Rakas päiväkirjani

0f4c90a5-bfe1-43ac-af05-12aed886b35e

Tässä olen jälleen kerran, elämäni viimeisimpänä aamuna. Aamu muuntuu, liukuu päiväksi, päivä illaksi, ilta yöksi ja jälleen uudeksi aamuksi. Tämä liukumo koostuu hetkistä, elävistä nykyhetkistä, jossa poraudun aina mahdollisuuksieni mukaan hetken ytimeen, olemiseen täällä jossakin ajan ja tilan tällä puolen, sisälläni. Täällä avaudun eri ulottuvuudelle ja taajuudelle, yhä todellisemmalle sanoinkuvaamattomalle olemiselle, jota rakastan ja jonka rakastettu tiedän olevani. Tämä on aina lahja ja ihme, syvä nöyryyden ja kiitollisuuden höystämä tila katettuna kauneudella. Tämä lahja on katettu jaettavaksi aina myös jollekin toiselle ja sitä kautta kaikille, jotka kokevat saavansa kutsun tähän juhlapöytään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaani sitten viime kevään. Kesän aikana riimittelin runonpätkiä ja sarjan runoja unikoista, joiden elämää ja muuntumista muodosta toiseen seurasin pihallani samalla innostuksella ja ihmettelyllä kuin aikanaan seurasin vastasyntyneen lapsen tuloa maailmaan. Unikossa tuo kiertokulku tapahtuu paljon nopeammin ja ehkä on minulle sopivampi juuri sen takia; oman elämäni vaiheet tällä elinkaareni osuudella muuttuvat nopeammin ja paljastavat ulottuvuuksia, jotka liittyvät muodonmuutoksen liukumoiden yllättäviin käänteisiin ja muodosta luopumisen vääjäämättömyyteen.

Nykyhetkessä eläminen on ihmeellinen hyppy/putous ajan liukumosta ajattomaan, ilman että ajan liukumo katkeaa. Olen silloin sitä, mitä fyysikot kuvaavat energian mahdollisuudesta olla hiukkanen tai aalto samanaikaisesti, sekä sen mahdollisuudesta muuttua jälleen toiseksi hetkessä. Olen tällöin samanaikaisesti sekä ajassa että ajaton – en voi itse tätä aikaansaada, mutta voin suostua putoamaan/hyppäämään yhdestä toiseksi ja takaisin ja olla molempia samanaikaisesti, vaikka ohjelmoitu mieleni ei voi sitä ymmärtää eikä hallita. Olen tällöin ihmettelyn tilassa ja ulottuvuudessa – vapaa ajasta ja menneisyydestä, kuten myös tulevasta, tulevaisuudesta.

Olen tässä elinkaareni vaiheessa kiinnostunut tutkimaan elävän läsnäolon ja tietoisuustaitojen avautumista, valaisemaan sisäisen ja ulkoisen elämämme avautumisen ja sulkeutumisen rytmiä, niin yksin kuin yhdessä sinun, toisen, ja tämän valtavan monimuotoisen olemassaolon kirjon kohtaamisissa.

Olen havahtumassa alati suurempien mahdollisuuksien avautumiseen pienen pienistä siemenistä. Unikkojen seuraaminen näytti tämän minulle jälleen kerran. Kesän hienoin unikko nousi maasta sinne unohtuneen siemenkodan yhdestä siemenestä. Yhdessä siemenkodassa on lukemattomia siemeniä, ja jokainen kantaa erilaisia mahdollisuuksia avautua johonkin ainutkertaiseen muotoon.

Aika, jossa elämme, näyttää miten tarpeellista ja oleellista on antaa uusien luovuuden siementen avautua pienistä, spontaaneista kylvöistä, korvaamaan sitä kuolettavaa massatuotantoa ja vanhoihin muotteihin jumiutuneita ihmissuhteita ja toimintamalleja, jotka hallitsevat yhdessä elämisemme kaikkia alueita.

Minä, yksilö – kuka hyvänsä minä olen – olen tämä oleellinen unikon siemen olemassaolon maaperässä. Olen jo onnistunut syntymään, kasvamaan siihen vaiheeseen, jossa olen, ja juuri tässä vaiheessa antini oman ja yhteisen, eli tämän yhden elämän hyväksi, on oleellinen.

Kaikki oleellinen alkaa minusta ja aina nykyhetkessä. Siinä on aina ja ikuisesti kysymys luomis- ja luopumistyöstä, leikistä, tanssista, tutkimuksesta, kommunikaatiosta – rakkaudesta jotain suurempaa kohtaan, ja rakkaudesta, joka on jostain suuremmasta kotoisin.

Vaikka oman elinkaareni vaihe kutsuu minua enenevästi vain olemaan, tästä olemisesta kumpuaa yhä tarve tuoda jotain tämän olemisen taidosta ja taiteesta jakeluun toisille oleskelijoille. Olemisesta kumpuaa aina jotain uuden luomista ja samalla jostain vanhasta luopumista. Konstit on monet ja yhä monimuotoisemmat, yllättävät ja sekä haastavat ja vapauttavat.

Olen tänä syksynä aloittanut Tampereella elävän läsnäolon ja tietoisuustaitojen kymmenen viikon harjoitus-tutkimus sarjan. Aikeeni on jatkaa sitä ensi vuonna ja tuoda jotain samankaltaista myös pääkaupunkiseudulle ja kaikkialle, missä kutsu kuuluu ja mahdollisuudet toteutuvat.

Pyhäinpäivän retriittimme Sopukassa, joulukuun kurssimme Inarissa, läsnäolojamipäivämme Pitskun kulttuurikirkossa 17. joulukuuta ja Loppiasretriittimme Sopukassa tammikuun alussa kiteyttävät tämän työmme antia ja vaihetta. Työni, yhdessä Iinan kanssa, on aina avautumassa jakamaan ja kylvämään otolliseen maaperään kuolemattoman elämän luovuuden ja rakkauden viimeisimpiä siemeniä. Nämä siemenet ovat jo omien unelmieni unikoiden siemenkodissa sisälläni, ja sisälläsi. Ne vaativat martaana olemisen vaihetta kypsyäkseen uuteen kylvöön, kun hetki on oikea. Elävän läsnäolon harjoittaminen sekä luo että paljastaa tämän hetken.

 
Tervetuloa mukaan olemaan, odottamaan elävästi ja avautumaan, kun hetki on!
 

Lauri Siirala

Puutun peliin

Mitä kiusaaminen on? Miten siihen puutun?

Aamulehden kampanja #‎puutunpeliin‬ on hieno haaste, ja osallistun siihen ”mielelläni” olemalla mahdollisimman mieletön.

Suurin ihmisen, siis minun ihmisolentoni kiusaaja on oma mieleni, ennen kuin otan sen hallinnan vastuullisesti haltuuni. Olen harjoittanut, opettanut ja ohjannut erilaisia meditaatio- eli hiljentymisharjoituksia siitä lähtien kun itse näin millainen kiusaaja oma mieleni oli ja on yhä edelleen, jollen puutu sen kurittomuuteen. Näinä päivinä puhun enemmän läsnäolon harjoittamisesta, läsnäolotreeneistä ja seuraavaksi kokeilemme yhdessä läsnäolojameja….

Tämä siksi, että ihmismielen avautuminen sen todelliseen tarkoituksen on taito/taidelaji – elinkautinen sellainen.

Kysynkin sinulta, lukijalta: miten pitkään menee aamulla herättyäsi elämäsi viimeisimpään huomeneen, ennen kuin oma mielesi kiusaa itseäsi moittimalla, valittamalla tai syyttämällä joko itseäsi tai jotain toista sinulle läheistä ihmisolentoa?

Montako elämäni päivää olen pilannut, kun en ole puuttunut tähän mieleeni iskostuneen haittaohjelman raakaan toimintaan? Oma harjoitukseni jatkuu ja tulee jatkumaan; tämä on oma tärkein sitoumukseni Aamulehden kampanjassa.

Suomenkielinen sana ”ihminen” ilmaisee potentiaalisuuden, mahdollisuuden olla ihme, siis todellinen ihminen. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten ihmisen nyky-ilmeentymismuoto monissa hetkissä, tiloissa ja tilanteissa osoittaa. Samalla ihmisihmeen ilmeentyminen, esiintyminen ja toteutuminen tapahtuu jatkuvasti hänelle, jolla on silmät nähdä, korvat kuulla, ihonpinta koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ihminen on tulossa, kuoriutumassa, avautumassa ja antautumassa olemaan tämä avautuva potentiaalisuus.

Aikeeni on siis olla kuulolla kaikkialla missä kuljen maailman turuilla ja toreilla ja tarpeen tullen puuttua peliin, missä hyvänsä kunnioitusta tätä potentiaalisuutta kohtaan ei oteta huomioon ja varsinkin siellä, missä joku toinen ei kykene tai rohkene pitää puoliaan jonkun toisen mielivalaisuuden kohteena.

Sain tähän mahdollisuuden jonkun aikaa sitten julkisessa kulkuneuvossa, jossa eräs mieshenkilö sätti todella julmasti ulkomaalaisia nuoria ja lapsia kutsuen heitä nimillä, joita en tässä kertaa. Viittaus liittyi yhtälailla heidän oletettuun uskontoonsa, joiden kaikki jäsenet hänen mukaansa eivät ansaitse ihmisen nimeä. Koputin häntä olkapäälle, ja kysyin rauhallisesti: ”Onko sinulla todella tarkoitus loukata minua yhtälailla”? Sanoin olevani saman uskontokunnan jäsen (vaikka oikeasti en kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä tule kuulumaankaan. Samalla olen valmis sanomaan olevani jopa luterilainen, jos se vie viestin perille). Siitä kyseinen mies hämmentyi, oli hiljaa ja sitten vastasi ”En tietenkään…” Poistuin seuraavalla pysäkillä.

Ennakkoon en voi koskaan tietää, mitä teen tai jätän tekemättä. Ensimmäinen haasteeni on kuitenkin aina oma mieleni ja sen pitkään jatkunut tottumus ad hominem-ajatteluun. En anna mieleni enää olla ihmistä vastaan – en itseäni enkä toista. Jos ja kun havahdun siihen, puutun peliin.

Lauri Siirala

13071765_1257738920907781_3446139323496040551_o

Investoi ihmiseen! 3.osa

Mihin arvoon investoit, mihin asuun pukeudut?Investoimisen korruptio eli turmeltuminen alkoi ehkä siitä, kun joku sai vallan käyttää yhteistä varallisuutta oikeudellaan pukeutua virka-asuun, sekä jaella viran antamia oikeuksia itselleen, sukulaisilleen, ystävilleen ja vihamiehilleen.

Eriarvoisuudella on pitkä historia. Olemmeko valmiit rikkomaan tämän kuvion tuhoisat rajat, riisuutumaan vanhasta ja pukeutumaan uusiin kuoseihin? Olen katsellut ihmetellen ja ihaillen nuoria, jotka suunnittelevat ja rakentavat viehättäviä myyttisiä rooliasuja. Mikään niistä ei näytä investointipankkiirin kuosilta tai EU-virkamiehen puvulta vaikka nekin roolit voivat parhaimmillaan toimia yhteisen hyvän puolesta. Vanhat rakenteemme, asumme, natisevat liitoksissaan ja ratkeavat saumoistaan, koska emme enää mahdu keisarien vanhoihin vaatteisiin. Näemme yhä nopeammin näiden keikarien esittelemien uusien vaatteiden lävitse. Olemmekohan tulossa jälleen lapsenkaltaisiksi, viattomiksi, tietoisemmin?

Laskenko oman arvoni ja toisen arvon sen mukaan, mitä itse ansaitsen ja mitä toiset ansaitsevat? Vai onko todellinen arvomme siinä, mitä annamme yhteisen hyväksi? Tuota yhteistä antia saamme yhtä lailla ottaa vastaan, kunhan olemme jokainen tasa-arvoisisia osasia kokonaisuutta. Aito antaminen nousee rakkaudesta oman luovuuteni voimaan ja iloon, ja sen aikaansaaminen ilmaisuna, kylvönä, luo aina uutta satoa, jossain. Jokaisella on annettavaa, kunhan investoin omaan todelliseen arvooni, antini avautumiseen, ja näen toisen ainutkertaisena yksilönä, osana yhtä elämän kokonaisuuden luovaa rihmastoa ja yhtä kuolematonta elämää vaikkakin väliaikaisessa muodossa.

Mihin investoimme, jokainen yksin ja kaikki yhdessä? Tällä hetkellä investoimme materiaan, esineisiin, osakesalkkuun, asemaan, maineeseen, kaikkeen katoavaan ja vielä sen lisäksi oikeuteemme syyllistää, vihata itseämme ja toisia, meistä erilaisia. Jokainen investoi johonkin, ja jokainen muoto voi olla luova tai tuhoisa tai vuorotellen molempia. Kaikella on paikkansa ja aikansa mutta tiedänkö omani?

Minua paljon vanhemmilta, 90-vuotiailta, on kyselty mitä he tekisivät toisin, jos voisivat? Moni heistä jollain tavalla katuu, ettei uskaltanut elää omaa luovuuttaan, rakkauttaan, tutkimisen haluaan, vaan asettui johonkin valmiiseen muottiin, ennalta räätälöityyn ja sovitettuun kuosiin, josta ei osannut elämänsä aikana riisuutua. Kuolema hoitaa kuitenkin lopulta riisumisen meidän kaikkien puolesta. On hyvä muistaa, että yli 95 % kaikista eläneistä muodoista on kuollut sukupuuttoon palveltuaan muuttuvan elämän tarkoitusta aikansa. Onkohan hieman ylimielistä olettaa, että oman lajimme kulttuurien ja kuosien muodot, omat investointimme, olisivat yhtään kestävämpiä?

Elämä itse investoi elämä-kuoleman yhtälöön, muutoksen luovaan ja tuhoavaan voimaan! Elämä itse ei myöskään tunne eläköitymisen käsitettä! Tämä yksi elinkautinen harjoituselämä, suuri sopeutumisharjoitus, tutkimusmatka, jatkuu aina viimeiseen henkäykseen saakka, ja sitten vielä sen lävitse suureen, vielä tuntemattomaan. Syvin osa ihmiskunnan yhteistä psyykeä tietää tämän. Tarpeeksi moni yksilö on onneksi tämän oivaltanut, todeksi elänyt ja jättänyt tämän tietotaidon siemenet perinnöksi meille muille.

Miten olisi, jos investoisimmekin vaihteeksi ihmiseen? Kylvetään uutta rairuohoa itseemme ja toisiimme, niin kohta vihertää!

Lauri Siirala

Investoi ihmiseen 3

Investoi ihmiseen! 2.osa

Tänäänkin on aihetta investoida ihmiseen, lähimmäiseeni ensimmäisenä. Kaikista lähimmäisiin olen tietysti minä, ainoa ja yksi minä, joka olen herätessäni tähän elämäni viimeisimpään päivään. Joka päivä minä myös kohtaan jonkun toisen, lähimmäisenä.

Latinankielinen sana ”investire” tarkoittaa pukeutumista. Ensimmäisenä aamulla herätessäni pukeudun nahkasäkkiini, avaruuspukuuni eli inkarnoidun, tulen lihaksi noustessani yöpsyyken elävistä syvyyksistä maanpäälliseen olemassaolon piiriin – muodottomasta muotoon.

Yöpsyyke ei ole aina vain levon paikka, varsinkaan jos inhimillinen mieleni on noukkinut edellisen päivän kokemuksista ahdistavaa aineistoa purtavakseen. Silloin syvimmän, puhdistavan psyyken päivittäminen uuteen, puhtaaseen kaapuun ei ehkä ole onnistunut pukemaan minua viattomaan vaatetukseen uutta päivää varten.

Millaisiin vaatteisiin puen muut lähimmäiseni, jos olen investoinut itseni pelon, ahdistuksen, huolen raskaisiin haarniskoihin?

Tänä aamuna heräsin ja tietoisesti palautin itseni ongelmattomuuden yksinkertaiseen vaatetukseen. Investoin itseeni, sitten vieressäni lepäävään vielä unen maastossa uinuvaan puolisooni hyväilemällä häntä sametinpehmeästi. Jätin hänet tuohon vaatetukseen, ja lähdin torille ostamaan kauniita, juuri nupuissaan avautuvia keltaisia kukkia, jotka pukevat kotimme juhlistamaan pääsiäisen aikaa – siis vanhalle kuolemisen ja uudeksi syntymisen ihmettä.

Illalla menemme Iinan kanssa istumaan yhdessä SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumaan täällä kotikaupungissamme; siellä kokoontuvat ihmiset jotka investoivat ihmiseen, pelottomaan, luovaan, rohkeaan ja uudistuvan ihmisihmeeseen.

Lauri Siirala

IMG_1509

Investoi ihmiseen!

Kun tulppa on päässyt irti veneestä, niin kaikki Pandoran lippaan vitsaukset eli kollektiivisessa psyykessämme piilevät tuhovoimat pyrkivät upottamaan yhteisen veneemme – muukalaisvihan eli rasismin, pelon, katkeruuden, kaunan, epäluulon ja kaiken muun keskeneräisen tiedostamattomuuden lokakaivoon.

Tässä maailmanlaajuisessa vitsausten koettelemassa ajassa tarvitsemme uutta, luovaa demokratiaa, syvempää vastuullisuutta. Viimeksi Hitler ja Mussolini nousivat valtaan demokraattisesti; nyt samat voimat ovat jälleen liikkeellä. Liikkeellä on kuitenkin myös uuden demokratian, ihmiskansan viisauden, tietoisuuden ja vastuullisuuden voima. Tämä voima on yksilöityneen psyyken voima. Se ei löydy puolueista vaan vapaiden, vastuullisten yksilöiden yhdestä ja yhteisestä äänestä ja toiminnasta jakautumattoman kansan, jakautumattoman maapallon, luonnon, (mukaanluettuna ihmiseläimen) puolesta.

On aika investoida ihmiseen. Vapaaehtoinen vastuullinen toiminta juuri siellä missä elän, olen ja kommunikoin on tarpeeksi. Jokainen meistä voi olla välittäjäainetta jakautumattoman hyvän puolesta juuri siellä, missä olemme, elämme ja kohtaamme toisia ihmisihmeitä. Yksin ja yhdessä.

Pääsiäinen ei ole alunperin minkään uskonnon juhla, vaan hedelmöitymisen juhla. Sen alkuperäinen viesti on se, että jokin aikaan ja historiaan rajoitettua ihmistä suurempi luovuus, voima, rakkaus tai tietoisuus pyrkii alati hedelmöittämään ihmisen syvimmän olemuksen. Se tapahtuu ikuisesti uutena; yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Jokainen minä olen tämä yksi, ja kaikki on todella kaiken sisältävä kaikki. Tämä on uuden demokratian periaate. Sen toteutus tapahtuu siellä, missä kohtaan sinut, toisen, kuka hyvänsä ja missä hyvänsä oletkin vaeltaessani maailman turuilla ja toreilla. On aika luoda uusia muotoja, vielä tuntemattomia, mutta yhden oikeudenmukaisuuden, tietoisuuden ja rakkauden periaatteen ohjaamana.

Tehkäämme tästä totta ja todellista, kukin omassa elämässämme, omilla tiluksillamme ja nykyhetkessä, missä se sitten avautuneekin luoden mahdollisuutta suurempaan eheyteen.

Opin jo hyvin nuorena, että tulpan irrotessa veneen pohjasta, minun piti ensimmäisenä laittaa se lujasti uudelleen paikalleen. Sitten tyhjensin jo veneeseen nousseen veden ja jatkoin soutamista. Nykyisin, jos tulppa vahingossa irtoaa ja mieleeni nousee likavettä, tyhjennän mahdollisimman nopeasti mieleni, valutan kuonan alas ja ulos ja annan puhtaan, virvoittavan elinvoiman nostaa veneeni pinnalle. Näin voin jatkaa soutua selkeänä ja tietoisena, koska tiedän, mihin suuntaan olen kulkemassa.

Lauri Siirala

P1030626

Ydinolemista

”Kello 11.09 pureskelen ruisleipää. Olen avannut noin viikon ajan aamuni kävelyllä tai chi-harjoituksella, kupilla maitokahvia ja lautasellisella hedelmiä inkiväärin, kurkuman ja vaahterasiirapin kera. Nämä kaikki jossain seitsemän ja kahdeksan välillä pakkasen paukkuessa ulkona ja aamuauringon noustessa. Kaikki tämä on silkkaa herkkua, kiireetöntä ja kotimaisemissa täällä Herwoodissa omassa lämpimässä asunnossamme, jossa mikään pakkanen ei pauku. Aamun avaaminen, herääminen toisen vieressä, ihonpintojen kosketuksessa on todiste yhteydestä. Olen kosketuksessa!
Kokonaiseen viikkoon en ole poistunut Tampereelta; en edes paljon Herwoodista. Lumi, auringon kirkkaus, jäälyhtyjen väsääminen, kotikeittiön liedellä hyvän ruoan laitto hyvistä aineista ja lopputulosten yhteinen nauttiminen Iinan kanssa hitaasti ja hartaasti keittiöpöytämme äärellä – näistä koostuu elämäni manna näinä tammikuun päivinä. Tästä nautin, tästä kiitän.
Astrologinen aurinkoni sopivasti kulkee omaa rataansa oman neloshuoneeni, siis kodin huoneen alati muuttuvien asteiden kautta kohti seuraavaa vaihetta, mikä se sitten onkin ja miten se ilmeneekin tässä ikuisessa nykyhetkessä. Kiireettä vaellan. Miksi kiirehtisin; olisikohan siitä mitään hyötyä?
Olen kokeilemassa monia pieniä askelia, kiireettömästi ja tietämättä mitä ne tuovat. Jokin uusi kutsuu sisälläni, ja aina se, joka avautuu sisältä käsin, ilmenee myös ulkoisessa jotenkin, jossakin, joskus kun aika, hetki ja tuulensuunta ovat juuri oikeat. Katson molempiin suuntiin.
Rajapinta sisäisen ja ulkoisen välillä on ohut, parhaimmillaan läpinäkyvä tai läpikuultava, elävä vain hetkessä, siis juuri nyt. Sekä sisäinen että ulkoinen todellisuus ovat painekenttiä, jotka kohtaavat tällä rajapinnalla tai kalvolla jossa olen tasapaineistettu ja tasapainoisesti elävä juuri nyt. Tässä kohtaavat vitaalinen eli elävä sekä käytännöllinen, konkreettinen eli muoto, aika ja muuttuvat tilanteet ja tapahtumat. Ollessani jakautumaton (ei kaksi) nämä näennäisesti erilaiset taajuudet tai ulottuvuudet ovat se, mitä olen, integroituneena eli eheänä jonkin suurensuuren elinvoiman, viisauden, luovuuden ja armon ohjauksessa. Nyt.
Mitä syvemmässä sisäisessä yhteydessä olen siihen, mitä kutsun ydinolemisen voimalaksi, sitä eheämpi ja ongelmattomampi on ulkoisessa ulottuvuudessa ilmenevä olemassaolevan elämäni kulku täällä maankuorella. Eläminen täällä kuorella, maanpinnalla, oman avaruuspukuni ulkoisimmassa ulottuvuudessa, on haastavaa, haavoittuvaa, jatkuvan muutoksen ja kaikennäköisten epävarmuustekijöiden kentillä.
Menen kohta kävelemään, omin jaloin pakkaslumen natisemisen äänet säestäen kulkuani. Jalat tietävät minne menen, milloin käännyn takaisin puolimatkan saavutettuani. Muuta en juuri nyt tiedä, ja tämäkin saattaa olla vain suuntaa antavaa. Ennen kuin saan puettua itseni kunnolla, kengät jalkaan, susihatun päähän ja oikeat nutut päälle, jotain saattaa ilmetä, mikä muuttaa suuntaani.
Näin on näreet torstaina juuri ennen puoltapäivää Hervannassa.”
Lauri
886364_10153852639848908_3123149798826636218_o

Hyvinvointivaltio ja valittajakansa

Voisimmeko jonain päivänä sanoa olevamme hyvinvointikansa?

”Le’eta c’est moi’ eli valtio olen minä, sanoi kuulotiedon mukaan Ludvig XIV, yksi viimeisimmistä Ranskan yksinvaltiaista ennen kuin päät rupesivat putoilemaan giljotiinin tahdissa 1700 luvun lopulla. Nyt valtio olemme me ja demokraattisesti valitsemamme giljotiinileikkurit purkavat oman valtiomme valtuuttamina keräämiämme etuuksia samaan tahtiin kuin aikanaan päitä putosi. Kertaako historia itseään jollain ironisella tavalla vai olemmeko keskellä aikamme suurinta farssia? Tai olisiko mahdollista, että olemme heräämässä johonkin tyystin uuteen aikaan ja tietoisuuteen?

Hyvinvointivaltio on mahdottomuus. Hyvinvointi ei voi koskaan olla valtion vastuulla siinä, missä oikeudenmukainen lainsäädäntö ja julkinen hallinto sen toimeenpanijana on ja voi olla – jossain määrin. Pohjoismainen kokeilu muiden kokeilujen joukossa on ollut kunniallinen ja tarpeellinen vaihe, mutta mahdottomuus. Hyvinvointi ei kulje yksin, eikä tottele lakeja ja säädöksiä; se ei ole pysyvä tila vaan samalla tavoin muutoksen, syntymä/kuoleman,saavuttamisen ja menetyksen vuorovesien lakien alainen sekä yksilöille, yhteisöille, että kansoille.

En kuulu mihinkään puolueeseen, etujärjestöön,uskontokuntaan tai aatesuuntaan. Tiedän, mitä tiedän ja luotan tietooni, kunnes toisin todistetaan oman kokemukseni kautta. Oikea ja vasen, hyvä ja paha ovat minulle menettäneet ennalta määritellyt merkityksensä; mielummin katson suoria eli selkeitä tai vääriä eli kieroja vaihtoehtoja ja sitä, mitä tarkoitusperiä ne pyrkivät palvelemaan. Luotan tekoihin, en sanoihin. Katson lähelle, katson kauas ja suureen, parhaani mukaan.

Sanon sanaseni, teen mitä teen, missä teen ja kannan vastuun sanoistani ja teoistani, kuten viime kädessä jokainen elämän itsensä edessä tekee. En halua olla oikeassa, jos se tarkoittaa, että toisen eli sinun tulee olla väärässä. Mieluummin etsin yhteistä yhteyttä johonkin suurempaan; sieltä usein löytyy yhdistävä, viisaampi ja oikeudenmukaisempi maaperä. Jos ei löydy, annan olla, etsin muualta, odotan vaikka ikuisuuksiin ja teen vain mitä teen vastuussa kaikesta, mitä olen, teen tai jätän tekemättä.

Hyvinvointivaltio on synnyttänyt ja kasvattanut turhan monia valittajien sukupolvia. Tuo alkoi jo ennen Ranskan vallankumousta Pandoran avatessa vitsaustensa lippaan, mutta tuon läheisemmän aikakauden luomat ideat tasarvosta, jonka valtio voi taata ja säätää sisälsi useita valuvikoja. Valituksen valuvika on hirveä yksilöille ja kokonaisuudelle. Valittaja on vastuuton ja kasvaa aina vain enemmän kyvyttömäksi vastaamaan omalla luovuudellaan ja elinvoimallaan olemassaolon haasteisiin, joita riittää aina uusina jokaiselle sukupolvelle. Valittajan asenne on ”miksi minulta” kun usein suoraan katsoessani näen ”miksi ei minulta”. Minulla on aina taatusti enemmän, kuin hänellä, jolla on vähiten. Tässä maassa ja varsinkin tässä maailmassa on monia, joilla on vähemmän kuin minulla vaikka oma eläkkeeni on suunnilleen Suomen takuueläke.

Elämme yhä edelleen epäoikeudenmukaista aikaa ja viallisia valtiomuotoja. Kaikki tuntemamme valtio ja hallintomuodot ja ideat ovat joko jo konkurssissa, tai sen partaalla. Epäoikeudenmukaisuus on tyhmää, koska se ei voi kestää, mutta valittamalla se ei muutu vaan vastuullisuudella. Tämä vastuullisuus kumpuaa yksilön ja pienten yhteisöjen tietoisuudesta epäoikeudenmukaisuuden sietämättömästä kestämättömyydestä ja yksilön, eli minun tätä kirjoittavan tai lukevan toiminnalla omilla tiluksillani, oman jokapäiväisen elämäni keskellä. Täältä löydän aina ja ikuisesti itseni, lähimmäiseni ja vastuuni vastata kaikkiin tilanteisiin ja olosuhteisiin joita kohtaan elinkaareni aikana aina kuolemaan saakka.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta on vielä toteutumaton periaate. Se voi kummuta vain tietoisen ei henkilökohtaisen rakkauden eli vastuun maaperästä. Voin varmasti korjata jotain, jonka näen olevan väärin – ilman valitusta omasta osastani tai toisten osista. Voin aina osallistua.

On tragikoomista katsoa ja kuunnella valitusvirsiä joita kansa laulaa kurkut käheinä ja media soittaa innolla vastuuttomina takapiruina Suomen uuden hallituksen giljotiinien vinkuessa. On yhtälailla hävettävää katsoa ja kuunnella niin monien poliittisten konkareiden ja median kommentaattorien ilkeyttä ja pikkumielisyyttä kun kerran ovat päässeet kukoiksi vallan tunkiolle tai sitä vastuuttomasti tulkitsemaan kansalle.

Olen aikanani ollut valtion virkamies ulkomailla liki kymmenen vuoden ajan pyörittämässä isoa budjettia js isoa vastuuta. Länsimaissa on tietääkseni vieläkin kohtalaisen hyvä julkisen hallinnon kulttuuri, civil service. Valtion hallinto on iso ja vanhanaikainen valtakulttuuri; sen muuttaminen sisältäpäin vaatii rohkeutta ja yksilöllistä vastuuta. Ja valtion eri asteiden ja instanssien kerrostumissa löytyy suuri määrä siihen valmiita yksilöitä. Jokainen voi tehdä jotain omalla sarallaan. Kaikki Titanicit ovat hitaita kääntymään ja jolleivat ne käänny ajoissa – puli, puli – veden alla on aina uusia jäävuoria. Nyt näyttää, että useampikin Titanic on jo matkalla merenpohjaan ja orkesterin soittaessa virsiä kannella, sama draama kertautuu. Monet uhraavat kaiken pelastaakseen pienimmät ja vähäosaisimmat – toiset vetoavat valtaan ja rahaan ja kiilaavat muiden ohitse muutamiin pelastuveneisiin. Kenen joukossa seison?

Tarvitsemme uuden työkulttuurin; samoin uuden poliittisen kulttuurin ja oikeastaan uuden ihmisen synnyn! Toimimme liian usein yhä ’Ad hominem!’ Siis itseämme vastaan.

Valtio ei voi vaatia tai tehdä, luoda yhteiskuntasopimusta. Valtion tehtävä on käyttää sille annettua perustuslaillista oikeutta/vastuuta hallita tuon lain ja sen säädösten perusteella oikeudenmukaisesti odottaessamme parempien mallien syntyä ja toteutusta. Nykyinen pääministerimme on oikeassa kutsuessaan yhteiskuntasopimukseen, mutta yhteiskunnan, eli kansan on se laadittava ja siihen suostuttava. Poliittiset puolueet ja etujärjestöt ovat kaikki jäävejä yksin tai keskenään tuon sopimuksen aikaansaamisen kuten myös kirkkokunnat ja kaikki muut instituutiot. Se on yksilöiden ja kansan asia. Nykyinen kansa toimii joko uhan, pelon, puhtaiden ideoiden tai pitkään kokemukseen perustuvan avautuvan tietoisuuden pohjalta. Kaikki nämä luultavasti täytyy kuulla ja kuunnella ja niistä ruotia jotain yhdistävää ja omaa aikaamme ja tulevaa aikaa heijastavaa perusviisautta.

Miten uusi yhteiskuntasopimus syntyy, on sitten eri asia, jos se on valmis syntyäkseen ilman keskenmenoa. Synnytys on hurjaa hommaa; kätilöitä tarvitaan. Naisilla, viisailla vanhoilla ja ennakkoluulottomilla nuorilla olisi parhaat rahkeet tähän kätilöimiseen ja kypsien naisten enemmistö olisi oleellinen. Synnyttäjät, kasvattajat, hoivaajat ja saattajat ovat ja ovat aina olleet pääsääntöisesti naisia. Ehkä tasavallan presidentti, vaikka mies sattuukin olemaan, olisi oikea ihminen kutsumaan tällaisen arvosenaatin kokoon pohtimaan periaatteita ja menetelmiä aikaansaada tämä oleellinen uusi yhteiskuntasopimus siitä, mitä kohti pyrimme kulkemaan, mitä ja ketä palvelemaan ja miten – yksin,yhdessä,yhteydessä.

Kukaan ei voi enää matkia Ludvig XIV:nnen mallia, vaikka monet vielä niin luulevat ja yrittävät kansaansa sillä huijata. Kansa koostuu vapaista yksilöistä ja jonain päivänä voin kuten jokainen voi, yksilönä sanoa rehellisesti ”minä olen kansa”. Se on vielä tulevana aikana jolloin jokainen yksilö näkee totuuden siitä, että on vain yksi elämä, yksi minä ja monia toisia, joista jokainen olen minä toisessa muodossa mutta yhtälailla vastuussa tästä yhdestä elämästä, yhdestä kansasta. Sitten vielä tietoisemmassa ajassa näen yksilönä ja näemme yhdessä, miten kaikki orgaaninen eli elävä massa, aine, energia täällä maan päällä ja koko kosmoksessa on vain yksi valtava elämänkansa. Tässä ajassa tai muodossa en tule sitä aikaa näkemään. Silti joskus sen näen, olen ja osallistun edelleen sen toteutumiseen.

Ja nyt käytän jäljelläolevan oman elivoimani ja kokemukseni välittämään näkemääni niille korville, jotka ovat tämän kaltaiselle viestille kuulolla. Muut saavat kuunnella jotain muuta.
Hyvä niin, hyvä näin – kaikki oikein päin, kunnes kaikki muuttuu, kääntyy toisin päin.

Lauri Siirala