Olen, kuten sinäkin, palanen maata, joka kuhisee elämää, aineetonta mutta silti todellisinta, jonka tiedän ja jota rakastan. Elävä koostumukseni on jatkuvan muutoksen painekenttä, jossa kaikki osat vaikuttavat toisiinsa joka hetki. 

Lähin henkinen sukulaiseni on puu, jonka juuret ovat syvällä maassa ja latvusto aukeaa korkeuksia kohti. Puun tehtävä on juurtua yhteiseen maaperäämme, imeä sen voimaa ja luoda happea, jota ilman emme voisi hengittää. Minun tehtäväni ihmisyksilönä on luoda tietoinen yhteys elävään rihmastoon omassa ruumiissani ja luoda sen kautta tilaa rakkaudelle maan päällä, jossa sitä tarvitaan. Rakkaus on kuin happi jota hengitämme: se yhdistää, avaa, avartaa ja vapauttaa meidät. 

Kuljemme elämämme aikana sekä kärsimyksen että kirkkauden, kauneuden ja kauheuden maastoissa. Taaksejäänyttä kutsumme menneisyydeksi, tulevaa tai sen mahdollisuuksia tulevaisuudeksi. Nämä kaksi kohtaavat toisensa tässä hetkessä, nykyhetken pystysuorassa voimassa, ainoassa todellisuudessa mitä minulla on.  

Jossain kehitysvaiheessamme olemme synnyttäneet maailmaan myös ryövärin, ajatuksista elävän ja niillä leikkivän ihmismielen, joka näyttäytyy nyt osana koostumustamme. Tuo ryöväri luo aikaa ja yhtyy siihen. Se pyrkii vetämään jatkuvasti minua kohti mennyttä ja tulevaa, pois nykyhetken uudistavasta voimasta.

Ajattelu märehtii jo koluttua maastoa, palasia, joissa ei ole ravintoa, ainoastaan haittatekijöitä kuten harmia, ahdistusta, hätää, joka ei ole todellista nyt. Sitten se heijastaa löytämänsä ongelmat tulevaisuuteen, estäen valmiuteni yhtyä nykyhetkeen, mahdollisuuteeni olla todellisempi ja vapaampi kuin mitä olin eilen.

Ihmiskunnan tila on siinä pisteessä, että on minun, jokaisen minun, on havahduttava omaan vastuuseeni tästä palasesta; vastuussa eivät ole vanhempani, puolisoni, papit eivätkä poliitikot.  

Eräs ihminen aikanaan sanoi, että hän kuolee kaikkien puolesta. Todellisuudessa meidän jokaisen täytyy kuolla omasta puolestamme, kokonaisuuden hyväksi. Kuolema menneelle tai tulevalle ei ole helppoa mutta se on on yksinkertaista.

Ei ole hämmästyttävää että vanhasta irtipäästämisen, kuoleman aika, tapahtuu kevään korvalla, joka luonnon kierrossa merkitsee uuden syklin alkua. Uuteen alkuun liittyy aina joku uhraus, jotta uudelle olisi mahdollisuus.

Elämän puhdas voima siirtyy vastustuksestani huolimatta aina eteenpäin. En voi jäädä, jähmettyä, jäätyä täysin, sillä jokin aina sysää minua uuteen, kuohkeampaan maaperään, muodonmuutokseen, elämäni kevätvaiheeseen, tässä palassa maata, niin kuin muussakin luonnossa, jossa kaikki tapahtuu vaistomaisen älykkyyden ohjaamana.

Liittoutumalla nykyhetken voimaan annan mahdollisuuden tälle palaselle maata olla viimeisin versio omaa potentiaalisuuttani, ennenkokemattomana, nyt. 

Kun kohtaan menneisyyden ja tulevaisuuden paineen nykyhetken ristillä, annan muutoksen voimalle tilaisuuden avautua – ei kopiona menneestä vaan synnyttämällä uutta itseni kautta, kokonaisuuden hyväksi.

Minusta on luotu ainutkertainen palanen maata, sillä kukaan toinen ei voi olla sitä, mitä minä olen. Eikä ole toista samanlaista hetkeä kuin nyt. On vain tämä hetki, tämä tila, tämä yhteys. Tämän tilan ja yhteyden löytäminen ja sen kuunteleminen tässä palasessa maata on tärkeintä työtä, mitä voin tehdä oman elämäni ja yhteisen elämämme hyväksi. 

Vain minä voin tietää mitä palvelen, mille annan elinvomani, mitä uhraan ja mitä annan pois. Tietoisuus ja rakkaus ovat minusta kiinni.