Olen rikas mies. Minulle on annettu rakkauden lahja. Olen elämän rakastettu ja minulla on runsaasti rakastettuja, joille voin antaa jotain lahjastani eteenpäin, kierrätykseen.
Samalla olen yksin, ehkä enemmän kuin koskaan elämässäni. Ja tämä yksin oleminenkin on rakkauselämää, olemista elämän itsensä kanssa, sisälläni, sisimmässäni, kasvavasti ja yhä enemmän. Olen vetäytymisvaiheessa, joka jollain kummallisella tavalla tuntuu vain niin oikealta ja samalla tuo minut lähemmäksi toista ja tätä ihmeellistä kokonaisuutta.
En suostu kenenkään muun määrittelemäksi kuin elämän itsensä. Tämän olen nähnyt elämäni varrella uudelleen ja uudelleen, ja olen kiitollinen, ettei rakastettuni elämä ole antanut minun unohtaa tätä läksyä. Osa minusta niin mielellään ’kuuluisi’ johonkin muuhun kerhoon kuin siihen äärettömään ja muodottomaan, määrittelemättömään. Siihen, josta en voi olla erillinen – en ikinä, en edes kuollessani tai varsinkaan silloin. Mikä tuo määrittelemätön on, kunkin tulee löytää ja sen osalliseksi antautua, nöyrtyä ja sulautua.
Sitä mysteeriota tulen tutkimaan ja sen parissa työtäni ja elämääni jatkamaan vielä myöskin armon vuonna 2026. ’Grace’ on niin paljon elävämpi sana kuin armo, ja ’amazing grace’ sen loisteliaisuuden ja ihmeen eteen polvistuminen se tärkein ”asana”, jota voin lopulta harjoittaa lopun elämääni.
Olet rakas, sinä toinen, mies tai nainen, jonka kautta ja jonka kanssa saan uudelleen ja uudellen tutkia tätä ihmettä, hiljentyä sen edessä, katsoa ja tulla nähdyksi. Kiitos, että saan olla läsnä, kanssasi.
Ja kaikki tämä tapahtuu siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu minun nimissäni, siis minun – tämän nimettömän ja määrittelemättömän – olennon nimissä, joka tätä lukeva tai kirjoittava olen, tässä ikihetkessä.
Kaiken harjoituksen perimmäinen tarkoitus on tuoda tämä määrittelemättömyyden ihme arkielämän ihmeeksi, kaikkialla elämässäni. Se on ainoa voima ja lääke, joka tepsii maailmamme turruttavuuteen, kylmyyteen, julmuuteen tai masentavuuteen.
Uusi vuosi, uusi hetki, uusi elämä, rakkauden viimeisin välähdys avaa tällöin elämän elävän niityn sinne, missä minä, läsnäolo, olen ja elän, kunnes kuolen elämään itseensä.
Roomalaisten Janus-jumala on kynnysten ja oviaukkojen jumala. Elämän kartanossa – omassa ja yhteisessä psyykessämme – avautuu huoneiden ja tilojen määrätön avaruus.
Astukaamme pelottomasti uuteen huoneeseen, määrittelemättömään tilaan, yhdessä ja yksin.
Lauri
Lauri Siirala 