Olen juuri käynyt lataamassa uuden lastin puita uuniin. Tuli herää hiljalleen, ottaa tilan haltuunsa ja alkaa tehdä omaa työtään. Sen äärellä mieli rauhoittuu ja huomio kiinnittyy olennaiseen.

Yhtä lailla tulen voima ja elämä sen äärellä ovat minulle tuttuja lapsuudesta saakka. Muistan kynttilät ja ihmetyksen: miten saatoin liikuttaa sormiani nopeasti liekin lävitse polttamatta itseäni.

Minulle on myöhemmin kerrottu, että uhkasin leikkitovereita – vanhempaa sisartani ja serkkujani – että jos minua ei oteta mukaan leikkiin, sytytän tulet ja poltan kaiken poroksi.

Minusta ei tullut tuhopolttajaa. Sen sijaan elämä kuljetti eräässä myöhemmässä vaiheessa Kanadaan, missä sain palovartijana osana työtäni polttaa vanhan varastorakennuksen. Tuli sai silloin virallisen, hallitun ja tarkoituksellisen muodon.

Tulen totuus

Tulen voima on myös totuuden voimaa. Se, mikä on aikansa elänyt, ei kestä totuuden tulta. Tuli polttaa pois vanhan, elinvoimansa menettäneen kerroksen – niin että tilaa syntyy uudelle, elävälle ja elävöittävälle.

Tämä viisaus toistuu luonnossa kaikkialla maailmassa. Salamoiden sytyttämät metsäpalot ja ihmisten tekemät kulot polttavat vanhaa pois, mutta samalla ne ravitsevat uutta kasvua. Luonnon omat voimat purkavat ja rakentavat yhtä aikaa: vanha maatuu, muuttuu osaksi maaperää, josta uusi elämä versoo.

Niinpä tänäkin aamuna, kun rakennan uutta tulta omaan uuniini, pysähdyn tutkimaan itseäni. Mikä osa minussa on valmis maatumaan, palamaan pois, jotta tilaa syntyisi uudelle elämälle sisälläni?

Seisauksen hetki

Elämme viimeistä viikkoa ennen talvipäivänseisausta. Se on hetki, jolloin Maaäiti ikään kuin keinauttaa lantiotaan aavistuksen ja asettaa planeettamme uuteen suhteeseen valon ja varjon kanssa. Näin on tapahtunut aikojen alusta ja näin tulee tapahtumaan niin kauan kuin rakas Tellus tekee tehtäväänsä.

Ja aikanaan – kaukana tulevaisuudessa – tämäkin planeetta palaa osaksi muuta. Jäljelle jääneet ainekset, ja me ihmisolennot siinä aineettomassa muodossa, joka todellisuudessa olemme, jatkavat tietoisuuden työtä jossakin toisessa paikassa tässä äärettömässä kosmisessa tilassa.

Osana suurempaa

Tarpeeksi avara näkökulma auttaa minua näkemään, että oma toimintani palvelee aina jotakin itseäni suurempaa. Silti kaikki tapahtuu tässä hetkessä, käden ulottuvilla, yhteydessä toisiin olentoihin ja koko luomakuntaan.

Minä, sinä, hän, me, te ja he – olemme kaikki yhtä tärkeitä osia tästä kokonaisuudesta. Kukin ihmisolento on kuolematon kosminen osanen kuolevaisessa ruumiissa, kulkemassa muutoksen, luopumisen ja uudestisyntymän rytmissä.

Olemme täällä toisiamme varten. Jokin osa meistä kuolee joka hetki, jotta jokin uusi voisi syntyä – ja juuri siinä liikkeessä elämä toteuttaa itseään.

Tämä on se ihme, jota tutkin ihmisolentona ollessani läsnä juuri nyt. Löydän itseni aina tästä hetkestä, näistä olosuhteista, jotka on luotu juuri minua varten.

Tänä aamuna olen katsellut, kuinka oravat kirmaavat puunrunkoa ylös ja alas. Talitintit lentelevät lintulaudalle, pari närhiä, harakka ja varis halkovat ilmaa. Lumihiutaleita tulee ja menee – ja jokainen niistä laskeutuu juuri oikeaan paikkaan, kunnes sulaa osaksi tätä jatkuvaa muodonmuutosta.

Minä istun rauhassa. Olen syönyt aamupuuron, juonut kahvin, rakentanut tulet uuniin. Nyt odotan, mitä päivä tuo tullessaan: mihin osallistun, mitä jätän tekemättä, mikä yllättää minut – ja miten kaikki tämä palvelee elämää itseään.

Minulle tarkoitus on elää yhteydessä siihen luovaan voimaan, joka kuljettaa minuakin eteenpäin. Luomistyö on aina sekä luomista että luopumista: astun uuteen hetkeen ja jätän menneen taakseni.

Tämä on ihmeellinen matka. Jokainen askel on pieni korjausliike – kohti jotakin, mitä en ole aiemmin huomannut tai mihin en ole vielä suostunut muuttumaan tämän kokonaisuuden hyväksi.

Siis hyvää huomenta ja tervetuloa mukaan tälle matkalle – missä hyvänsä ja kuka hyvänsä oletkin – yhteydessä elämän hyvään tahtoon.

Lauri
Ihmettelijä omalla työmaallaan, Hervannan puistometsän laidalla

Photo by alex Lu00e1zaro on Pexels.com