Olemassaolon veteraani

On maanantai, 27. huhtikuuta – kansallinen veteraanipäivä. Istun ikkunan ääressä ja katselen maisemaa, joka avautuu edessäni.

Huomasin juuri, miten yksi varis laskeutui eteeni. Se noukki maasta sinne jättämiäni siemeniä ja joi muutaman kulauksen vesiastiasta. Tässä nyt olemme: kaksi vanhaa varista, toinen ikkunan tällä puolen, toinen tuolla. Minä juon kahvia elämäni uusimman aamun kunniaksi, kaurapuurokupillinen edessäni. Tuo toinen noukkii siemeniä, ottaa kulauksen tai kaksi ja lentää sitten puun oksalle nyökyttäen minua kohti.

Olemme molemmat tämän maailman veteraaneja. Olemme selvinneet hengissä toistaiseksi, kumpikin ja molemmat. Olen aikanaan lähtenyt pakoon sotaa ja selviytynyt tuosta koettelemuksesta. Sittemmin olen evakkomatkallani kulkenut läpi monien maisemien, työpaikkojen, saavutusten ja menetysten. Niinpä voin kutsua itseäni olemassaolon veteraaniksi. Taputan itseäni poskelle, hyväilen harvenevia hiuksiani ja kiitän tästä mahdollisuudesta jatkaa matkaa – toistaiseksi.

Maailma on usein kamppailujen kenttä, vaikka niitä ei sodaksi kutsuisi. Tapahtuu niin paljon puolesta ja vastaan; usein täältä puuttuu se hyvä tahto, joka yhdistää ja eheyttää. Kokemukseni olemassaolon veteraanina ehdottaa minulle, että on arvokasta pyrkiä olemaan silta tunnetun ja tuntemattoman välillä – löytää sisältään se hyvän tahdon tila, joka yhdistää eikä eristä.

Olen joskus kirjoittanut runon, joka pukee tätä ajatusta sanoiksi (runo on kirjastani Pyhiinvaellus nykyhetkeen):

Ei puolesta,
ei vastaan 
vaan sitä mikä eheyttää 
nivoo yhteen,
parantaa 
ja henkeä ja hetkeä vain hengittää
antaa pois 
ottaa pois 
antaa takaisin 
kun annettavaa on 
ees ja taas 
yhdistää ja palauttaa
päästää irti,
antaa mennä 
antaa tulla taas 
kun aika täysi on 
ja tyhjän tarve tulee tilaan
ajallaan vuorollaan.

Ulkona taivas on sininen ja valkoinen, puut huojuvat tuulessa ja pilvet vaeltavat taivaan kaaren ylitse. Kevään ensimmäiset punarinnat ovat saapuneet; olen nähnyt jo sitruunaperhosen ja koivujen hiirenkorvat. On kevät, elämäni viimeisin kevät – muttei ehkä vielä viimeinen.

Veteraanilla on kokemusta maailman tuulista ja vastatuulista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Täällä on kamppailtu, mahdollisesti jopa taisteltu. Nyt lähes 82-vuotiaana veteraanina pyrin elämään rauhan maastossa. Nautin elämän hyvästä tahdosta minua ja omaa muotoani kohtaan, ja välitän tätä kokemusta ympärilleni siellä, missä kulloinkin satun olemaan.

Olen kiitollinen, että olen saanut kokea niin paljon, sekä hyvää että haasteellista. Olen saanut seuloa jyviä akanoista ja jakaa toisille sitä, mitä minulla on annettavana. Se jokin kumpuaa hyvästä tahdosta.

Elämän hyvä tahto pitää minut ja tämän kokonaisuuden elossa. Se antaa mahdollisuuden osallistua yhteiseen hyvinvointiin – eli liittyä elämän omaan tahtoon kaikkea muotoaan kohtaan.

Lauri