Loppuja ja alkuja


Olen rikas mies. Minulle on annettu rakkauden lahja. Olen elämän rakastettu ja minulla on runsaasti rakastettuja, joille voin antaa jotain lahjastani eteenpäin, kierrätykseen. 

Samalla olen yksin, ehkä enemmän kuin koskaan elämässäni. Ja tämä yksin oleminenkin on rakkauselämää, olemista elämän itsensä kanssa, sisälläni, sisimmässäni, kasvavasti ja yhä enemmän. Olen vetäytymisvaiheessa, joka jollain kummallisella tavalla tuntuu vain niin oikealta ja samalla tuo minut lähemmäksi toista ja tätä ihmeellistä kokonaisuutta.

En suostu kenenkään muun määrittelemäksi kuin elämän itsensä. Tämän olen nähnyt elämäni varrella uudelleen ja uudelleen, ja olen kiitollinen, ettei rakastettuni elämä ole antanut minun unohtaa tätä läksyä. Osa minusta niin mielellään ’kuuluisi’ johonkin muuhun kerhoon kuin siihen äärettömään ja muodottomaan, määrittelemättömään. Siihen, josta en voi olla erillinen – en ikinä, en edes kuollessani tai varsinkaan silloin. Mikä tuo määrittelemätön on, kunkin tulee löytää ja sen osalliseksi antautua, nöyrtyä ja sulautua. 

Sitä mysteeriota tulen tutkimaan ja sen parissa työtäni ja elämääni jatkamaan vielä myöskin armon vuonna 2026. ’Grace’ on niin paljon elävämpi sana kuin armo, ja ’amazing grace’ sen loisteliaisuuden ja ihmeen eteen polvistuminen se tärkein ”asana”, jota voin lopulta harjoittaa lopun elämääni. 

Olet rakas, sinä toinen, mies tai nainen, jonka kautta ja jonka kanssa saan uudelleen ja uudellen tutkia tätä ihmettä, hiljentyä sen edessä, katsoa ja tulla nähdyksi. Kiitos, että saan olla läsnä, kanssasi. 

Ja kaikki tämä tapahtuu siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu minun nimissäni, siis minun – tämän nimettömän ja määrittelemättömän – olennon nimissä, joka tätä lukeva tai kirjoittava olen, tässä ikihetkessä.

Kaiken harjoituksen perimmäinen tarkoitus on tuoda tämä määrittelemättömyyden ihme arkielämän ihmeeksi, kaikkialla elämässäni. Se on ainoa voima ja lääke, joka tepsii maailmamme turruttavuuteen, kylmyyteen, julmuuteen tai masentavuuteen.

Uusi vuosi, uusi hetki, uusi elämä, rakkauden viimeisin välähdys avaa tällöin elämän elävän niityn sinne, missä minä, läsnäolo, olen ja elän, kunnes kuolen elämään itseensä. 


Roomalaisten Janus-jumala on kynnysten ja oviaukkojen jumala. Elämän kartanossa – omassa ja yhteisessä psyykessämme – avautuu huoneiden ja tilojen määrätön avaruus.

Astukaamme pelottomasti uuteen huoneeseen, määrittelemättömään tilaan, yhdessä ja yksin. 

Lauri

Suostunko olemaan zen?

Suostunko olemaan? Suostunko elämään? Suostunko kuolemaan? 

Marraskuu on täällä esittelemässä meille luonnon vaistomaista viisautta, nöyryyttä ja suostumusta kulkea ikuista vaellusta muodottoman ja muodon ihmeellisessä välimaastossa.

Suostumus on hieno sana; ilman suostumusta muutoksen rytmi takkuilee, sakkaa, kiristää, ahdistaa, tukkeutuu, ummehtuu, mätänee kompostoitumisen ilmavan ja luonnollisen muodonmuutoksen sijasta. 

Olenko kompostori vai tunkio? Elimistöni on mahtava psykofyysinen elävä väylä, pyhän kolminaisuuden työmaa. Älykkyys, rakkaus ja kuolema kulkevat käsikynkkää ikuisen pyhiinvaelluksen maastoissa. 

Otan vastaan ravintoa alati kehittyvillä, muuntuvilla kokemuksen, tiedon ja taidon taajuuksilla, joita perimäni ja kokemukseni evoluutio kauttani eteenpäin kuljettaa. 

Sulattelen sitä koostumuksessani, annan sen vaeltaa suusta suolen kautta ulos, ja muunnan tärkeimmän osan siitä elinvoimaksi. Kokemukseni paljastaessa minulle muuttuvat tarpeeni, opin hylkimään sitä, mikä ei enää minulle sovi, mitä en voi enää sulattaa tai mikä ei enää ravitse. 

Kuolen silloin aikansa eläneille taajuuksilleni ainetta ja elinvoimaa: aikeilleni, haluilleni, tavoilleni, perinteilleni, sanoilleni, lauseilleni, ilmeilleni, eleilleni. Suostuessani päästämään irti siitä, mikä ei enää ole mahdollista tai mikä ei enää sovi, sovellan ja sovitan itseäni kohti uutta. 

Mutta suostunko kuolemaan, kuten kaikki luonnossa kuolee? Ja kestänkö elää välitilassa, jo menneen vaiheen mutta ei vielä uudeksi avautuneen vaiheen välissä, martaana?

Tätä todellisuudessa on zen. Se on ajaton hetki edesmenneen ja vielä saapumattoman välissä. 

Edesmennyt on hieno suomalainen sana, joka kuvaa kuoleman todellisuutta. Se, mikä on edestä mennyt, jolla ei ole aikaa, tulevaisuutta, on siirtynyt kuoleman varjon maastoon. Tämä siirtymä tapahtuu tosiasiassa joka yö ja joka vaiheessa syntymästä kuolemaan ja kuolemasta syntymään. Se tapahtuu myös vaeltaessani suoraa kulkua olemassaolon keskellä, jokapäiväisen elämän välimaastoissa, juuri nyt. 

Ajattelu on leikkiä ajalla. Kuolema on tuon leikin hoputon loppu, nyt. Suostumus siihen riippuu minusta. Suostunko pudottamaan riippuvuuteni ajatteluun, viimeisimmän ajatuksen kutsuun luoda ajatuksista ketju, jana ajassa, joka ei koskaan lopu? Vai suostunko putoamaan elämän virtaavan vanaan ja sen pyörteisiin, jotka kulkevat ikuista matkaansa Lemmenjoen lähteiden ja Tuonelan virran maanalaisten maastojen, muodon ja muodottoman välillä. 


Tätä maastoa ja mahdollisuutta tutkimme yhdessä myös sunnuntain 2.11. ja torstain 22.11. hiljentymishetkissä, sekä marraskuun Voimala-iltapäivässä. Tervetuloa yhteiselle matkalle elämä-kuoleman maastoon.

Lauri