Joka-aamuisella
matkallani leipomoon
kohtaan savupiippuja
niin erilaisia ja monia.

Myös piippu kodin
savut uunist ilmaan
tupruttaa,
ja taivaan tuuliin
savu hajoaa.

Uuni polttaa
pellettejä Mefiston,
jotka mukaan nimensä
palaa tulessa niin kuumassa,
ettei juuri mitään jää
saastuttamaan ilmaa,
maata, jäämillään.

Yksi savupiippu yli muiden
huomioni sai,
ja kuvaan tallentui
se mua muistuttain,
miten kauneuden voima
kaiken puhdistaa,
auttaa piippuakin vanhaa
tulla mukaan
tähän tarinaan.

Sillä piippu omani,
nuohoojan myös
musta tekevi,
kun hengittäessäni
hetkeä näin uutta
ulos puhallan sen
edesmenneen,
vanhentuneen
kautta kierroksensa
uunissani omassa
pois polttavan.

Mun päälaeltain ei
kaktus ilmene,
mut latvustoni näkymättömät,
ilmajuureni niin elävät
ne korkeuksiin
myöskin kohoaa
nuuhkimaan,
mikä hetkestä
ain uudesta voi
vanhenevaa uunia
ja piippuani ravita,

auttaa matkaa jatkamaan
ja nuohouksen
sisäisenkin taitoa
tän matkan varrella,
kisälleille toisille ain
tarpeen tullen jakamaan.

Perinne tuo kiltojen
niin monimuotoisten
on seurausta
pyhiinvaellusten lukuisten.

Oppiminen lukemaan
oman vaelluksen tarinaa,
on matka aina uuteen,
usein outoon, kutsuun,
tutkia ja löytää
tarvittava tieto, taito,
ehkä taiteen lahjakin
tämän matkan varrella,
jonkun toisen avulla.

Tuli uunin, nuotion,
jano tiedon taikka taidon
syttyvä on kipinä,
kutsuun rakkauden,
hetkeen elämän
ain yhtymään.

Sen tietää tääkin sälli
liittyessään kisälliksi
kiltaan toisten samanmoisten,
pyhiinvaeltajain työhön
ikuiseen taas ryhtyissään.

Nuohoojakisälli Lorenzo di Scano