Nämä kaksi kuuluvat yhteen, mutta eivät ole sama asia. Rakastan henkeä, ja rakastan itse rakkautta. Hengessä on rakkautta ja rakkaudessa henkeä. Kumpikaan ei ole aineellinen, vaikka molemmat ilmenevät hetkellisesti muodossa.
Istun ikkunan ääressä ja katselen talvista maisemaa. Tiaiset lentelevät ilmassa etsien ruokaa. Lunta putoaa hiljaa raskaiden oksien päältä. Niiden elävä lento täyttää minut hiljaisella ilolla. Katsellessani tunnen, kuinka rakkaus luonnon kauneutta kohtaan herää sisälläni — hiljaa, aivan itsestään.
Nuo pienet, elinvoimaa täynnä olevat olennot tekevät parhaansa selviytyäkseen tässä kylmässä, karussa maailmassa.
Sama ihme koskettaa minua, kun näen lumihiutaleiden leijuvan alas. Näky muuttaa jotakin sisälläni, kirkastaa energiaani. Tunnen olevani elävämpi, täynnä nimetöntä rakkautta.
Elossa oleminen — se on ihme, jota mieli ei voi ymmärtää.
En voi myöskään järjellä selittää hengen tai rakkauden läsnäoloa. Silti ne yhdessä tekevät elämästä kirkkaampaa, elävämpää.
Nyt, kun istun tässä, lumi ja linnut ovat pysähtyneet. On vain tila, jossa muodot ilmenevät — oma muotoni, ja kaikkien muotojen yhteys. Kehoni ja aistini ymmärtävät ilman nimeämistä. Läsnäolo täyttää kaiken: muodon, aistin ja hengen. Se on ihme, jota ei voi selittää.
Ihmeet eivät ole mielen selitettäviksi, vaan sydämen koettaviksi. Ne herättävät rakkauden ja hengen, ja avaavat minut jakamaan läsnäoloa kaiken olevaisen kanssa — muodossa ja muodottomuudessa.
Niin, mitä muuta voisin tänä aamuna toivoa? Olen tässä, ilman huolta, ilman murhetta — läsnä vain elämän jatkuvan muutoksen ihmeessä. Jokin hengittää minua, laajentaa tämän ihopussini ja jälleen vapauttaa sen.
Henkäys toisensa jälkeen, jo kahdeksankymmentäyksi vuotta elämä on hengittänyt minua hengen ja rakkauden voimalla — muodosta muodottomaan ja takaisin, loputtomasti.
Mikä ihme — henki ja rakkaus, rakkaus ja henki.
Lauri
Lauri Siirala 