle suomenkielinen sana ihminen on tosite tästä mahdollisuudesta. Ihminen on ensisijaisesti ihme, jolla on kyky ihmetellä elämää sen sijaan, että rajoittaisi elämän mielen rationaalisen ymmärryksen raamien sisään.

Jokainen yksilö, eli muoto, jolle annamme kieliopissamme sanan minä, koostuu yhtälöstä tilaa, elinvoimaa ja ainetta. Aine on eräiltä ulottuvuuksiltaan elinvoimaa, toisilta taas muuttuvaa muotoa tai taajuutta. Nykytieteemme valossa aineen ja energian, eli elinvoiman, kokonaismäärä voi muuttaa muotoaan tai taajuuksiaan, mutta määrä itse ei voi muuttua, ainoastaan sen määreet ja tarkoitus voivat.

Elämä on elämä. Olen elämän yksi ainutkertainen muoto tutkimassa tarkoitustaan, tai toisin päin. Kumpi oikeastaan on ensin, muna vai kana, tarkoitus vai muoto? Kumpi etsii kumpaa vai etsivätkö ehkä molemmat toisiaan?

Tätä tutkii, ja välillä hutkii, jokainen oman metodinsa jossain määrin löytänyt ja toteuttanut yksilö, ehkä myös sinä yhtä lailla kuin minä. Elämän muodot ja taajuudet muuttuvat ja muuttavat aina jotain, missä sitten kohtaavatkin näillä olemassaolevan maa-ilman tantereilla, toreilla ja turuilla.

Kaikki menneisyydessä muuttuu ennemmin tai myöhemmin niin uuteen muotoon tai taajuuteen, että sanomme sen kuolleen. Suurin osa edelläni ilmenevästä muuttuu edesmenneeksi menehtyessään matkalla tuonpuoleiseen, jota olemme pitkään kutsuneet Manalaksi, maanalaiseksi tuntemattomaksi tilaksi, jossa kuoleman valtakunta hallitsee.

Kuljettuani siltaa tämän ja tuonpuoleisen valtakunnan välillä tarpeeksi usein, menneisyys muuttuu, uusiutuu tulevaisuudeksi, vastaan tuleviksi esimerkeiksi mahdollisuudesta ihmetellä, elää ja sanoittaa nykyhetken elävöittävää voimaa uudelleen ja uudelleen. Tätä mahdollisuutta voimme myös tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Pidän loppuvuoden aikana vielä 2 iltaa zoom-etäyhteydellä, ja jatkamme niitä myös ensi vuoden puolella. Jossain vaiheessa, jos ja kun epidemiatilanne toivon mukaan hellittää, kokoonnumme myös taas fyysisesti yhteen ainakin Tampereella ja mielellään myös Helsingissä. Pysymme kuulolla ja tiedotamme pienimuotoisista tilaisuuksista mahdollisesti myös lyhyellä varoitusajalla, kun tilanne sen sallii.

Lauri

Ihmettelyn aikaa

On se ihmeellistä vaan, että tämän talven yksi suurimmista lumisateista saapui maaliskuun toisen päivän yönä.

On se hyvä, että tämä mies nukkui hyvän pitkän yön vierailtuaan jälleen kerran aamuyön tunteina täysin absurdeista maisemissa, pöllistyneenä näkemästään jo ennen heräämistä.

Niinpä matka tyhjentämään pihan muiden eläjien ruokapaikat lumesta ja aamiaisen jakelu sujui samoissa ihmettelyn merkeissä.

Puhun ja kirjoitan usein ihmettelyn armollisesta viisaudesta. Ihmettely auttaa näkemään kauneutta joskus kauheudenkin keskellä. Se myös auttaa luopumaan mieleen pyrkivistä valituksen aihioista, puhumattakaan ihmisolennon koostumukseen piiloutuneisista ryöväreistä, jotka vievät hyvän elämästä.

Jokaiselle tämä on varmasti jollain tasolla tuttua maastoa.

Kaikki ihmiselämän hyvä, kaunis, oikeudenmukainen, eheyttävä,  yhdistävä, tietoisuuden taajuus,  jota kutsumme rakkaudeksi, saa alkunsa sisältäni ja sen kautta myös toisten elämän muotojen tarjoamista heijastimista, joita löytyy eri muodoissaan vaikkapa luonnosta, kuten linnunviserryksestä, lumikiteen kauneudesta, ventovieraan katseesta, uuden aamun ihmeestä.

Samassa sisäisessä maastossa piilevät kuitenkin myös omat ja yhteiset ryövärimme, joiden pyrkimys on syrjäyttää ihmettely valituksella ja sen järeämmillä aseilla, meille kullekin jokaiselle ominaisin tavoin.

Itsetuntemus on sitä, että tunnistan ja tunnen omat ryövärini lähietäisyydeltä omassa maastossani. En vastusta heitä, sillä vastustajat vain saavat voimaa vastustuksestani. 

Mikä ryövärien kanssa parhaiten toimii on se, että lakkaan yksinkertaisesti ruokkimasta heitä antamalla ajastusteni myöntää heille puheenvuoroja. Sen sijaan osoitan itselleni, että  mieleni minun tekevi elämän eloa ihmetellä, eläväksi ihmis-ihmeeksi herätä, tänäkin elämäni viimeisimpänä aamuna. Silloin tämä ihmis-ihmeen tietoisuuden lahja avaa erehtymättömän yhteyden elämän kuolemattomaan hyvään oman kokemukseni todistamana. Tiedän, tunnistan, yhdistyn – en anna tilaa epäilylle. Silloin on helppo jakaa, mitä mieleni minun tekevi, eli osoittaa aikeeni toimia elämän hyväksi, vaikkapa ensin oman pihan ystävilleni tinteille, oraville, lumen valkealle ihmeelle.

Ehkä voin sitten luomistyöhön yhtyä, kun kerran luoja ensin lumen loi, 
seuraavaksi voi olla lumenluomisen vuoro suotu minulle, ihmisihmeelle.

Näin ihmettelee elämää Tampereen Hervannassa

Lauri

P.S. Jos ihmettelyn taito sinuakin kiinnostaa, niin samalla tästä vielä kutsun saat. Ja jos vastaat ennen kuin yö vaihtuu perjantaiksi, sä alemman hinnan vielä itsellesi varmistat: 

PALANEN ELÄVÄÄ MAATA- PÄÄSIÄISRETRIITTI
10.-11.4. SOPUKAN KOULUTUSKESKUS, SIPOO