Voisimmeko jonain päivänä sanoa olevamme hyvinvointikansa?
”Le’eta c’est moi’ eli valtio olen minä, sanoi kuulotiedon mukaan Ludvig XIV, yksi viimeisimmistä Ranskan yksinvaltiaista ennen kuin päät rupesivat putoilemaan giljotiinin tahdissa 1700 luvun lopulla. Nyt valtio olemme me ja demokraattisesti valitsemamme giljotiinileikkurit purkavat oman valtiomme valtuuttamina keräämiämme etuuksia samaan tahtiin kuin aikanaan päitä putosi. Kertaako historia itseään jollain ironisella tavalla vai olemmeko keskellä aikamme suurinta farssia? Tai olisiko mahdollista, että olemme heräämässä johonkin tyystin uuteen aikaan ja tietoisuuteen?
Hyvinvointivaltio on mahdottomuus. Hyvinvointi ei voi koskaan olla valtion vastuulla siinä, missä oikeudenmukainen lainsäädäntö ja julkinen hallinto sen toimeenpanijana on ja voi olla – jossain määrin. Pohjoismainen kokeilu muiden kokeilujen joukossa on ollut kunniallinen ja tarpeellinen vaihe, mutta mahdottomuus. Hyvinvointi ei kulje yksin, eikä tottele lakeja ja säädöksiä; se ei ole pysyvä tila vaan samalla tavoin muutoksen, syntymä/kuoleman,saavuttamisen ja menetyksen vuorovesien lakien alainen sekä yksilöille, yhteisöille, että kansoille.
En kuulu mihinkään puolueeseen, etujärjestöön,uskontokuntaan tai aatesuuntaan. Tiedän, mitä tiedän ja luotan tietooni, kunnes toisin todistetaan oman kokemukseni kautta. Oikea ja vasen, hyvä ja paha ovat minulle menettäneet ennalta määritellyt merkityksensä; mielummin katson suoria eli selkeitä tai vääriä eli kieroja vaihtoehtoja ja sitä, mitä tarkoitusperiä ne pyrkivät palvelemaan. Luotan tekoihin, en sanoihin. Katson lähelle, katson kauas ja suureen, parhaani mukaan.
Sanon sanaseni, teen mitä teen, missä teen ja kannan vastuun sanoistani ja teoistani, kuten viime kädessä jokainen elämän itsensä edessä tekee. En halua olla oikeassa, jos se tarkoittaa, että toisen eli sinun tulee olla väärässä. Mieluummin etsin yhteistä yhteyttä johonkin suurempaan; sieltä usein löytyy yhdistävä, viisaampi ja oikeudenmukaisempi maaperä. Jos ei löydy, annan olla, etsin muualta, odotan vaikka ikuisuuksiin ja teen vain mitä teen vastuussa kaikesta, mitä olen, teen tai jätän tekemättä.
Hyvinvointivaltio on synnyttänyt ja kasvattanut turhan monia valittajien sukupolvia. Tuo alkoi jo ennen Ranskan vallankumousta Pandoran avatessa vitsaustensa lippaan, mutta tuon läheisemmän aikakauden luomat ideat tasarvosta, jonka valtio voi taata ja säätää sisälsi useita valuvikoja. Valituksen valuvika on hirveä yksilöille ja kokonaisuudelle. Valittaja on vastuuton ja kasvaa aina vain enemmän kyvyttömäksi vastaamaan omalla luovuudellaan ja elinvoimallaan olemassaolon haasteisiin, joita riittää aina uusina jokaiselle sukupolvelle. Valittajan asenne on ”miksi minulta” kun usein suoraan katsoessani näen ”miksi ei minulta”. Minulla on aina taatusti enemmän, kuin hänellä, jolla on vähiten. Tässä maassa ja varsinkin tässä maailmassa on monia, joilla on vähemmän kuin minulla vaikka oma eläkkeeni on suunnilleen Suomen takuueläke.
Elämme yhä edelleen epäoikeudenmukaista aikaa ja viallisia valtiomuotoja. Kaikki tuntemamme valtio ja hallintomuodot ja ideat ovat joko jo konkurssissa, tai sen partaalla. Epäoikeudenmukaisuus on tyhmää, koska se ei voi kestää, mutta valittamalla se ei muutu vaan vastuullisuudella. Tämä vastuullisuus kumpuaa yksilön ja pienten yhteisöjen tietoisuudesta epäoikeudenmukaisuuden sietämättömästä kestämättömyydestä ja yksilön, eli minun tätä kirjoittavan tai lukevan toiminnalla omilla tiluksillani, oman jokapäiväisen elämäni keskellä. Täältä löydän aina ja ikuisesti itseni, lähimmäiseni ja vastuuni vastata kaikkiin tilanteisiin ja olosuhteisiin joita kohtaan elinkaareni aikana aina kuolemaan saakka.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta on vielä toteutumaton periaate. Se voi kummuta vain tietoisen ei henkilökohtaisen rakkauden eli vastuun maaperästä. Voin varmasti korjata jotain, jonka näen olevan väärin – ilman valitusta omasta osastani tai toisten osista. Voin aina osallistua.
On tragikoomista katsoa ja kuunnella valitusvirsiä joita kansa laulaa kurkut käheinä ja media soittaa innolla vastuuttomina takapiruina Suomen uuden hallituksen giljotiinien vinkuessa. On yhtälailla hävettävää katsoa ja kuunnella niin monien poliittisten konkareiden ja median kommentaattorien ilkeyttä ja pikkumielisyyttä kun kerran ovat päässeet kukoiksi vallan tunkiolle tai sitä vastuuttomasti tulkitsemaan kansalle.
Olen aikanani ollut valtion virkamies ulkomailla liki kymmenen vuoden ajan pyörittämässä isoa budjettia js isoa vastuuta. Länsimaissa on tietääkseni vieläkin kohtalaisen hyvä julkisen hallinnon kulttuuri, civil service. Valtion hallinto on iso ja vanhanaikainen valtakulttuuri; sen muuttaminen sisältäpäin vaatii rohkeutta ja yksilöllistä vastuuta. Ja valtion eri asteiden ja instanssien kerrostumissa löytyy suuri määrä siihen valmiita yksilöitä. Jokainen voi tehdä jotain omalla sarallaan. Kaikki Titanicit ovat hitaita kääntymään ja jolleivat ne käänny ajoissa – puli, puli – veden alla on aina uusia jäävuoria. Nyt näyttää, että useampikin Titanic on jo matkalla merenpohjaan ja orkesterin soittaessa virsiä kannella, sama draama kertautuu. Monet uhraavat kaiken pelastaakseen pienimmät ja vähäosaisimmat – toiset vetoavat valtaan ja rahaan ja kiilaavat muiden ohitse muutamiin pelastuveneisiin. Kenen joukossa seison?
Tarvitsemme uuden työkulttuurin; samoin uuden poliittisen kulttuurin ja oikeastaan uuden ihmisen synnyn! Toimimme liian usein yhä ’Ad hominem!’ Siis itseämme vastaan.
Valtio ei voi vaatia tai tehdä, luoda yhteiskuntasopimusta. Valtion tehtävä on käyttää sille annettua perustuslaillista oikeutta/vastuuta hallita tuon lain ja sen säädösten perusteella oikeudenmukaisesti odottaessamme parempien mallien syntyä ja toteutusta. Nykyinen pääministerimme on oikeassa kutsuessaan yhteiskuntasopimukseen, mutta yhteiskunnan, eli kansan on se laadittava ja siihen suostuttava. Poliittiset puolueet ja etujärjestöt ovat kaikki jäävejä yksin tai keskenään tuon sopimuksen aikaansaamisen kuten myös kirkkokunnat ja kaikki muut instituutiot. Se on yksilöiden ja kansan asia. Nykyinen kansa toimii joko uhan, pelon, puhtaiden ideoiden tai pitkään kokemukseen perustuvan avautuvan tietoisuuden pohjalta. Kaikki nämä luultavasti täytyy kuulla ja kuunnella ja niistä ruotia jotain yhdistävää ja omaa aikaamme ja tulevaa aikaa heijastavaa perusviisautta.
Miten uusi yhteiskuntasopimus syntyy, on sitten eri asia, jos se on valmis syntyäkseen ilman keskenmenoa. Synnytys on hurjaa hommaa; kätilöitä tarvitaan. Naisilla, viisailla vanhoilla ja ennakkoluulottomilla nuorilla olisi parhaat rahkeet tähän kätilöimiseen ja kypsien naisten enemmistö olisi oleellinen. Synnyttäjät, kasvattajat, hoivaajat ja saattajat ovat ja ovat aina olleet pääsääntöisesti naisia. Ehkä tasavallan presidentti, vaikka mies sattuukin olemaan, olisi oikea ihminen kutsumaan tällaisen arvosenaatin kokoon pohtimaan periaatteita ja menetelmiä aikaansaada tämä oleellinen uusi yhteiskuntasopimus siitä, mitä kohti pyrimme kulkemaan, mitä ja ketä palvelemaan ja miten – yksin,yhdessä,yhteydessä.
Kukaan ei voi enää matkia Ludvig XIV:nnen mallia, vaikka monet vielä niin luulevat ja yrittävät kansaansa sillä huijata. Kansa koostuu vapaista yksilöistä ja jonain päivänä voin kuten jokainen voi, yksilönä sanoa rehellisesti ”minä olen kansa”. Se on vielä tulevana aikana jolloin jokainen yksilö näkee totuuden siitä, että on vain yksi elämä, yksi minä ja monia toisia, joista jokainen olen minä toisessa muodossa mutta yhtälailla vastuussa tästä yhdestä elämästä, yhdestä kansasta. Sitten vielä tietoisemmassa ajassa näen yksilönä ja näemme yhdessä, miten kaikki orgaaninen eli elävä massa, aine, energia täällä maan päällä ja koko kosmoksessa on vain yksi valtava elämänkansa. Tässä ajassa tai muodossa en tule sitä aikaa näkemään. Silti joskus sen näen, olen ja osallistun edelleen sen toteutumiseen.
Ja nyt käytän jäljelläolevan oman elivoimani ja kokemukseni välittämään näkemääni niille korville, jotka ovat tämän kaltaiselle viestille kuulolla. Muut saavat kuunnella jotain muuta.
Hyvä niin, hyvä näin – kaikki oikein päin, kunnes kaikki muuttuu, kääntyy toisin päin.
Lauri Siirala
Lauri Siirala 